 |
| Washburne, Carleton W. (1940). Elävä kasvatuksen filosofia. Turku: Aura. |
Tuosta koulupiiristä tuli maailmankuulu ns. Winnetka-Planin vuoksi. Kyseessä oli mielenkiintoinen malli, jossa yhdistettiin keskenään kiistoihin ajautuneiden reformipedagogien (Adler, Bode, Burk, Dewey, Freud, Fröbel, Hall, Herbart, James, Judd, Jung, Köhler, Parker, Pestalozzi, Piaget, Platon, Rousseau, Thorndike, Wundt) ajatuksia hyvin toimineeksi kokonaisuudeksi.
Vuonna 1940 Washburne kirjoitti 20 vuoden kokemuksista kirjan "Elävä kasvatuksen filosofia". Suomeksi se ilmestyi vuonna 1948.
Koulupiiri 36
Valmistuttuaan tohtoriksi Washburne sai perustaa Winnetkaan vuonna 1919 kasvatusopillisen laitoksen, johon kuuluu leikkikoulu, ala- ja yläkoulu, kasvatusneuvola ja mm.
opettajaseminaari.
Opettajien lisäksi laitokseen palkattiin leikkikentänohjaajia, koululääkäri, kasvatusneuvoja, terveydenhoitajan, koulupsykiatri ja koulupsykologi. Koko ensemble toimi johdonmukaisesti sovittua kasvatusoppia: Winnetka-plania noudattaen. Koulua kävivät myös kuurot, heikkonäköiset ja rammat. Washburne vastusti erityisluokkiin eristämistä (inkluusiota siis jo 1920-luvulla).
Winnetka-Plan
Winnetka-Plan oli yhtäaikaa vapaus-, aktiivisuus- ja sosiaalipedagoginen kasvatusohjelma.
Siinä löydettiin hyvällä tavalla tasapaino yksilöllisyyden ja yhteiskunnan asettamien vaatimusten välille. Suunnitelmassa lapsi nähtiin (1) lapsena, (2) ainutlaatuisena yksilönä, joka oli (3) osa monimutkaista yhteiskuntaa ja (4) joka tarvitsi valmiudet käyttää kansalaisoikeuksiaan mutta myös kantaa oma sosiaalinen vastuunsa.
(1) Lapsi lapsena (kirjassa lapsi persoonana)
Winnetka-Plan oli ikäkausipedagoginen ja lapsikeskeinen. Lähtökohtana olivat lapsen tarpeet, ne tekijät, jotka ”takaavat” onnellisen elämän. Tarpeita oli kolme:
- Fyysiset tarpeet (= terveys)
- Psyykkiset tarpeet (= onnellisuus) : Itseilmaisun tarve /purkaminen ja turvallisuuden tarve (liittyy rakastetuksi tuleminen)
- Sosiaaliset tarpeet: Tarve kuulua isompaan ryhmään. Myös yhteiskunnalla on tarpeita
Koulun tuli olla terveellinen ympäristö. Koulurakennuksen tuli olla puhdas, terveellinen, hyvin lämmitetty, tuuletettu ja valaistu. Lisäksi hyvää teki, että se olisi viihtyisä, värikäs, kodikas, mukava, lapsen tarpeisiin ja toimintaan soveltuva.
 | ||
pulpettaja hiljaista työskentelyä ja lukemista varten, satunurkkaus, kirjasto ja hyvä varasto.
Ohjelmassa oli ruumiinharjoitusta ja urheilua
Psyykkiset tarpeet
Onnellisuuteen, psyykkisen hyvinvointiin
pyrittiin rakentavan ja parantavan "sielun hygienian" avulla.
Rakentava sielun hygienia tarkoitti lapsen kolmen psykologisen perustarpeen huomioonottamista. Nämä tarpeet olivat:
1. itseilmaisun, itsensä ilmentämisen , purkautumisen tarve.
Lapsi saa keksiä ja kehittää omia mahdollisuuksiaan ja harrastuksiaan häntä itseään tyydyttävimmästä elämäntavasta työssä ja leikissä.
2. Turvallisuus tarve, kotiutuminen ympäristöön.
Lapsi tarvitsee varmuutta siitä, että on rakastettu (toverien myötämielisyys)
Tähän tarpeeseen vastaa koulu, joka on tehty ympäristöineen viihtyisäksi ja kodikkaaksi sekä viihtyisä, iloinen ja mukava luokkahuone.
Tärkeä on myös läheinen suhde opettajaan. Opettaja on opastaja, neuvonantaja, ystävä joka pitää huolta myös järjestyksestä,
Kolmas keino luoda turvallisuutta on vanhempien ja opettajien keskinäinen ymmärrys ja myötämiellisyys.
Neljäs keino on tarjota lapsen kykyjen mukaista opetusta. Kaikkien pitäisi voida onnistua. Koulussa tulisi tehdä työtä, johon on tarvetta ja johon lapsi on psykologisesti valmis.
Viides keino on: sosiaalisesti sovelias ympäristö, lapsen tulee saada kokemuksia siitä, että on osa yhteisöä.
Sosiaaliset tarpeet (Sosiaalinen yhteenkuuluvuus)
Lapsella on sosiaalinen pyrkimys olla osa suurempaa ryhmää. Tässä onnistutaan, kun lapsi tuntee olevansa yhtä jonkin ryhmän kanssa ja että onni ja menestys riippuu tuosta ryhmästä. (Washburne ennakoi positiivisen keksinäisriippuuvuuden ideaa). Rakennetaan joukkuehenkeä!
Winnetka-Planissa suhtauduttiin ymmärtävöisesti käyttäytymishäiriöihin. Niitä aiheuttivat ristiriidat sen välillä, mitä lapsi haluaa ja mitä häneltä halutaan. Jos järjestys luokassa häiriintyy, syynä on usein
mielenkiinnon puute. Opittavasta asiasta ei ole hyötyä- tai lapsi ei ole sen oppimiseen kypsä.
Vaikeiden lasten käsittelyyn opettaja sai apia kasvatusneuvolasta. Häiriöissa apuun tuli myös psykiatri, joka työskenteli myös vanhempien ja johtokunnan kanssa. Oppilaiden testaamisesta vastasi psykologi. Hän teki oppilaille myös älykkyysmittaukset, joiden pohjalta tehtiin diagoosi ja erikoissuunnitelma (vrt. suomalaiset oppimissuunnitelmat). Tukena oli myös lastenlääkäri ja kasvatusneuvoja (Melkoinen oh-ryhmä)
Washburnen mielestä sukupuoliopetus oli koulun velvollisuus.
(2) Lapsi yksilönä
Koulutyössä ymmärrettiin vaihtelun arvo ja tarjottiin erikoisharrastuksia. Jokainen kouluaine tuli esittää siten, että ” houkutellaan altista lasta!” Oppilaat täyttivät mm. kyselylomakkeen: mikä sinua kiinnostaa.
Opettajat ja vanhemmat vetivät muutaman viikkotunnin harrastuspiirejä. Harrastelijoiden kerhoissa (esim. postimerkkikerho) opettajat olivat vain tukena. Näissä yhdistyi yksilöllinen valinta ja sosiaalinen kasvu.
Taideaineita suosittiin. Musiikki oli sielullinen purkautumistie. Lapset saivat laulaa - jopa säveltää. Nuotteja ei tarvittu. Kirjailijakerhossa syvennyttiin lukemaan kirjoja. Draamalliseen ilmaisuun liittyy muita taiteita, mutta draama on myös itsenäinen taidelaji. Se on sijaiselämää, uusia kokemuksia. Se avartaa näköpiiriä ja tekee mahdolliseksi eläytyä tosiin aikoihin, paikkoihin ja oloihin. Se mahdollistaa omasta persoonasta erkaantumisen sekä siirtymisen toiseen. Se sallii omien rajojen ylittämisen ja vapauttaa monista tabuista ja kielloista, jotka ympäröivät jokapäiväistä elämää. Aluksi draama oli spontaania leikkielämää, sitten luovaa dramatiikka (pohjana jokin tarina) ja lopuksi draamallista taidetta oikeine yleisöesityksineen.
Koululla oli omia verstaita, joissa jotkut huomasivat taipumuksiaan. Yhdessä tehtiin opintoretkiä. Ala-ja keskiluokilla tarkasteltiin eri työaloja. Ja saatiin myös ammattivalinnanohjausta .
