REHTORI Juuso Juurikkala oli vantaalaisen Ilolan koulun sielu. Hän oli koulun rehtorin virassa vuodesta 1988 vuoteen 2006, mutta jäi hoitovapaalle vuonna 2003.
Koulussa kannatettiin vapaata kasvatusta ja opetusta. Erään oppilaan mukaan Ilolassa sai mm. valita milloin syö. Jos kaikki halusivat alkaa leikkiä ruokalassa ruokasotaar, niin sitä ei kielletty, vaan lasten itsensä piti oivaltaa, ettei niin voi tehdä.
Erään huoltajan mukaan "koulu oli tavallaan sellaine suojapaikka kaikille huonosti pärjääville lapsille, niille, jotka eivät kykene istumaan luokassa omissa pulpeteissaan normaalin koulun tapaan."
- saa päättää itse opiskelujärjestyksestään, -paikastaan ja -tahdistaan
- läksyjä tulee harvoin jos koskaan
- jälki-istuntoja ei ole
- on aikaa ja mahdollisuuksia seurustella kavereiden kanssa
- asioista voi neuvotella
- minua kuunnellaan
Mitä tehtiin toisin?
Ilolan koulussa ei ollut vuosiluokkia. Jokainen oppilas teki tehtäviä omaan tahtiinsa ja kysyi neuvoa, jos tarvitsi Varsinaisia oppitunteja ei ollut. Joku siis teki yhden tehtävän päivän aikana ja leikki loput ajasta, joku taas teki koko kirjan läpi ja pärjäsi muutenkin. Keskeinen tavoite oli oppilaiden viihtyvyys. Koulusta pyrittiin luomaan viihtyisä ”työpaikka” lapsille.
Yksi kaikkein tyypillisimmistä Ilolan koulun piirteistä oli tietoinen ja johdonmukainen pyrkimys johdattaa lapset itsenäiseen opiskeluun. Lapsia opastettiin itse päättämään ensin päivä-, myöhemmin viikkotavoitteista. Tämä tapahtui virheiden ja erehdysten kautta. Kaikki oppilaat eivät pitkänkään harjoittelun jälkeen siihen pystyneet. Heille Ilolassa annettiin mahdollisuus työskennellä opettajan tiukemmassa ohjauksessa. Tähän oli hyvin resursseja, sillä suurin osa oppilaista teki töitä itsenäisesti ja opettajan valvonnassa oli vain kourallinen oppilaita kerrallaan.
Ilolan koulun säännöt olivat peräisin suoraan työohjeesta: ”koulu on työpaikka” ja ”toisten on annettava olla henkisesti ja ruumiillisesti rauhassa”. Työohje toimi kaikkien koulun sääntöjen pohjana. ”Koulu on työpaikka” tarkoittaa, että oppilaiden on tehtävä koulussa töitä. Kotiin tehtäviä ei yleensä annettu. Ohjeen toinen osa taas korostaa toisten koskemattomuutta. Yksi Juurikkalan teeseistä kuuluukin: ”Rajojen asettaminen ei ole tärkeää, niiden pitäminen on.”
Ilon pedagogiikka
Ilon pedagogiikkaa kehiteltiin ja toteutettiin siis kahdessa koulussa. Ensin 180 - 450 oppilaan koulussa Vantaan Ilolassa vuosina 1988 - 2003. Juurikkala sai tuolloin hallinnolta vapaat kädet tehdä "jotain tavanomaisesta poikkeavaa". Ilon pedagogiikka lakkasi koulussa sitä ajaneen rehtorin Juuso Juurikkalan jäädessä pois hommista.
Lukuvuosina 2005-2007 sitä noudatettiin ensin yhden ja sitten kahden opettajan versiona Mäntyharjussa Halmeniemen Vapaassa Kyläkoulussa reilun kymmenen oppilaan kanssa. Juurikkala toimi tuossa koulussa palkattomana opettajana. Halmeniemen vapaan kyläkoulun pedagogiikka oli sovellus Juuson yhdessä Vantaan Ilolan koulun muiden työntekijöiden kanssa kehittämästä pedagogisesta suuntauksesta.
Ilolan koulu oli parhaassa kukoistuksessaan 2000 luvun alkupuolella, jolloin koulun oppilasmäärä oli vakiintunut 430 ja 450 oppilaan väliin. Koulun syntyyn liittyy hyvin poikkeuksellinen tehtävänanto, jonka Juusolle antoi silloinen Vantaan koululautakunnan jäsen: ”Me emme halua 36. samanlaista koulua tähän kaupunkiin!”
Juurikkala julkaisi siitä myöhemmin oikein teoksenkin:
Juurikkala, J. (2008). Ilon pedagogiikka. Kohti nykyaikaista koulua. Konstruktiivinen peruskoulun käyttöteoria. Tutkiva opettaja –hankkeen julkaisu 1/2008. Jyväskylä.
Ilon pedagogiikka oli yhtä aikaa lapsikeskeinen opetusoppi ja kouluideologia.
Ilon pedagogiikassa sitouduttiin demokraattisesti määriteltyihin arvoihin. Tavoitteena oli onnellinen, aktiivinen ihminen ja kriittinen, itsenäinen yhteiskunnan jäsen. Ilon pedagogiikassa muita tärkeämpiä ihanneihmisen piirteitä olivat persoonallisuus, vastuullisuus, elämässä tarpeellisten tietojen ja taitojen hallinta sekä kriittisyys.
Juurikkala ei arvottanut eri oppiaineita. Hän hyväksyi suomalaisen koulun opetussuunnitelman sisältöineen. Jokaiselle oppilaalle laadittiin kuitenkin oma henkilökohtainen opetussuunnitelma.
Oppiaineiden lisäksi tärkeitä kasvunaiheita saatiin koulun toimintakulttuurista, lasta kunnioittavista käytännöistä sekä arkisista tilanteista, erityisesti niistä, joissa vastuuton vapaus tulee lapsille asti näkyviin.
Juurikkala korosti koulun tehtävää edustaa yhteiskuntaa. Nousevan polven kasvuun kuului saada ravistella sen rakenteita. Koulun tuli ravistelu kestää, jaksaa keskustella ja viestittää "ettei yhteiskuntamme aivan paska ole".
Tietyt asiat oli opittava. Samalla oli opittava tapa tehdä töitä ja elää yhdessä toisten kanssa. Ilon pedagogiikassa korostui kaikkien oikeus fyysiseen ja henkiseen koskemattomuuteen. Ketään ei kiusata.
Ilon pedagogiikassa käytettiin monien lapsilähtöisen kasvatussuuntauksen koulukuntien kehittelemiä opetusjärjestelyitä. Opetusopin retoriikka tuli työkasvatuksesta. Oppilaat olivat työntekijöitä ja opettajat työnjohtajia. Opiskelu oli työtä. Toisin kuin usein realimaailmassa, työntekijöitä kohdeltiin koulussa täällä ihmisarvoisesti. Heillä oli oikeudet ja velvollisuudet. Heitä kuunneltiin, heidän kanssaan neuvoteltiin ja tehtiin sopimuksia. Työntekijöillä oli paljon vapausasteita päättää, miten työ tehdään, mutta ei sitä, tehdäänkö työtä. Sitä oli tehtävä.
Oppilaiden työnä oli opiskelu, tiedonhankinta. Työn tavoitteena oli oppia elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot. Palkkaa työstä ei maksett rahassa, sen sijaan koululainen sai perustiedot ja -taidot myöhempää ammatin hankintaa varten. Sitä hän voi sitten myydä rahasta työnantajalle.
Keskeinen menetelmä elämässä tarpeellisten tietojen ja taitojen hankinnassa oli omatoiminen ja omatahtinen työskentely. Oppilailla oli paljon vapautta menetelmien valinnassa (missä, miten, kenen kanssa). Koko luokan yhteisestä opettamisesta oli luovuttu. Opettaja opetti pyydettäessä kahden kesken niitä, jotka sitä tarvitsevat.
Opettajan rooli
Opettajan rooli oli ilon pedagogiikassa mielenkiintoinen. Toisaalta opettaja oli oppilaan ohjaaja ja avustaja, joka oli käytettävissä. Toisaalta opettaja oli tiukka, vaativa ja rajoja vartioiva aikuinen. Opettaja kontrolloi, että työ tehdään. Oppilaiden oli läpäistävä jokaisen jakson jälkeen taitotasokoe. Opettaja kontrolloi, että sopimukset pidetään. Opettaja puolusti yhteiskuntaa kapinalta. Mutta kaiken tämän opettaja teki kuunnellen ja keskustellen.
Ilon pedagogin haastava perustehtävä oli kohdata lapset kokonaisvaltaisina, saattaa työkyvyttömät työkykyisiksi, kääntää kapinoitsijoiden kelkka, auttaa oppimisvaikeuksissa ja opettaa oppiaineita. Omaleimainen oli ajatus antaa vastuuttoman vapauden seurausten kasvaa niin suureksi, että lapset sen itse huomaavat.
Oppilaan suunnittelivat itse työtään ja arvioivat myös itse. Opettajan tehtävänä oli olla peli, ja antaa palautetta arvioinnista. Aivan keskeinen menetelmä oli opettajan ja oppilaan vuorovaikutus, kuunteleminen ja puhuminen.
Ilon pedagogiikkaan kuului myös inkluusio, eriyttäminen, multigrade-opetusryhmät (yhdysluokka), taitotasoryhmät ja hieman yllättäen perinteiset oppikirjat. Ilon pedagogiikkaan eivät kuuluneet rangaistukset, ulkoiset palkinnot, kilpailu, koko luokan opetus, hiljaisuuden vaatiminen eivätkä läksyt. "Työt tehdään työpaikalla".
Ilon pedagogiikan näkemysperustaa
Niinkuin kenen tahansa opettajan tekemien ratkaisujen kohdalta, myös Juha Juurikkalan osalta on kiehtovaa tutkailla, miten hän valintansa perustelee. Heti on sanottava, että ihan hyvin.
Ilon pedagogiikan taustalla olivat konstruktiiviseksi kuvattu näkemys oppimisesta ja humanistiseksi luokiteltu näkemys ihmisestä. Edellinen tarkoittaa, että jokaisella oppijalla on oma sisäinen tietonsa ja kokemusjärjestelmänsä, johon hän liittää kaikki uudet oppimiskokemuksensa. Ihmisellä on sisäinen taipumus rakentaa tietokokonaisuuksia oman ajattelunsa pohjalta ja pohjaksi. Opetusopin peruspilari on usko lapsen haluun oppia ja kasvaa täyteen mittaansa oman sisäisen äänensä ohjaamana. Ilman palkintoja ja rangaistuksia, asioista neuvotellen ja niistä sopien.
Jälkimmäinen tarkoittaa, että ihminen on arvokas sinänsä. Jokaista on kohdeltava ihmisarvoisesti hänen omaa persoonallisuuttaan kunnioittaen. Lapsuus nähdään ainutkertaisena, ja lapset halutaan ottaa vakavasti. Suorastaan huima on Juurikkalan näkemys nuoren ihmisen kasvusta. Hänen mukaansa nuoren kasvu vaatii aikuisten luoman yhteiskuntajärjestyksen testaamista. Nuorilla on sisäinen pakko potkia rajoja.
Ilon pedagogiksi ryhtyminen vaatii rohkeutta tehdä asiat toisin kuin ennen- itse asiassa juuri niinkuin opetussuunnitelmassa vaaditaan. Se ei sovi itsekeskeiselle opettajalle, joka pitää itseään suurena esiintyvänä taiteilija.
Toimintatapa sopii Juurikkalan mukaan kaikille lapsille. Se ei sovi vanhemmille, jotka pitävät lapsen tahtoa taskussaan. Perheille, jotka pitävät lapsiaan pumpulissa tai kovalla kurilla ojennuksella.
Juurikkala ja Ilola tänään
Ilolan koulu on nyt normalisoitu, eikä Halmeniemen Vapaata Kyläkoulua enää ole. Juuson lähdettyä hoitovapaalle vuonna 2003, uusi sijaisrehtori, käänsi koulun kelkan valtavirran suuntaan. Opettajakunta hajosi. Vanhat opettajat joukkoirtisanoutuivat.
Ilolan koulu jatkaa toimintaansa yhä. Rehtori on taas vaihtunut ja koulu on, Juuson sanoin ”uudistettu tavanomaiseksi vuosi ja luokkakouluksi”.
Juuso itse keskittyi tarjoamaan kotia huostaanotetuille lapsille puolisonsa kanssa Kiururannalla-
3 kommenttia:
Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen Ilolan kasvatteja, aloitin siellä koulutaipaleeni syksyllä 2001. Nyt etenkin aikuisiällä osaan arvostaa Ilolaa aivan eri tavalla, kannan ylpeydellä "ilolalaisuuttani", edelleen.
Työskentelen lasten ja nuorten kanssa sosionomiopintojen ohella. Ilon pedagogiikka inspiroi aivan uudella tavalla, etenkin kun olen itse kävelevä esimerkki sen vaikutuksesta. Olen itseohjautuva, kriittisesti ajatteleva, oma-aloitteinen ihmisihminen, joka ei vieläkään ymmärrä läksyjä.
Opinnoissani olen tällä hetkellä draaman kurssilla ja kasvoilleni lävähti se, ettei muilla ysärin lapsilla ole ollut ala-asteella draamaa oppiaineena! Tämä tuli täytenä yllätyksenä, kun meillä Ilolassa se oli isossa osassa. Niin kuin muutkin luovat aineet. Edelleen katson ylöspäin niitä tuttuja opettajia Ilolasta, jotka tekevät sitä samaa hyvää työtään eri koulumaailmoissa nykyään.
Olen myös erityisen ylpeä tuntemistani kanssailolalaisista. Meistä on kasvanut nuorisotyöntekijöitä, opettajia, sairaanhoitajia, sossuja, varhaiskasvatuksen ammattilaisia ja taiteilijoita.
Suuri kiitos Juurikkalalle, joka osasi kohdata meistä jokaisen yksilönä. Kiitos, että ei ollut läksyjä. Kiitos, kun vanhempani saivat tuoda vanhat nahkasohvamme luokkaan. Kiitos, että meitä ei pakottu ulos välitunneilla. Silloin sinne halusi ihan itse mennä, omilla aivoilla ajatellen. Kiitos laadukkaasta opetuksesta ja hyvästä, yhteisöllisestä meiningistä, joka kantaa pitkälle.
- Onnekas Ilolan kasvatti
What, ei meil ollu draamaa oppiaineena ilolas t. myös 2001 ilolan koulussa aloittanu.
Kiitos tarkennuksesta.
Martti
Lähetä kommentti