Suomi siirtyi peruskouluun Ahon johdolla. Niihin vuosiin osuu - ja Aholla oli siinä iso henkilökohtainen rooli - myös merkittävä loikka pedagogisessa ajattelussa. Se on tämän blogin pääteema, mutta ensin on pakko käydä läpi muutama muu asia.
Myrskyn silmässä-kirjassa on monta tasoa. Se on oma (siviili)elämäkerta. Se on merkittävä kokijan kuvaus kouluhallituksen viimeisistä vuosista. Mutta se on myös kuvaus käsittämättömiin mittasuhteisiin menneestä yhteen ihmiseen kohdistuneesta kaltoin kohtelujen sarjasta - joka itse asiassa jatkuu yhä. Vuosi sitten ilmestynyt teos: "Kohti sosialismia! Pirkkalan peruskoulun marxilainen opetuskokeilu 1973-75 "osoittaa" Ahon maanpetoksen valmistelijaksi.
Ahon omaa kirjaa lukeva tuntee todella myötähäpeää siinä nimeltä mainittuja merkkihenkilöitä kohtaan, jotka valehtelivat häikäilemättömästi, vihasivat ja olivat saada vamman Ahon sieluun.
TÄNÄÄN kun about kaikki ovat ylpeitä suomalaisesta peruskoulusta, jokaisen olisi aihetta lukea tästä kirjasta, miten aivan päinvastainen tilanne oli 1960-ja 1970-luvuilla. Ja erityisesti kun vuoden 1966 vaalien jälkeen vasemmistoenemmistöinen eduskunta aloitti hyvinvointivaltion rakentamistyön, jossa keskeinen elementti oli kaikille lapsille asuinpaikasta ja vanhempien varallisuudesta riippumaton yhtenäiskoulu.
Miten peruskoulua ja sitä ajavia vihattiinkaan ja vastustettiin? Aho ei keksinyt peruskoulua, eikä luonut sen alkuversion rakenteitakaan. Peruskoulun kiistaton isä oli Ahon edeltäjä R.H. Oittinen. Demari hänkin. Oittinen toimi 24 vuotta kouluhallituksen pääjohtajana- ja aina välillä myös opetusministerinä.
Idea yhtenäiskoulusta ei syntynyt 60-luvulla; sen juuret ulottuvat aina Cygnaeukseen saakka. 1920-luvulla syntyi jo ns. uusimuotoisia oppikouluja, joissa keskikoulu ja lukio rakentuivat kansakoulun varaan. Vuoden 1932 oppikoulukoulukomitean mietinnössä käytettiin jo termiä yhtenäiskoulu kuvaamaan kansakoulun, keskikoulun ja lukion muodostamaa yhtenäistä koulujen järjestelmää. Vuonna 1946 käynnistyivät ensimmäiset kunnallisen keskikoulun kokeilut Jyväskylässä, Luumäellä ja Utajärvellä. Ne vakinaistettiin vuonna 1958.
Peruskoulun voidaan väittää syntyneen vuonna 1963. Helmikuussa eduskunnassa hyväksyttiin suurella enemmistöllä Maalaisliiton O. Lahtelan ponsi, jossa hallitusta kehotettiin ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin peruskoulumme uudistamiseksi vuoden 1959 Oittisen koulukomitean mietinnön mukaisesti. Marraskuussa sivistysvaliokunta teki päätöksen, että asiaan on heti käytävä käsiksi, ja eduskunta kehotti hallitusta tutkimaan, miten yhtenäiskoulujärjestelmään voitaisiin siirtyä.
Oittinen asetettiin vuonna 1965 peruskoulukomitean johtoon. Niinikään asetettiin erillinen koulunuudistustoimikunta. Sen puheenjohtajana oli professori L.Arvi P. Poijärvi.
Rafael Paasion hallitus antoi vuonna 1967 eduskunnalle ns. peruskoulun puitelakiesityksen, ja se hyväksyttiin vuonna 1968.
Mutta peruskoulun toteutumiseen oli vielä matkaa. Kampittajia riitti yhä: mm. Suomen yksityisoppikoulujen liitto. Kiistoja riittii. Aho oli mukana kirjoittamassa kirjaa "Koulunuudistus", ja kirja tuomittiin lukematta.
 |
| Kirjan kuvitusta: Aho ja Oittinen |
Mutta nyt siihen tarkemmiin peruskoulupedagogiikkaan. Miten ihminen, tieto ja oppiminen ymmärrettiin aluksi ja miten Ahon kauden päättyessä 1991?
Vanha ja uusi pedagogiikka
Erkki Ahon on koulutukseltaan kansakoulunopettaja ja psykologi. Hän on ollut myös töissä kummassakin ammatissa. Niinpä on hyvin ymmärrettävää, että häntä kiinnosti myös ja erityisesti pedagogiikka ja sen kehittäminen peruskoulussa.
"ENSIMMÄINEN PERUSKOULU"
Kohti vuoden 1970 popsia ja 1972 alkanutta siirtymistä peruskouluun
PERUSKOULUN "ensimmäinen" pedagogiikka linjattiin jo ennen Ahon aikaa useissa asiakirjoissa.
OITTISEN johtaman Peruskoulukomitean I osamietinnössä (1965) luki, että "... yleissivistys on avartunut. Koulussa opittavien asioiden painopiste ei voi olla tietojen määrässä, vaan niiden käyttötaidoissa, opiskelumenetelmien ja -tottumusten omaksumisessa sekä opiskeluhalun herättämisessä ja säilyttämisessä”
KOULUNUUDISTUSTOIMIKUNNAN tehtävänä oli laatia ehdotus peruskoulun pedagogisesta sisällöstä. Peruskoulun kasvatusihanteeksi asetettiin siinä kulttuuri-ihminen, joka on kykenevä omaksumaan sivistyspääoman, pystyvä yhteistyöhön ja ehjä, itsenäinen persoona. Toimikunta esitti, että yläasteen differentaatio ratkaistaisiin yhteisten aineiden, valinnaisten aineiden sekä valinnaisten kurssien järjestelmällä. Poijärvi lausui Ylelle: "Koko kansan yleissivistystä on kohotettava." "Kykyrakenne on otettava huomioon: Kyvykkäille ja halukkaille lisätehtäviä. Kyvyttömille ja haluttomille tukiopetusta."
Vuoden 1965 lopulla asetettiin sitten Peruskoulun opetussuunnitelmakomitea, jonka puheenjohtajana oli Urho Somerkivi. Väliaikainen opetussuunnitelma valmistui keväällä 1967. Se monistettiin vahaksilla ja lähetettiin kokeilukouluille. Tässä vaiheessa Erkki Aho oli jo aktiivisesti mukaan kuvioissa. Vuonna 1968 hänestä tuli peruskoulukokeilua ohjaava ylitarkastaja. Nimenomaan hän oli valikoimassa kokeiluperuskoulujen yläasteita. Niiden rehtoreiksi valittiin kokenut joukko koulutyön ammattilaisia. Pidetyissä kokouksissa oli huikea yhtenäiskouluhenki. Opettajia alettiin kouluttaa peruskoulupedagogiikkaan.
”Jokaiselle lapselle tuli antaa mahdollisuus hyvään peruskoulutukseen, olipa asuinpaikka ja vanhempien varallisuus millainen tahansa.”POPS-komitean työ vaikeutui vuonna 1968. Kolmannelle kaudelle pyrkivä Kekkonen tarvitsi RKP:n ääniä, ja niin ruotsi nostetaan kieliohjelmaan. Se oli kova pala Somerkivelle. Valtioneuvoston ministerivaliokunta joutui puuttumaan asiaan, ja se antoi komitealle tuntijaon.Tämä oli uutta: kunnallisen oppivelvollisuuskoulun tuntijaon päätti VN.
”Peruskoulu oli koko ikäluokan koulu, johon myös vammaisilla on oikeus tulla.”
”Jotta koulu pystyisi tukemaan jokaisen oppilaan persoonallisuuden moipuolista kehittymistä, oli luokkaopetuksen tueksi luotava monipuolinen harrastustoiminta.”
Aho palasi Kouluhallitukseen lokakuussa 1969 kokeilu- ja tutkimustoimiston päälliköksi oltuaan noin vuoden opetusministeriössä.
Vuonna 1970 valmistui peruskoulun opetussuunnitelma, se kuuluisa kaksiosainen POPS. Se on yhä täyttä, viisasta pedagogiikkaa.
Mutta kuinka kertoa vanhemmille peruskoulusta? Vuonna 1971 laadittiin Keijo Voudinmäen johdolla esite.”Millainen koulu se peruskoulu oikein on?” Esite jaettiin kaikkiin koteihin. Juuri tässä esitteessä kuvataan kirkkaasti peruskoulun uutta pedagogiikkaa (toki liioittelemalla tekemällä vanha pedagogiikka innunpelättimeksi ). Siitä nousi kohu. Opettajat loukkaantuivat
”Millainen se peruskoulu oikein on. Perustietoa peruskoulusta.”
... Peruskoulun opetus on oppilaskeskeistä ohjausta ja lapsen opiskelun suunnittelua. Peruskoulu ohjaa. Opettaja ei ole rangaistuksia jakeleva koulumestari tai tunnoton läksyautomaatti, vaan koulua käyvän lapsen opastaja ja työtoveri.... Oppilaaseen ei enää kaadeta muistitietoa, vuosilukuja tai virrenvärssyjä... Peruskoulussa opiskellaan tietojen etsimistä, niiden merkitysten punnitsemista, keskinäisten riippuvuuksien arviointia ja käytännön sovellutuksia...Kouluhallituksen pedagogisia ohjauskeinoja olivat valtakunnallinen ops, oikeus hyväksyä oppimateriaali ja koulutusmateriaali; opettajien täydennyskoulutukseen ja opetuksen ohjaukseen
opsin käyttöä tukevat oppaat. Vuonna 1972 alettiin tuotettiin SIVA-materiaalia ja kirjoittaa POPS-oppaita koulusta ja opettajien itseopiskelua varten.
Peruskoulua vastutettiin yhä vaikka siirtymä oli jo alkanut. Vuonna 1973 Ahosta tuli kouluhallituksen pääjohtaja. Peruskoulu-uudistuksen alkumetreiltä lähtien Ahoa oli syyllistetty tasapäistämisestä ja tiedon tason romahduttamisesta sekä liiallisesta uskosta ihmisten koulutettavuuteen. Parin ensimmäisen pääjohtajavuoden aikana kritiikki tuli pääosin Kokoomuksen ja yksityisoppikoulujen taholta, mutta vähitellen sen pohja laajeni.
Ahon mukaan peruskoulun tiedolliset tavoitteet olivat 1970-luvulla ylikorostuneet, ja liika tiedollisuus pitäisi korvata toiminnallisuudella. Koulu oli liian teoreettinen.
Pedagogiikkaa haluttiin vastustuksesta huolimatta kehittää myös kokeilujen avulla. Kaikki ei mennyt kuin Strömsössä. Epäonnistumisista kuuluisin lienee Pirkkalan kokeilu (PETO), johon viitattiin jo edellä. Teemana oli kansainvälisyyskasvatus ja oppilaiden maailmankuva. Pedagoginen clue oli esittää historian opetuksessa heti aluksi kokonaiskuva ihmiskunnan historiasta (vrt. kognitiivinen oppimiskäsitys; orientaatioperusta). Oppimateriaalin laati Antti Penttilä, ja se on kiistatta marxilainen. Alkoi kohu, joka johti siihen, että oikeuskanslerinvirasto kutsui Ahon yms. vuonna 1976 kuultavaksi epäiltynä maan laillisen hallituksen kumoamisyrityksestä. Päätös tuli kesäkuussa: kokeiluluvan myöntämisessä ja projektin valvonnassa oli puutteita. Ei muuta seurausta. Ahon omasta mielestäkin "moniste oli kieltämättä yksipuolinen ja sen kehittelyä olisi pitänyt valvoa paremmin."
Koulujen mahdollisuuksiin toteuttaa alkuperäistä peruskoulun pedagogiikkaan vaikuttivat melkoisesti vuonna 1975 tehdyt leikkaukset, joilla poistettiin erikoiskurssit ja vähennettiin valinnaisaineiden määrää. Peruskoulu vaihtoi nahkaa vauhdissa. Aho neuvoi markkinoimaan ratkaisun taloudellisen hätätilan sanelemana pakkoratkaisuna- todellinen syy oli myös siinä, että rakenne oli liian mutkikas. Opettajat kokivat säästöpäätökset poliitikkojen heidän silmilleen heittämäksi märäksi rätiksi. Vuonna 1976 kurjuus jatkui: Opetusryhmiä suurennettiin. Viestejä alkoi tulla vaikeutuvista työrauhaongelmista. "Kouluviranomaiset ovat vieneet rangaistuskeinot."(Kouluhallitus teki työrauhaselvityksen, ja se rauhoitti). Vuonna 1977 taloudessa oli kolmas nollakasvun vuosi, ja kolmas vuosi, jolloin leikattiin koulutusmenoja. Eli hieman kurjasti alkoi pedagogiikan uudistaminen.
Syksyllä 1977 myös pääkaupunkiseutu siirtyi peruskouluun. Samalla luotiin uusi eriyttämisratkaisu: alettiin kokeilla 10-luokkaa.
Vuonna 1979 tapahtui sitten käänne parempiaan. Eduskunnassa saatiin läpi Matti Ahteen määräraha-aloite, joka toi kouluihin lisää jakotunteja. Ryhmäkokoa pienennettiin alkuopetuksessa 32 :sta 25:een. Syksyllä 1979 astui pääkaupunkieudulla ensimmäistä kertaa jakamaton ikäluokka yläasteelle.
Espoo Karakallion koulun rehtori (Antti Talvitie) tiedoti mediassa työrauhaongelmista. OAJ:säesti: "Koulunpito menee hulinaksi". Pienempiä opetusryhmiä vaadittiin,
Erkki Aho laati 40-sivuiden muistion, jossa oli toimenpide-ehdotuksia: alimotivoituneille oppilaille kiinnostavia erityiskursseja, kerhotoiminnan edellytyksiä tuli parantaa, oppilaskuntatoimintaa elvyttää, työelämän ja koulutuksen yhteyksiä parantaa, oppilashuoltoa tehostaa ja erityisopetusta kehittää. Opettajille työnohjausta ja mielenterveystyötä. Häirikköoppilas voitaisiin erottaa 2 viikoksi (opettajakunnan päätöksellä). Valtioneuvosto siirsi erotusoikeuden johtokunnalle.
1980-luku alkoi valoisasti: Vuonna 1981valtio panosti lisää resursseja peruskouluun. Lisää jakotunteja.
Yhteenvetoa peruskoulun ensimmäisestä pedagogiikasta
Varsinaisia kasvatustavoitteita (ihmisihanne) ei kirjattu näkyviin, mutta koulussa haluttiin vaikuttaa koko persoonaan.
Keskikoulu ei ollut ottanut huomioon lasten erilaisuutta. Se tarjosi samanlaisen opetus kaikille. Kaikkea tarpeelliseksi katsottua ei saatu mahtumaan opetusohjelmaan. Asioita oli liikaa. Ongelmana oli lisäksi se, että opetettiin vanhentuneita tai nopeasti vanhentuvia asioita.
Oittisen mielestä olisi sen sijaan opetettava opiskelemaan, totuttava hankkimaan tietoja ja ohjaamaan tiedon lähteille. Oittininen kysyi (1972): Kuinka hänessä (oppilaassa) saadaan heräämään ja elämään halu etsiä ja hankkia tietoja silloin, kun hän niitä tarvitsee? Opiskelun taito oli oppimishalun säilyttämistä. Tärkeää ei ole opitaanko juuri jokin määrä vaan, että nuoret oppivat opiskelemaan sekä säilyttävät halunsa opiskella ja ennenkaikea uskonsa oppimiseen. Koulun tulee kirvoittaa nuorten henkisiä voimia ja tarjota niille käyttöä ja toimintatilaisuuksia. (Eikö ole modernia?)
Ensimmäisessä peruskoulussa uskottiin ihmisen koulutettavuuteen ja jokaisen lapsen oikeuteen saada käydä yhteistä koulua. Oppilaat olivat erilaisia, opetusta piti eriyttää. Ala-asteella eriyttäminen tapahtui luokan sisällä. Yläasteella myös tasokursseilla. Lahjakkuuden uskottiin jakautuvan normaalikäyrän mukaan, ja arvioinnissa noudatettiin Gaussin käyrää.
Peruskoulun alkuvaiheessa ihmisten kykyjä pidettiin varsin pysyvinä. L.Arvi. P. Poijärvi erotteli Ylen haastattelussa: Yleiskyvykkäät (lahjakkuustekijät kunnossa) vs. tiettyyn suunntaan kyvykäs. Olemassa oli hänestä myös yleiskyvyttömiä (kaikki lahjakkkustekijät down). Opetuksessa oli otettava huomioon, että luokassa on kyvyttömiä ja haluttomia sekä kyvykkäitä ja haukkaita.
Jo Peruskoulukomitea I osamietinnössä todettiin, että yleissivistys on avartunut: Koulussa opittavien asioiden painopiste ei voi olla tietojen määrässä, vaan niiden käyttötaidoissa, opiskelumenetelmien ja -tottumusten omaksumisessa sekä opiskeluhalun herättämisessä ja säilyttämisessä. Huomiota haluttiin kiinnittää tietojen hankintataitoihin. Sieltä löytyy näkemys, että tiedollisessa kasvatuksessa on sekä materiaalisia (mieleenpainettavia faktoja) että formaaleja tavoitteita (kuinka oppia oppimaan). Vaikka mieleenpainettavia faktoja toki tarvittiin, peruskoulun opetussuunnitelmakomitea halusi siirtää painopistettä kasvatuksen formaalisiin tavoitteisiin eli ajattelun kehittämiseen. Oppilaita pitäisi ohjata käsitteiden muodostukseen, päättelemiseen, tiedon arvioinnin, ongelman ratkaisun ja luovan ajattelun vaikeissa mutta tärkeissä taidoissa. Kuitenkin POPSin II-osa pursui mieleenpainettava tietoa.
Opetusta haluttiin myös eheyttää. Periodilukua suositeltiin. Luokkaopetuksen tueksi toivottiin harrastustoimintaa.
Opettajan rooli muuttui: "Opettaja ei voi olla enää ehdoton auktoriteetti tietolähteiden valtavasti lisäännyttyä . Hänellä on kuitenkin erittäinen tärkeä tehtävä tietojen rakentamisessa kokonaisuuksiksi sekä tietolähteiden ja tietojen arvon ja luotettavuuden arvioimisessa ja niiden tarkistamiseen ohjaamisessa.".. " Opettaja ei ole ensijassa kuulustelija vaan työn organisoija, neuvoja, ohjaaja, innostaja. Oppilaan tietojen säntillinen mittaaminen ei saisi enää muodostua opettajan päätehtäväksi .. Hänen tulisi olla neuvova ja auttava oppilaan keskustelutoveri, neuvotteleva asiantuntija, tämän tarvitessa apua tehtäviensä suunnittelussa ja toteuttamisessa."
Peruskoulua kuvattiin vuonna 1969 yhteistyönkouluksi. Luokahallitus haluttiin kullekin luokalle.
Oppilaiden arvostelussa suositeltii pääasiallisesti sanallista arvostelua. Ehtoja tai luokallejättämistä suositeltiin vain erittäin harvinaisissa poikkeustilanteissa.
Ensimmäisen peruskoulun pedagogiikka ei mennyt läpi koulun arkeen. Syitä on useita. Opettajat pysyttäytyivät vanhassa tietokeskeisyydessä ja latoivat faktamateriaalia. Aho siteeraa kirjassa R.H. Oittista vuonna 1969: "Koululaitos on niin suuri ja hidasliikkeinen instituutio, että sen äkkinäinen käänteleminen on mahdotonta, jos halutaan pitää työ käynnissä ja säilyttää se yhteisymmärrys, jota tarvitaan kaikkien asianosaisten luottamukseksellisen yhteistyön ylläpitämiseen."
.............................................................
TOINEN PERUSKOULU
Pedagogiikka uudistetaan: Kohti vuoden 1985 opetussuunnitelmaa
"ENSIMMÄINEN" peruskoulu perustui yläasteen osalta ns. tasokursseihin tärkeissä lukuaineissa. Ratkaisu oli poliittinen kompromissi. Kaikki eivät uskoneet kaikkien kykyyn oppia. Mutta jo keväällä
1974 valtioneuvosto antoi ohjeet keskiasteen koulutuksesta; peruskoulua tuli kehittää niin, että olisi olemassa vain yksi peruskoulututkinto, joka antaisi jatko-opintokelpoisuuden.
 |
| Kirjan kuvitusta; Ahon luottoministereitä |
Oppilasta ei enää vapautettaisi oppivelvollisuudesta. Päätösvalta oppilaiden ryhmittelystä annettaisiin kunnille. Koululle annettaisiin laskennallisesti työaikaa. Ns. tuntikehysjärjestelmä korvaisi opetusryhmien muodostamisperiaatteet. Tasoryhmitys purettaisiin. Tilalle tulisi opetuksen eriyttäminen opetusryhmän sisällä. Tämä ravisteli pedagogiikkaa. Opettajilla oli muutospelkoa, jotta mm. OAJ:n Voitto Ranne lietsoi.
Vuonna 1980 käynnistyi tuntikehyskokeilu. Idean isä oli Pekka Silventoinen. Hän ideoi myös opetussuunnitelmajärjestelmää. Riittävä valtakunnallinen yhtenäisyys turvattaisiin kouluhallituksen vahvistamilla opetussuunnitelman perusteilla, joiden runkona olisi valtioneuvoston vahvistama tuntijako. Näiden perusteiden pohjalta kukin kunta kehittäisi oman opetussuunnitelmansa, jolla opetus sidottaisiin paikkakunnan kulttuuriperintöön, elinkeinoelämään ja luontoon. Kunnallisen peruskoulun kehityksen turvaisi kuntalaisten keskuudessa syntyvä vahva tunne ”meidän omasta koulusta”.
Hallitus antoi koululakiesityksen 12.3. 1981. Lakiesityksessä määriteltiin nyt myös kasvatustavoitteet. Esityksessä korostettiin aikaisempaa voimakkaammin koulun ja työelämän vuorovaikutuksen tärkeyttä. Todettiin, että osa opetuksesta voidaan järjestää myös koulun ulkopuolella ja tarvittaessa myös eheyttävien aihekokonaisuuksien puitteissa. Oppilaiden oma-aloitteisuudelle haluttiin luoda entistä parempia edellytyksiä korostamalla harrastustoiminnan ja oppilaskuntatoiminnan tärkeyttä.
Nyt olisi kirjoitettava uusi opetussuunnitelmaa. Aho halusi laatia julkisen kehittämisohjelman 1983-86. Kaikki eivät pitäneet ideasta. Opsin virheet oli korjattava virkatyönä, opstyötä ei saisi markkinoida uudistamisena. Sehän osoittaisi, että POPSissa oli jotain vikaa. Lopulta ministeriö antoi toimintakehotuksen. Oli laadittava ehdotus, kuinka kehittää uusi ops. Aikaa oli puoli vuotta.
Erkki Aho oli huolissaan tiedontulvasta ja oppimäärien laajuudesta. Irrallisen asiantiedon ja säilyttävän oppimisen tilalle tulisivat aktiivisesti etsimällä löytyvä tieto ja uutta luova oppiminen. Kiitosta saatiin ehdotuksista lisätä valinnaisuutta, vähentää opetuksen ainejakoisuutta, lisätä kuntien päätösvaltaa ja vahvistaa taito- ja taideaineiden asemaa peruskoulun opetussuunnitelmassa.
Hyvää pöhinää heikensi jälleen kiista rahasta. Suunnitelmat luopua tasokursseista saivat opettajat vaatimaan korvausta opetuksen suunnittelusta ja täydennyskoulutuksen kehittämistä. Vuonna 1984 syttyikin opettajalakko. Ahoa - syytöntä miestä- syytettiin työsulusta. Alkoi ennen näkemätön ajojahti. Aho joutui seipään nokkaan. Hänen koettiin menettäneen opettajien luottamuksen.
 |
| Karin piirros kuvaa suuttumusta, jota Ahon esille ottama venäjän kielen opiskelu nosti. |
Myös uusi opetussuunnitelma ilmestyi. Se korosti koulun omaleimaisuutta ja opettajan keskeistä roolia sen luojana. Oltiin siirtymässä tietoyhteiskuntaan, jonka kriittisimmäksi voimavaraksi oli muodostumassa tieto ja ymmärrys. Tiedolliset tavoitteet olivat koulussa ylikorostuneet. Rinnalle tarvittiin toiminnallisuutta (luova oppiminen). Vähemmän mieleen painettavia faktoja (materiaaliset tavoitteet), irrallisia asiatietoja ja säilyttävää oppimista. Tilalle ajattelun kehittämistä (käsitteiden muodostus, päätteleminen, tietojen arviointi. ongelmien ratkaisu ja luova ajattelu), tiedon hankintaa, käsittelyä ja käytäntöön soveltamista. Teoreettisen ja aktiivisen etsinnän kautta syntyvän tiedon ja luovan oppimisen suuntaan. Tietopuolisuuden sijaan toiminnallisuutta.
Kasvatustavoitteet oli nyt määritelty.
Haluttiin pehmeämpää ja oppilaskeskeisempää peruskoulua. Erkki Ahosta oli yhtä tärkeää kehittää lapsen ja nuoren itsetuntoa, uteliaisuutta, tunne-elämän herkkyyttä ja ilmaisukykyä kuin sinänsä välttämättömien välineaineiden oppiennätysten hallinta.
Ainejakoisuutta haluttiin vähentää. Eheyttämista haluttiin entisestään lisätä. Taito- ja taideaineiden asemaa peruskoulun opetussuunnitelmassa haluttiin vahvistaa.
Noh. Ei menneet nämäkään ideat kaikkialla läpi.
Aho siteerasi opetusministeri Kalevi Kivistöä: "Koulutyötä ei säätele ”opetussuunnitelmarunous” vaan ainejakoisuus, oppikirjat, opettajan maailmankuva, jatko-opintojen paine ja vuosien kuluessa syntyneet työkäytänteet"
............................................................
Pedagogiikka uudistetaan: Kohti vuoden 1994 opetussuunnitelmaa
1980-luvun puolivälissä kouluhallitus käynnisti hankkeen tiedonkäsityksen ja oppimiskäsityksen uudistamiseksi. Kouluhallituksen kiinnostus vaikutti ratkaisevasti siihen, että kouluopetuksessa alettiin korostaa aktiivisen etsinnän kautta löytyvää tietoa ja luovaa oppimista. Tavoittena oli ”Koulutyötä ohjaavan tieto- ja oppimiskäsityksen uudistaminen niin, että siirrytään irrallisista asiatiedoista ja säilyttävästä oppimisesta teoreettisen ja aktiivisen etsinnän kautta syntyvän tiedon ja luovan oppimisen suuntaan.”
Aktiivisen tiedonkäsityksen ja luovan oppimisen tärkeys oli tiedostettu jo 1960-luvun lopulla peruskoulun opetussuunnitelmaa laadittaessa.
Kouluamme oli arvosteltu siitä, että se korosti liiaksi tiedollisen kasvatuksen materiaalisia tavoitteita eli mieleenpainettavia faktoja. Vaikka niitä toki tarvittiin, jo peruskoulun opetussuunnitelmakomitea halusi siirtää painopistettä kasvatuksen formaalisiin tavoitteisiin eli ajattelun kehittämiseen. Oppilaita pitäisi ohjata käsitteiden muodostukseen, päättelemiseen, tiedon arvioinnin, ongelman ratkaisun ja luovan ajattelun vaikeissa mutta tärkeissä taidoissa.
Peruskoulua kritisoitiin. Koulua syytettiin liiasta opettajakeskeisyydestä, oppilaiden passivoimisesta ja arvosanakeskeisyydestä.
Varsin pian sen jälkeen, kun vuoden 1985 opetussuunnitelma oli ilmestynyt, alkoi Ahon mukaan hänen lähtölaskentansa. Kenraali Pajusen hallinnon hajauttamiskomitea ehdotti keväällä 1986, että ammattikasvatushallitus ja kouluhallitus yhdistettäisiin koulutuksen kehittämiskeskukseksi.
Vuonna 1990 Valtioneuvosto antoi eduskunnalle koulutuspoliittisen selonteon: Sen mukaan ihminen on dynaaminen toimija ja vaikuttaja eikä passiivinen vastaanottaja. Siksi oli arvioitava uudelleen opetuksessa vallitsevia tiedon ja oppimikäsityksiä. Opetusssisältöjä oli uudistettava eheyttävään suuntaan. Opetuksen tuli korostaa oppilaan kykyä etsiä, käsitellä, muokata, arvioida ja soveltaa tietoa.
Merkittävä koulutuspoliittinen käänne oli pääministeriksi nousseen Kokoomuksen Harri Holkerin puhe vuonna 1987: ”Uskottaessa kaikkien oppivan kaiken viritetään peruskoulutuksen tavoitteet liian korkealle. Yritettäessä kouluttaa koko väestö saavuttamattoman korkealle peruskoulutustasolle hukataan pienen kansakunnan taloudellisia ja henkisiä voimavaroja toivottomaan yritykseen.” Näitä samoja koulutuksen voimavaroja tarvittaisiin kipeästi eri aloilla lahjakkutensa osoittaneiden ryhmän kouluttamiseen kansainvälisen huipun tasolle. ”
Aho pohti jälkikäteen, että Holkerin puheenvuoro ja ennen kaikkea sen virittämä keskustelu olivat ensimmäisiä oireita siitä, että kolmen vuosikymmenen pituinen sykli suomalaisessa koulutuspolitiikassa oli umpeutumassa. Usko ihmisen koulutettavuuteen ja siihen, että koulutuksella voidaan lisätä tasa-arvoa alkoi horjua. Markkinatalous teki tuloaan myös koulutukseen.
Ammattikasvatushallituksen ja Kouluhallituksen yhdistyspäätos tehtiin 8.3. 1990. Aho oli jonkinaikaa mukana uuden viraston pääjohtajakaavailuissa, mutta virka meni sitten Kokoomuksen Vilho Hirvelle. 1.4. 1991 Aho oli vapaa mies, ja jäi sovitulle eläkkeelle.
Kolmannen, uusliberalistisen peruskoulun reunaehtoihin kuului, että luovuttiin vuonna 1993 koulupiireistä. Näin vanhemmat päästettiin valitsemaan lapsensa koulu. Samalla luovuttiin vanhasta korvamerkitystä valtionosuudesta.
KOLMAS opetussuunnitelma (perusteet) oli valmis vuonna 1994. Opetussuunnitelman perusteet uusittiin siten, että valtakunnallisesti vahvistettiin lähinnä opetuksen yleiset ja ainekohtaiset tavoitteet ja lisättiin oppilaiden valinnanvapautta. Samalla koulut velvoitettiin käynnistämään oman opetussuunnitelman laatiminen.
Vilho Hirvi siirtyi pian Opetusministeriöön kansliapäälliköksi, ja Opetushallituksen pääjohtajaksi sieltä siirtyi Jukka Sarjala vuonna 1995. Hirven aloittaman kolmannen pedagogiikkaa alettiin kesyttää jo muutaman vuoden jälkeen.
Yhteenvetoa peruskoulun kolmannesta pedagogiikasta
90-luvun pedagogiikassa oli paljon jälkiä Ahon aloittamista asioista. Ihminen oli dynaaminen toimija ja vaikuttaja eikä passiivinen vastaanottaja. Opetusssisältöjä uudistettiin eheyttävään suuntaan. Opetuksen tuli korostaa oppilaan kykyä etsiä, käsitellä, muokata, arvioida ja soveltaa tietoa. Nyt korostettiin aktiivisen etsinnän kautta löytyvää tietoa ja luovaa oppimista. (Aihiot olivat toki jo tiedossa 1960-luvun lopulla peruskoulun opetussuunnitelmaa laadittaessa).
1980-luvulla pedagogiikan haasteeksi nousi lahjakkuus. Erkki Ahon olisi vastannut lahjakkuuden koulutyölle asettamaan haasteeseen: "On monia keinoja edelleen rikastuttaa opetusta, nopeuttaa tarvittaessa opiskelua ja keksiä entistä joustavampia tapoja ryhmitellä oppilaita."
Hirven johdolla totetetun uusliberalistisen pedagogiikassa jokainen oli viime kädessä oman onnensa seppä. Hän puhui ”yksilön ylösnousemuksesta”. Koulutuksen korkean tason turvaisivat paraiten koulujen välinen kilpailu javalinnan vaoaus. Tulosohjauksesta tuli tunnussana myös koulutukseen. Keinovalikkoon kuuluivat:
- Valinnaisuutta oli lisättävä - rakenteita oli joustavoitettava
- Vvanhemmille oikeus valita koulu.
- Luokattomuus ulotettava peruskouluun.
- Koulutusplaveluiden maksuttomuudesta oli osin luovuttava
- Kilpailu osa elämää
- Päätösvaltaa oli hajautettava: Koulun olisi saatava päättää opetuksen sisällöstä ja koulutukseen suunnattujen varojen käytöstä: Keskushallinon korvamerkityistä rahoista oli luovuttava, Samoin normeihin perustuvasta ohjauksesta
Erkki Aho pähkinänkuoressa
 |
| Minulla oli ilo haastatella Erkki Ahoa Luokanopettaja-lehteen vuonna 1994. |
Erkki Aho syntyi vuonna 1937. Tänään hän on aktiivinen 80-vuotias. Aho on koulutukseltaan kansakoulunopettaja ja psykologi. Nuorena miehenä hän toimi kansakoulunopettajana, Suomen ensimmäisenä koulupsykologina, kansakouluntarkastajana, assistenttina, ylitarkastajana, opetusneuvoksena ja kokeilu- ja tutkimustoimiston päällikköna.
Aho valittiin 35-vuotiaana Kouluhallituksen pääjohtajaksi, legendaarisen R.H. Oittisen jälkeen, Koulu-uudistuksen rintamavastuuta kesti hieman alle 20 vuotta (1973–1991). Ahon jälkeen opetushallituksen pääjohtajien kaudet ovat olleet selvästi lyhyempiä.
Työssään Aho halusi edistää kaikkien lasten yhteistä koulu. Niinikään hän ajoi kouludemokratian kehittämistä mm. oppikoulujen kouluneuvostojen perustamista.
Aho leimattiin radikaaliksi, ja hän joutui konservatiivisten tahojen silmätikuksi. Syntilistaan kuuluivat mm. puhe Venäjän kielen opiskelun tärkeydestä ja kiinnostus neuvostopedagogiikkaa, erityisesti polyteknista uudistusta kohtaan.
Ahoa on kiittäminen monesta nykypedagogiikan ajankohtaisesta suunnasta. Hänen johdollaan uudistettiin koulujen tieto- ja oppimiskäsitystä nykyaikaiseen suuntaan. Hän puhui jo vuosikymmeniä sitten oppivelvollisuuden pidentämisestä 10 vuoteen. Hän ajoi myös kaikille yhteistä eettistä kasvatusta. Moni hänelle tärkeä asia on myös ajettu alas: mm. kouluneuvostot lakkautettiin vuonna 1985. Koulupiirit poistettiin. Taito- ja taideaineiden asema on heikentynyt uusien pääjohtajien aikana.
Aho jatkoi pääjohtajana kunnes kouluhallitus ja ammattikasvatushallitus yhdistettiin uudeksi opetushallitukseksi vuonna 1991, ja jäi eläkkeelle 54-vuotiaana. Ahon kestävimmiksi saavutuksiksi on jäänyt hänen edeltäjänsä Oittisen kaudella perustetun peruskoulujärjestelmän vakiinnuttaminen ja kehittäminen.
Erkki Aho vihittiin kasvatustieteen kunniatohtoriksi Oulun yliopistossa 1983 ja hän sai professorin arvonimen 2006.
1 kommentti:
Jukka Sarjala ei ollut juristi.
1970-luvun alkupuolella perustettu EVA:n organisoima ja talouselämän rahoittama salainen Koulutuksen tukisäätiö olisi tullut esitellä, koska sen käden jälki alkoi näkyä koulutuspolitiikassa ja 1990-luvulla myös koululainsäädännössä.
Lähetä kommentti