Viljainen, Erkki. (1975). Opetuksen eriyttäminen. Helsinki: Kirjayhtymä
Kirjan ilmestyessä oltiin Erkki Ahon johdolla juuri viemässä suomalaista koulua yhtenäiskoulun suuntaan. Itse olin tuolloin OKL:n toisella vuosikurssilla- mutta tätä kirjaa en muista lukeneeni.
Uuden peruskoulun aivan keskeisiä käsitteitä oli eriyttäminen uudessa tilanteessa: Kuinka kohdata oppilaiden erilaisuus rinnakkais-koulujärjestelmän jälkeen?
Tässä teoksessa (tuolloin) apulaisprofessori Viljanen määritteli eriyttämisen eli differentoinnin käsitettä ja taustoja ja rakensi lisäksi mm. omaa ns. diagnostisen opetuksen metodiaan tuolloin juuri käyttöönotettujen tasokurssien tarpeisin.
Eriyttämisen käsite
Viljasen mukaan opetuksen eriyttäminen eli differointi on
opetuksen tekemistä erilaiseksi: konkreetisti se on erilaisia tavoitteita, erilaisia opetusjärjestelyitä, erilaisia toimenpiteitä ja erilaisia opetusärsykkeitä. Eriytetyn opetuksen vastakohta on eriyttämätön opetus, jossa kaikille oppilaille annetaan sama opetus luokka - eli frontaaliopetuksena.
Valittavana oli kaksi päätapaa eriyttää: organisatorinen eriyttäminen ja opetuksellinen eriyttäminen. Edellisessä erilaisia ryhmiä opetetaan erikseen (tai valitaan opetettavaksi vain jokin ryhmä MH). Jälkimmäinen tapahtuu koululuokan piirissä. Kummassakin tavoitteet, oppiaines, menetelmät ja tulokset vaihtelevat. Äärimuoto on totaalinen yksilöinti: jokainen oppilas etenee opiskelussaan omien (oikeiden tai tulkittujen MH) edellytystensä mukaan.
Peruskoulun ensimmäinen opetussuunnitelma ohjasi eriyttämään oppiaineksen laajuutta (määrä), syvyyttä (voi erikoistua, perus- ja lisäkurssit) ja/tai opiskelun nopeutta (kotitehtävät, tukiopetus, luokallejättäminen, luokan yli hyppääminen).
Eriyttämisen taustat
Viljanen käy kirjassa läpi suomalaisen koulun menneisyyttä ja avaa organisatorisen eriyttämiskeinoston historiaa. Merkittävä osa ihmisistä on rajattu ulos koulutuksesta: vääräsäätyisiä, tyttöjä, vammaisia ja vaikeasti opetettavia... Koulujärjestelmä on aina Platonin Valtio-teoksesta alkaen ollut seulomisjärjestelmä.
Suomalainen yhteiskunta oli vuosisatojen ajan nelijakoinen sääty-yhteiskunta. Oppikoulu oli tarkoitettu vain aatelille, papistolle ja porvareille. Heidän osuutensa väestöstä oli vuonna 1890 noin 5%. Virkamiehet rekrytoitiin aatelistostosta ja papistosta. Rahvalle sai riittää kansakoulu. Vanhaluterilaisen käsityksen mukaan yhteiskunta oli Jumalan asettama, jossa kullekin ihmiselle annettiin oma paikka. Viljanen siteeraa mm. Helsingin yliopiston sijaiskansleri Nordenstamia. Vuonna 1849 hän kirjoitti:
” Olisi kenties hyvä asettaa niin paljon esteitä kuin mahdollista huonomman luokan kohoamiselle parempaan ts. tulemaan virkamiehiksi”... Pitäisi ehkä korottaa maksuja…jotta ehkäistäisiin työtätekevien eli elättävän luokan siirtymistä kuluttavaan luokkaan.”Askel askeleelta on kuitenkin onnistuttu purkamaan näitä esteitä. Merkittäviä askeleita oli siirtyminen vuonna 1904 yksikamariseen eduskuntaan, vuoden 1920 oppivelvollisuuslaki, vuoden 1923 uskonnonvapauslaki ja vihdoin vuonna 1968 säädettu laki koulujärjestelmän perusteista.
Viljanen nostaa esiin myös iän organisatorisen eriyttämisen yleisimpänä kriteerinä. Kriteeri on ennen muuta helppokäyttöinen. Tavoitteena on ollut homogeeninen koululuokka. Luokkia on sitten puhdistettu akanoista erilaisilla toimenpiteillä: oppivelvollisuuden lykkäys, luokallejäänti, erityisluokille siirto…
Peruskoulun ja eriyttäminen
Vuoden 1968 koulujärjestelmälaissa haluttiin saada ote organisatorisesta eriyttämisestä. Ala-aste mitoitettiin kuusivuotiseksi, jotta eriytyminen tapahtuisi mahdollisimman myöhään. Opetuksen tuli olla ala-asteella kaikille oppilaille samansisältöistä; Luokilla 1- VI oli vain ns. yhteisiä aineita. Taustalla oli yleissivistyksen jakamattomuuden vaatimus. Oppilaiden erilaisuus tuli ottaa huomioon pelkästään opetusmenetelmällisin keinoin.
Ihan näin ei Viljasen mukaan "oikeasti" ollut. Hän löysi myös ala-asteelta organisatorista eriyttämistä: alueelliset erot -maaseutu/asutuskeskukset; opetusta annettiin erikseen suomen- ja ruotsinkielisille ja lapinkielisille; myös katsomus vaikutti opetukseen: uskonto ja uskontojen historia ja siveysoppi; sukupuolikin otettiin edelleen huomoon- milloin siihen oli aihetta - 3.luokalta alkaen käsityössä ja liikunnassa. Opetus tuli antaa ikäkauden mukaisesti.
Yläasteelle jäi avoimesti organisatorisia eriyttämiskeinoja. Tyttöjä ja poikia oli opetettava erikseen aina liikunnassa ja tarvittaessa kotitaloudessa ja muiden käytännöllisten aineiden työharjoituksissa sekä kansalaistaidossa. Matematiikassa, vieraissa kielissä, kemiassa ja fysiikassa oli ns. eritasokurssit. Kaikille yhteisten oppiaineiden lisäksi ohjelmaan kuului valinnaisaineita ja erikoiskursseja joissa otettiin huomioon yksilölliset harrastukset.
Viljanen ideoi yläasteelle tasokursseihin ns. diagnostista opetusta, jossa sama opettaja opettaisi kolmea eri tasoryhmää. Siinä olisi seuraavat vaiheet:
1. Oppilasanalyysi
2. Aluksi kaikkia opetettaisiin yhdessä
3. Diagnoosi- jonka pohjalta oppilasjoukko jaettaisiin...
4. Keski ja peruskurssiin
5. Uusi diagnoosi, jonka pohjalta tehtäisiin jako
6. Perus- keski- laaja kurssiin ja
7. Opetusjakson evaluointi
Mahdettiinko metodia käyttää? Joka tapauksessa se olisi mahdollistanut sen, että oppilaita olisi voitu joustavasti siirrellä.
Opetuksellinen eriyttäminen
Opetuksellinen eriyttäminen tapahtuu yhdessä opetettavassa ryhmässä. Opettaja saattoi eriyttää
periaatteessa tavoitteita, oppiainesta (opsin oppiaines oli raakamateriaalia) ja opetusjärjestelyitä. Opetukselliseen eriyttämiseen Viljanen esitteli hieman Trumpin mallia muistuttavan metodin, jossa suurryhmäopetus, pienryhmäopetus, yksilöllinen opetus ja kotiopiskelu muodostaisivat kokonaisuuden.
NÄYTTÄÄ muuten siltä, että Viljanen keksi uuden opsimme ns. monialaisen kokonaisuudet jo 40 vuotta aikaisemmin. Hän nimittäin suositteli tässä teoksessa TeamTeching- mallia, joka on sekä eriyttämisen että eheyttämisen välinemalli. Siinä
- yhden opettajan sijasta opetuksesta vastaa opettajista koostuva työryhmä
- yhden oppiaineen sijasta oppiaines ryhmitellään ongelma-alueiksi, jolloin oppiaineiden rajat rikkoutuvat
- yhden koululuokan sijaan yhdistetään 2-3 luokkaa
- yhden luokkahuoneen tilalle rakennetaan avotiloja suuryhmille, pienryhmille ja yksilölliseen opetukseen
- erillisten oppituntien sijaan toteutetaan ajallisesti yhtenäisiä jaksoja eikä
- ei kytketä oppikursseja kouluvuosiin (luokaton koulu)
Kannattaa lukea.
Erkki Viljanen
Viljasella oli pitkä kokemus koulun arjesta mm. veistonopettajana. Hallinnollista pätevyyttä hän hankki toimimalla Karkkilan ja Oulun piirien vt. kansakouluntarkastajana. Vuodet 1958-1963 hän oli koulupsykologina Helsingin kaupungin kasvatusneuvolassa. Vuonna 1963 hän siirtyi opettajankoulutustehtäviin Heinolan seminaariin. Vuodet 1970–75 hän oli Oulun yliopiston kasvatustieteen apulaisprofessori ja vuodet 1975-1991 kasvatustieteen professori, kunnes jäi eläkkeelle. Eläkkeellä hän ehti siis olla 16 vuotta.
Viljanen oli mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa 1970-luvun tutkinnonuudistusta, jossa luokanopettajankoulutus muutettiin aluksi kolmivuotiseksi ylioppilaspohjaiseksi tutkinnoksi ja myöhemmin maisteritutkinnoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti