10 000 lukukertaa seitsemässä viikossa!

TÄNÄÄN - muutama minuutti sitten - tämän blogin sivujen lukukertoja mittaava ilmainen laskuri ylitti 30 000 rajan. 20 000:n raja ylitettiin 13. heinäkuuta. Siitä on seitsemän viikkoa. Se tekee keskimäärin 1429 vieralua viikossa ja 204 vierailua päivässä. Hienoa, että pedagogiikka ja koulupolitiikka kiinnostavat.

NÄIN keskelle sunnuntaipäivää osuvan tärkeän hetken kunniaksi tulkoon tästä lastusta taas vähän pateettineni.

KANSALLINEN koulutuspolitiikkamme rapautumisvaarassa?

KUVA: Mistä löytyisi tälle kovalle 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulle opetushallituksen entisen pääjohtajan Jukka Sarjalan kaltainen voimahahmo, joka isännän äänellä lohkaisisi, että koulutuspolitiikkaan ei ole annettu veto-oikeutta. Ei kunnille, ei kouluille, ei opettajille.

SUOMALAISEN perusopetuksen menestystarina on pitkälti upeasti työhönsä sitoutuneiden opettajien ja koulutyötä arvostavien perheiden ansiota. Ei pidä kuitenkaan unohtaa johdonmukaisesti ja vastuullisesti toteutetun kansallisen koulutuspolitiikan osuutta. Poliittiset puolueet ovat hallituksessa vaihtuneet, mutta koulutuspolitiikan päälinjaukset ovat pitäneet. Olemme tavoitelleet korkeatasoista koulua joka osaan maata. Ja siinä myös hämmästyttävän hyvin onnistuneet. Tuloksena on ollut kansainvälistä ihaila herättänyt, tasalaatuinen peruskoulu.

TYÖNJAKO Suomessa on ollut sellainen, että valtio on määritellyt koulutuspolitiikan suunnan ja tilannut käytännön koulutusjärjestelyt ennen muuta kunnilta. Valtio on sitten antanut kunnille rahaa ja luvan kerätä lisää veroina. Tässä alkuperäisessä ”tilaaja-tuottajamallissa” ohjausta ja valvontaa hoiti vahva kouluhallinto; opetusministeriö, kouluhallitus, lääninhallitukset, koulutoimentarkastajat jne.

1980-luvulta alkaen tuuli alkoi kääntyä. Julkista hallintoa haluttiin keventää. 1990-alun talouslamassa kouluhallinnon alasajo kiihtyi lähes vapaaseen pudotukseen. Päätösvaltaa delegoitiin kunnille. Valvonnasta luovuttiin.

Nyt noin 20 vuoden jälkeen seuraukset alkavat näkyä- jos uskaltaa katsoa. Peruskoulujen toimintaedellytykset ovat kovin erilaiset eri puolilla maata. Meillä Espoossa ne ovat olleet Suomen Ennätys-luokkaa. Kun hallitus on vasta nostanut kansallisen koulutuspolitiikan keskiöön opetuksen laadun, johon kuuluu opetusryhmien pienentäminen, tuen vahvistaminen ja kerhotoiminnan elvyttäminen, osa kunnista vie koulujaan tasan päinvastaiseen suuntaan. Härskeimmät kunnat ovat näköjään ymmärtäneet opetussuunnitelmien toivoman sosiokonstruktivistisen opetuksen viikkojen ajaksi kokonaan opettajattomaksi opetukseksi ja lomauttaneet opettajansa. Sillä lailla.

Monet asiantuntijat ovat varoittaneet lapsien ja lapsiperheiden tarpeiden rakenteellisesta hylkäämisestä, Ts. siitä, että vaikka hätä tunnetaan, sille ei tehdä mitään. Virallisen koulutuspoliitikan ja toisaalta monien kuntien vain tuottavuuden kasvuun innostavat menoleikkausjuhlat eivät mahdu samaan todellisuuteen. Kuilu sanojen ja tekojen välillä kasvaa.

Myönnetään faktat

KANSAINVÄLINEN talouskriisi on tosi asia. Yhtä tosi on monien kuntien ahdinko. Ja sekin, että kaikki eivät voi kouluissa hyvin edes tällä nykisellä resurssipanostuksella. Siksi kaikki leikkaukset tulisi tehdä äärimmäisen harkiten, eri osapuolille niiden vaikutuksia kuunnellen ja pitkällä aikavälillä.

Jokainen ymmärtää, että esim. koulumenot eivät voi jatkuvasti kasvaa. Suomalainen koulunpito on hyvintyövoimavaltaista. Vaikka me opettajat toki toivomme pienempiä opetusryhmiä, tilastoista näkee, että koulussa työtä tekevien aikuisten ja lasten suhdeluku kasvaa koko ajan. Muutamassa vuosikymmenessä on syntynyt kokonaan uusia ammattikuntia: erityisopettajat, koulupsykologit, koulukuraattorit, koulunkäyntiavustajat...Kaikki tekevät arvokasta ja välttämätöntä työtä. Mutta henkilöstömäärän ekspansio ei voi jatkua.

En ole varma mutta arvlelen, että peruskoulu on ainoita julkisia instituutioita, joissa palveluja tuottamaan tarvitaan jatkuvasti enemmän pitkälle koulutettuja ammattilaisia. Tavassamme järjestää opetus täytyy olla jotain häikkää, jota emme itse laatikossa huomaa. Tuo häikkä näkyy oireina. Joka kymmenes oppilas tarvitsee jo erityisopetusta. Lähes joka kolmas saa jossain muodossa erityisopetusta. Peruskoulun sisään on rakentumassa omat oppi-ja kansalaiskoululinjat? Osa oppilaista ei viihdy koulussa ja koulutöissä lainkaan. Myös opettajien jaksamisongelmat yleistyvät.

Perusväitteeni on: Opetusta ei voida jatkossa kehittää aikuisten määrää kasvattamalla. On pysähdyttävä katsomaan koulua kauempaa. Jos koulu keksittäisiin vasta nyt, millainen siitä tehtäisiin? Olisi valjastettava se energia joka nyt valuu erilaisiin organisatorisiin laatikkoleikkeihin ja kouluverkkojen avohakkuisiin ideoimaan uusia tapoja järjestää opetusta.

Meille kouluihmisille voi olla kova paikka myöntää, että nykyinen koulu tuottaa myös itse erityisoppilaita ja syrjäytyjiä. Ja ainakin päinvastoin: kaikkea ei ole vielä kokeiltu. Mutta niin on tehtävä.

Ydinkysymys kuuluu, kuinka saisimme sitoutettua koulutyöhön 2000-luvun lapset ja nuoret, joiden maailma on monilta osin aivan erilainen kuin omamme. Ja kuinka sitouttaisimme erityisesti nyt koulutyön vaatiman ponnistelun torjuvat, myös itse itsensä onnistumisen kehästä ulostavat oppilaat? Miten koulun toimintakulttuuri voitaisiin siirtää 2000-luvulle?

Olisiko yksi ratkaisu irtautua opetusta kahlitsevasta sisällön tyranniasta? Viittaan tällä viime marraskuisiin kirjoituksiini kanadalaisesta koulutyön uudistusprosessista. Pitäisikö opetustapahtumat aikuisten oikeasti rakentaa niin, että tarkasti harkittujen tulevaisuustaitojen pohjalta määritellään opetusjärjestelyt, joissa nuo taidot optimaalisesti kehittyvät ja vasta sen jälkeen valitaan niihin istuvat sisällöt? Olisiko meidän unohdettava kokonaan ajatus siitä, että kaikki tärkeät asiat on käytävä koulussa läpi? Olisiko meidän luovuttava siitä ajatuksesta, että kaikkien on käsiteltävä asiat samalla tavalla?

Nyt olisi koottava parhaat päät niin valtion kuin kuntienkin tasolla pohtimaan toisinopettamisen ja monella tavalla opettamisen haasteita. Voi olla että samalla löytäisimme luontevia tapoja toimia fiksummin myös taloudellisesta näkökulmasta.