Ohjausta tarvittiin myös kasvavaan joutoaikaan (= vapaa-aikaan)
(3) Lapsi osana mutkikasta yhteiskuntaa
Sivumäärältään massiivisen osa kirjaa käsittelee lasta yhteiskunnan ja yhteisön elimellisenä osana, jäsenenä, joka omaksuu sen kulttuurin ja saa oikeudet. Tämä edellyttää kanssakäymisen kykyjä: tietoja, taitoja, sääntöjen hallintaa, kieltä ja yleissivistystä: luku- kirjoitus ja laskutaitoa...
Winnetka-Planissa ajateltiin, että oppiminen on luontaista, oppimishalu on synnynnäinen, mutta suunnitelmallinen oppiminen on myös välttämätöntä. Liikkeelle lähdettiin siitä, että on olemassa asioita, jotka ovat tärkeitä kaikille. Siksi tarvittiin kirjoitettua opetussuunnitelmaa:Opinrunko, joka kaikkien lasten tulisi oppia hyvin. Huomattava osa Uuden koulun koulukunnista vastusti sitä, että aikuiset määräävät, mitä lapsen pitää oppia. Winnetkassa tehtiin kompromissi:
1) opetetaan tärkeitä ja hyödyllisiä asioita. Kerrataan. Harjoitellaan niitä. Mutta valikoidaan tarkasti, mitkä ovat ne pääasiat, jota tulee oppia. Valikoinnille otettiin kolme kriteeriä:
- Tietomäärä on niin suunnaton, että kaikkea ei opettaa. Kriteeriksi hyöty, käyttökelpoisuus; Kysytään myös, onko haittaa jollei osaa.
- Erotetaan ja karsitaan, se mikä opitaan muutoinkin.
- Erotetaan toissijaiset asiat.
Oppiaineita voidaan yhdistää toisiinsa. Oppiaineisiin voidaan yhdistää toimintaa. Oppimistapahtuma voi sulautua oppilaan elämään ja kokemuksiin elimillisenä kokonaisuutena. Kokonaisuuksien tulee olla mielekkäitä, vapaita keinotekoisista raja-aidoista.
Sitten sijoitettiin oppisuunnitelmaan yleiset pääasiat järjestelmällisesti niin, että oppiminen osuu sopivaan aikaan lapsen valmiutta ja kiinnostusta sekä käytön yleisyyttä ajatellen. Lapsen tulee olla valmis siihen, mitä hän joutuu oppimaan. Aineet tulee opettaa psykologisesti ei loogisesti.
Kyse ei ole vain ikäkaudesta, koska lapset ovat yksilöitä. Mistä näkee, että yksittäinen lapsi on valmis? Valmius näkyy fyysisestä kehityksestä, älykkyysiästä (yksi tapa), kokemustaustasta (kaiken uuden oppimisen täytyy pohjautua aikasempaan oppimiseen) ja lapsen aktiivisesta ja kestävästä harrastuksesta.
Winnetkassa ymmärrettiin, että oppilailla samassa luokassa on eri valmiusaste, siksi koulutyö sovitettiin yksilön valmiuden mukaan. Taustalla oli Frederick Burken ajattelu. Hän hyökkäsi tasatahtisuutta vastaan, jossa luokan etenemistahdon määräsi mystinen kuviteltu keskinkertainen oppilas. Burk esitti, että jokainen lapsi saa oppia ne eri asiat, joihin hän kulloinkin on valmis.
Burke neuvoi opettajaa kirjoittamaan opettavan asian yksinkertaisesti, jakamaan esityksensä osiin ja tunnin lyhyisiin työhetkiin. Lapsille tuli antaa yksilöllisiä töitä. Opettajan tuli kannustaa. Oppilaiden tuli saada edetä omassa tahdissa ja itse tarkastaa työnsä. Ei mitään kotitöitä.
Seuraavan luokka-asteen tehtäviä tuli antaa heti, kun lapsi on siihen valmis - omassa luokassa. Ketään ei tullut jättää luokalle.
Yksilöllistä työtä tuli täydentää luovalla ja sosiaalisella toiminnalla; taidetta, musiikkia, käsityötä, näytelmiä, ajatusten vaihtoa lasten kesken.
Burken suunnitelma tehosi, säästi aikaa, vähensi takapajuisuutta, teki kouluelämän opettajille ja oppilaille onnellisemmaksi ja tuloksellisemmaksi. Se mahdollisti saman luokan oppilaiden valmiustason suunnattoman yksilöllisen eroavaisuuden huomioon ottamisen.2) Näiden kaikille tärkeiden asioiden lisäksi luodaan koulupäivään mahdollisuuksia oma-aloitteisuuteen, harrastuksen mukaiseen toimintaan. Tarjotaan erikoisharrastuksia ja noudatetaan niissä omatoimisuuden periaatetta.
" Näin saadaan kaikki lapsikeskeisen opetussuunnitelman edut, mutta ei sen haittoja."
(4) Lapsi orgaanisen yhteisön erittamattomana osana (joka tarvitsi valmiudet käyttää kansalaisoikeuksiin mutta myös kantaa oma sosiaalinen vastuunsa)
Winnetkassa tavoitteena oli, että lapsi sulautuu elimillisenä osana omaan perheeseensä, sosiaalisen ryhmäänsä, kuntaan, kansakuntaan ja ihmiskuntaan. Lapsen sosiaalista tietoisuutta on kehitettävä. Tämä tapahtuu mm. sosiaalisten oppiaineiden tunneilla. Niillä on valistettava, kerrottava ilmaisun ja toiminnan vapaudesta. Esiin on nostettava yleisesti tunnustetut epäkohdat ja kaivatut päämäärät. Keinoja ovat myös mm. osanotto (osallisuus): Harjoittelemalla lapset oppivat kansalaisoikeudet - luokka jaetaan toimikuntiin; koulussa toimii työ- ja järjestyskomiteoita, oppilaille aloite-ja esitysoikeus luokassa. Lisäksi apuna ovat retket, käynnit tehtaissa jne.
Demokraattinen kouluhallinto
KIRJAN viimeinen luku käsittelee demokraattista kouluhallintoa, jota ilman Winnetkan kaltainen pedagoginen uudistus ei Washburnen mukaan voi onnistua. Se koskee kasvatusneuvostoa (koululautakuntaa), tarkastajaa sekä koulunjohtajaa ja neuvoa-antavaa henkilökunta. Washburne korostaa opettajan vapautta. Opettajan tulee saada olla itsensä, kulkea persoonallisessa elämässään omaa, luonteenomaista kehitysuraansa ja olla luokassa oma itsensä.
Carleton W. Washburne (1889 - 1968 jaa.) syntyi hyvin sivistyneeseen perheeseen. Isä oli lääkäri ja äiti aktiivinen kasvatuksen harrastaja.
Washburne aloitti lääkärinopinnot, mutta kiinnostui sitten opetuksesta. Hän oli töissä ennen valmistumistaan Deweyn ja Francis Parkerin johdolla toimineissa kouluissa Chicagossa mm. leikkikentänohjaana (1912-14).
Seminaariopinnot hän suoritti Frederik Burken johtamassa oppilaitoksessa. Washburne toimi sitten opettajana Kaliforniassa, koulutti San Fransiscossa opettajia ja toimi alkeiskoulun ylivalvojana. Hän jatkoi opintoja Kalifornian yliopistossa ja saavutti tohtorinarvon vuonna1918, 29 -vuotiaana. Lyhyen Illnoisin pestin jälkeen, hän siirtyi Chicagon esikaupungin Winnetkan koulujen ylitarkastajaksi vuosiksi 1919- 1943.
Washburne lähti vuonna 1943 auttamaan Yhdysvaltain armeijaa rakentamaan uudelleen opetuslaitoksia miehitetyssä Italiassa toisen maailmansodan aikana. Hän pysyi siellä vuoteen 1949 asti, sillä hänellä oli tärkeä rooli Italian julkisen koulujärjestelmän uudelleenorganisoinnissa.
Palauttuaan Yhdysvaltoihin hän siirtyi opettajankoulutuksen johtajaksi Brooklyn Collegeen. Vuonna 1961 (72-vuotiaana) hänet nimitettiin Michigan State University College of Educationin professoriksi. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1967. Hän kuoli vuonna 1968 79 vuoden ikäisenä.
Ks. aikaisempi lastu: http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2016/03/unohdettuja-pedagogeja-cw-washburne.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti