TERVEISIÄ Istanbulista, pienen UTOPIA-koulun ja samaan yksityiseen kasvatusalan yritykseen kuuluvien Small-Hands-päiväkotien yhteisestä jo 7:stä kansainvälisestä seminaarista. Tällä kertaa teemana oli
"Modern students, modern skills, modern education."
SEMINAARI kesti kolme päivää. Ohjelmaa oli kolme päivää opettajille ja sunnuntaipäivä lasten vanhemmille.
|
Klikkaamalla saat kuvan isommaksi. |
Torstai 7.11.
TORSTAI oli matkapäivä. Taksilla Kalasatamasta ja Educoden Tutor-opettajien valmennus-tilaisuudesta hyvissä ajoin Helsinki- Vantaan lentokentälle.
Uusikylän Kari saapui paikalle sanotaanko Just on Time :-)
Turkish Airlines lensi mainiosti, mutta Istanbulin lentokentällä ehdin eksyä monta kertaa.
Matkaa lentokentältä suomalaisille ja maltalaisille vieraille tarkoitettuun HotelliA zadeen oli noin 50 km, ja niinpä pääsimme nukkumaan noin klo 01 paikallista aikaa. Aikaa nähdä unia jäi muutama tunti.
HOTELLI Azde oli hyvätasoinen, neli-kerroksinen rakennus, ja se sijaitsi aivan mainiolla paikalla Euroopan puolella.
Aamiainen tarjoiltiin 7.30 alkaen, joten minä jätin sen joka päivä väliin.
Perjantai 8.11.
Herätyskello soi klo 6.45, ja kyyti koululle lähti
7.30. Utopia- koulu, jossa seminaari pidettiin sijaitsi ehkä 30 km:n päässä Aasia puolella. K
|
Utopia-koulussa on kolme koulurakenusta ja kolme pihaa.
Koulussa on noin 100 oppilasta ja arvelen, että ainakin 30
aikuista. Ruoka tehdään itse. Turkissa on uusittu juuri
opetussuunnitelmaa, ja yksitykset koulut kuten Utopia nou-
dattavat sitä, mutta niissä saa myös lisäksi hieman
muutakin oppia. |
Pikkubussilla olimme perillä klo 8.50.
Oli ihana kesäinen aamu. Aurinko paistoi lämpimästi. Koulun pihalla oli tarjoilla pientä suolaista, kahvia ja teetä. Aamu alkoi heti innovaatio ihmettelyllä. En ollut koskaan nähnyt kahvimukiin laitattavaa suodatinvekotinta.
Aamupäivän ohjelma
Ensimmäinen seminaaripäivä oli tarkoitettu Utopian ja Small Hands- päiväkotien opettajille. Aamupäivän ohjelmassa oli kolme luentoa ja yksi tauko. Puolen tunnin lounaan jälkeen oli niinikään kolme luentoa ja yksi tauko.
Utopia-koulun perustaja
Leman Cetín avasi seminaarin. Maailma muuttuu, niinpä koulun ja oppimisen tapojenkin tulee muuttua. Opettaja on äärimmäisen tärkeä. Opettajan on myös uskallettava muuttaa rooliaan.
Ensimmäinen vierasluenntoitsija oli turkkilainen professori
Tanja Gurkan. Teemana oli: Millaista on olla opettaja 21. vuosisadalla. Tanja oli innostunut meilläkin paljon mielenkiintoa herättäneistä eri sukupolvien (Z-Y-Z) välisistä tarve-eroista ja siitä, kuinka ne tulisi ottaa huomioon vaikka itse edustaa toisenlaista polvea. Uusi sukupolvi haluaa oppia itselleen merkityksellisiä asioita. He haluavat vaihtoehtoja. He haluavat tehdä yhdessä. He etsivät valmentajaa ei perinteistä opettajaa. Keskustelu oli vilkasta mutta innostunutta.
|
Luennot tulkattiin realiaikaisesti turkiksi ja englanniksi. Ne
myös videoitiin myöhempää käyttöä varten.
|
Tämän päivän nuorien diginatiivin arjen keskeisin tarve on hänen mukaansa Wifi. Kahvilakin valitaan sen perusteella.
Itse jäin pohtimaan, ovatko lasten ja nuorten perustarpeet oikeasti muuttuneet- vai onko kyse pikemmin ihmiselle tyypillisestä kyvystä: adaptoitua ripeästi muuttuvaan ympäristöön.
TAUON jälkeen oli vuorossa Utopia-koulun pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Iso-Britanniassa asuvan
Penny Tassoninin luento: Kuinka olla luova opettaja. Hän ei tarkoittanut luovuudella sitä, että opettaja luo vaan että hän opettaa luovasti- siis antaa tilaa oppilaiden luovuudelle. Pennyn mukaan oleellista oppimisessa on kiinnostus ja innostus. Lasten kannattaa antaa mm. itse keksiä pelejä, joista oppii. Jokaiselle kuulijalle jaettiin peruna luovuutta virittämään. Mitä kaikkea sen avulla luova opettaja voikaan opettaa?
LOUNAALLE oli varattu aikaa puoli tuntia. Muut söivät sen kauniissa ulkoilmassa, me vieraat sisällä. Mukavia makuelämyksiä kummassakin paikassa.
Iltapäivän ohjelma
Lounaan jälkeen oli vuorossa minun 1,5 tunnin luentoni, jonka olin otsikoinut: Suomalaisen pedagogiikan timantit. Jäsensin pedagogiikkaamme kolmen opettajan tärkeä roolin kautta. Oppilaan edunvalvojana opettaja rakentaa oppilaisiin heistä aidosti kiinnostunutta ja välittävä vuorovaikutussuhdetta (ns. pedagoginen suhde).
Oppimisen liiderinä hän rakentaa opetusta niin, että se tukee erilaisia oppimisprosesseja. mahdollisimman hyvin. On vastaanottavaa, transformatiivista ja uutta luovaa oppimista. Tietoja, taitoja ja asenteita opitaan niinikään kaikkia eri tavoilla.
Opettaja jäsentää ja havannollista eri aisteilla oppiaineista ja osaa liittää nyt työstettävän isoon kuvaan ja aikaisemmin tuttuun. Hän tankkaa motivaatioita - ja on itse innostunut. Hän organisoi työn niin, että oppilaat eri työtavoin paitsi oppivat voivat myös käyttää oikeasti oppimaansa. Hän ei yritä oppia oppilaitten puolesta. Hän pitää tavoitteet kirkkaina. Oppiminen huipentuu tuotokseen, jossa tietoa jaetaan ja maailmaan parhaimmillaan parannetaan.
Luokan managerina opettaja rakentaa ryhmään ja tilaan turvallisuutta ja innostusta lisäävän struktuurin mm. säännöistä, rutiineista ja rituaaleista. Ja niistä kiinnipitämisestä.
Konkreetteina, praktisina ideoina näille rooleille esittelin mm. välittävän, lämpimän puheen, jossa kuunnellaan molemmilla korvilla, epämuodolliset keskustelut oppilaiden kanssa, tavoitteisuuden, yhteissuunnittelun, monet tavat antaa näyttö osaamisesta ja lapsen perustarpeiden huomioonottamisesta.
Minun jälkeeni stagelle nousi Utopiaan Tanskasta palkattu eriyisopettaja
Joergen Olesen. Hänen teemanaan oli luokan ulkopuolella annettava opetus. Oppia voi myös muualla kuin sisätiloissa. Ja usein mielekkäämmin ja innostavammin. Ulos meno tuo paljon lisäarvoa mm. fyysiselle hyvinvoinnille.
Ensimmäisen seminaaripäivän päätti maltalaisen
Peter Buttigiegin tunnin luento aiheesta: Opettaja fasilitaattorina ja luokkahuoneen managerina.
SEMINAARIPÄIVÄ päätyi klo 16.45, ja sen jälkeen vieraat ja heidän isäntänsä vietiin hienoon kalaravintolaan aivan Bosborin salmelle. Ja ruokaa riitti ja riitti...
Hotellille pääsimme illan jo pimeessä noin klo 23.
"Kasvatus ei ele pullon täyttämistä, vaan liekin sytyttämistä."
Lauantai 9.11.
Herätyskello soi aikaisin ja kyyti vei ripeästi. Toinen seminaaripäivä oli sekin korvamerkitty opettajille.
PÄIVÄN aloitti meidän oman: professori
Kari Uusikylän luento teemasta Hyvä ja paha opetus sekä Pisa-menetyksen syyt.
Kari kertoi kuinka paljon suomalainen koulu on muuttunut parempaan suuntaan niistä (hänen) ajoista, jolloin opettajina oli sodan särkemiä miehiä. Hänellä oli useita oppilaiden nöyryyttämisestä kertovia tarinoita- mutta myös aivan päinvastaisista tilanteista, joissa yksikin hyvä opettaja oli ollut oppilaalleen ikimuistoinen.
Kari korosti jokainen oppilaan oikeutta tulla kohdelluksi arvostavasti ja yksilönä, joka saa käyttää omia vahvuuksiaan, lahjojaan.
" Jokaiselle lapsella pitäisi olla ainakin yksi aikuinen, joka uskoo häneen."
TAUON jälleen oli vuorossa maltalaisen erityisopettajan
Annabel Saidin luento Eriyttäminen luokassa. Annabel oli vakuuttava eriyttämisen ja inkluusion puolestapuhuja. Jokainen lapsi on erilainen.
LOUNAALLE oli varattu puolituntia. Turkkilainen kattaus oli taas hyvin maittava. Sen voimin jaksoi upeasti kuunnella niinikään maltalaisen pienen kaupungin pormestarin
Edward Saidin mielenkiintoista ja kauniisti kuvina juoksutettua luentoa tämän kaupungin virkamiesten toimista tukea lasten oppimista ja koulujen toimintaa. Oppilaille järjestettiin mm. tilaisuuksia esiintyä.
Lyhyen tauon jälkeen oli vuorossa suomalainen äijätiimin kolmannen jäsenen
Jukka Somerharjun luento Freinet-pedagogikkasta yhtenä tapana oppia. Jukka oli tuomassa tätä pedagogiikka Suomeen 1980-luvulla ja hän perusti mm. Elävä koulu-seuran. Hän näytti autenttisia - tosi hauskoja clipsejä tältä ajalta, mm. aikanaan uria uurtaneesta hyvinkääläisestä Hakalan koulusta.
PIENEN tauon jälkeen viimeisen luennon piti Utopian englantilaisen linjan opettaja
Sean Paul, joka vastaa mm. koulun ops-työstä. Hänen teemansa oli: Modernit oppilaat, modernit taidot. Hän kertoi kolleegansa kanssa konkreeteista eheyttämiskokeiluista, joissa yhdistettiin matematiikan ja englannin opiskelua.
SEMINAARI päättyi klo 17, ja sitten siirryimme opettajien autoilla Istanbuliin ravintolaan, tällä kertaa Aasian puolelle. Runsaaseen illalliseen kuului nyt aitoa kebabbia. Ilta oli hauska, ja nukkumaankin päästiin ajoissa.
.
Sunnuntai 10.11.
Suomessa oli sunnuntaina isänpäivä. Täällä Turkin isän Alaturkin kuoleman muistopäivä.
Herätys taas ajoissa, sillä pikkubussi nouti meidät kello 7.50. Kolmannen päivä ohjelma jakautui konkreetisti kahteen kerrokseen. Opettajille oli omaa ohjelma päärakennuksen alakerrassa, ja vanhemmille yläkerrassa. Vanhempia oli paikalla ehkä nelisenkymmentä.
SEMINAARIN aluksi muutaman minuutin yli yhdeksän soivat Alaturkin kuolinhetkellä sireenit, ja seminaariväki lauloi seisaaltaan Turkin kansallislaulun.
Sali oli tosi täynnä uuden oppimisesta kiinnostuneita. Lapsilla oli seminaarin kolmen päivän ajan lomaa. Viime kevään tapahtumassa lapset olivat aktiivisesti mukana.
Leman avasi päivän puhumalla puolisen tuntia perheiden roolista globaalissa maailmassa.
" To be in Your own childś memories tomorrow. You have to be in their lives today."
Tämän jälkeen oli Uusikylän Karin vuoro. Luennon otsikkona oli: Kuinka vanhemmat voivat ohjata lapsiaan kohti arvokkaita kasvatustavoitteita
Kari puhui lämmöllä lasten lahjoista ja lahjakkuudesta: Jokaista tulisi tukea löytämään oma juttunsa ja saamaan siihen ohjausta. Esimerkkinä hän käytti omaa mahdollisuuttaan oppia soittamaan klarinettia.
PIENEN tauon jälkeen stagelle nousi jälleen
Penny Tassoni. Nyt myös opettajat pääsivät hetkeksi yläkertaan. Pennyn teemana oli "Miksi kirjoilla ja musiikilla on väliä perhe-elämässä?". Hän rohkaisi vanhempia lukemaan lapsilleen - vaikkapa aluksi vain viikon joka päivä 10 minuuttia.
LOUNASTAUON jälkeen professori
Tanju Gurkan piti vanhemmille käytännössä saman luennon kuin perjantaina opettajille. Otsikoksi käsiohjelmaan oli kirjattu: " Haasteita, joita vanhemmat kohtaavat 21. vuosisadalla ja ehdotuksia ratkaisuiksi".
SEN jälkeen oli minun luentoni: Vanhempien pedagogisesta roolista Suomessa- opettamisvelvollisuudesta oppimiskumppanuuteen.
Loin (ainakin) itseäni kiinnostavan katsauksen kodin ja koulun (valtion) suhteisiin uudella ajalla. Uskonpuhdistus pakotti kansan opettelemaan lukemaan- motiivi oli upea: muuten ei päässyt naimisiin. Mutta nöyrryyttävä
1700-luvulla Ruotsi-Suomessa säädettiin vanhemmille velvollisuus opettaa lapsensa lukemaan sakon uhalla. Homma ei iseiltä eikä äideiltä kuitenkaan toiminut. Niinpä kirkko synnytti ensimmäiset rahvaan koulut - lapsille ja aikuisille (vrt. 7 veljestä). Aluksi opettajina olivat papit ja kun he kypsyivät niin lukkarit ja kylän nohevat pojat. Kansa oppi, mutta hampaita kiristellen tai jalkapuussa istuen.
1800-luvulla fennomaaninen eliitti näki rahvaan lukutaidon - ja laajemmin kansansivistyksen- välttämättömäksi. Autonomiseen Suomeen syntyi aluksi filantrooppisia kouluja ja sitten 1800-luvun puolivälin jälkeen kansa- ja oppikouluja.
Rahvas ei innostunut vapaaehtoisista kouluista, päinvastoin se piti niitä herrojen touhuina. Mutta porvaristo kyllä; se alkoi perustaa vimmatusti oppikouluja. Sen lapsille avautui sitä kautta tie virkamiehiksi, kun 1700-luvun lopulla oli luovuttu aatelin etuoikeudesta näihin virkoihin.
Sisällissodan jälkeen Suomeen säädettiin oppivelvollisuus. Poliittisille harhapoluille joutuneet vanhemmat eivät saaneet estää lasten kouluttautumista. Rahvaan lapset pantiinkin tiukkaan kuriin. Opettajat alkoivat myös (pakko)sivistää vanhempia ja opettaa heille, kuinka lapsia tulee -kasvattaa.
(Vasta) Toisen maailmansodan jälkeen myös rahvaan kotien suhtautuminen koulutukseen muuttui myönteiseksi. Oppikoulu oli selkeä tie parempiin työtehtäviin. Ympäri maata- myös maaseudulle - perustettiinkin vanhempien toimesta yksityisiä oppikouluja, ja 1970-luvulla taisi jo 60-70% ikäluokasta käydä tätä koulumuotoa.
PERUSKOULU takasi sitten lopullisesti saman maksuttoman koulupolun kaikille taustasta riippumatta. On ikävää lukea, kuinka vielä peruskoulun alkuvaiheissa opettajat vastustivat monissa paikoissa konkreetisti vanhempainyhdistyksiä, mutta viimeistään 1990-luvun laman aikoina vanhempien merkitys opettajien yhteistyökumppaneina kirkastui.
TÄNÄÄN suomalainen koti ja koulu ovat paitsi kasvatus- parhaimmillaan myös oppimiskumppaneita. Toki media nostaa edelleen riidanaiheita, mutta tosiasia on, että meillä Suomessa vallitsee harvinainen luottamuksen kulttuuri. Yhä useammassa koulussa vanhemmat nähdään arvokkaana tasavertaisena resurssina.
Konkreettisina onnistuneina yhteistyömuotoina esittelin mm. yhteiset juhlat, leirikoulut, toiminnalliset vanhempainillat ja vanhempien vertaistoiminnan.
Jatkossa koulun tulee avautua ja kutsua sekä luoda rakenteita, joilla ympäröivä maailma: vanhemmat, isovanhemmat ja kylän toimijat saadaan jakamaan arvokasta osaamistaan.
KLO 15.05 suomalaisdelegaatio pakkautui sitten autoihin ja sai kyydin hotellille. Oli upeaa saada hetki seikkailla ihan omin päin Istanbulin kapeilla kaduilla. Illan suussa tapasimme toki vielä muutaman seminaarivieraan pikapizzan äärellä. Ja sitten pehkuihin.
Maanantai 12.11.
Maanantai oli kotiinlähtöpäivä. Onneksi ilmakin oli pilvisempi. Kun ei tarvinnut ehtiä mihinkään. minäkin ehdin neljänteen kerrokseen aamiaista katsomaan (ja pari siivua maistamaan). Kävimme kolmeen pekkaan pikaisesti Suuressa Basaarissa, ja sitten iki-ihana Leman tulikin jo Jeepillään noutamaan meidät lentokentälle.
Noin 40 minuutin automatkalla ehdimme jakaa kokemuksiamme seminaarista. Ja vaikka mistä muustakin.
ITSE lento Suomeen sujui vallan mainiosti.
Hieno reissu. Vaikka kalenteri hukkui. Mutta home sweet home myös.
Summaa
NYT kun keikasta on muutama päivä, pystyy jo hieman paitsi referoimaan myös reflektoimaan koettua. Omat luentoni valmistuivat viime tipassa. Sain niihin punaisen langan, mutta paljon olisi vielä voinut tiivistää asioita.
Kari Uusikylä piti omaperäiset äärimmäisen vahvasti ihmisten tunteita koskettaneet luennot, joissa näkyi upeasti jokaisen lapsen ihmisarvo ja opettajan työn eettinen luonne,
Jos Kari ja minä hänen yhtenä oppilaanaan olemmekin pedagogiikan dinosauruksia, Team Suomen kolmas jäsen:
Jukka Somerharju oli elävä esimerkki uusia, avoimen pedagogiikan ratkaisuja etsivistä arjen opettajista.
Vaikka me kaikki vieraat tulimme eri ilmansuunnista, kaikilla meillä oli hyvin samat, globaalit ajatukset: Jokainen lapsi on arvokas. Jokaisella on lahjoja. Erilaisuus on rikkaus. Inkluusio on arvokasta. Kilpailu vahingoittaa. Oppiminen on enemmän kuin mieleenpainamista. Muuttuvassa maailmassa on opittava paitsi traditio myös tukevaisuustaidot ennen muuta oppimaan oppimisen taito. Oppia voi monella tavalla ja kaikkialla- ja eritysesti taiteen keinoin. On tärkeää löytää oma intohimo ja luoda sille elintilaa. Koulu ei selviä haasteita yksin. Kodeilla on äärimmäisen tärkeä kasvatusrooli, joka alkaa aamupalasta ja päättyy iltasatuun.
KAIKILLA meillä luennoitsijoilla oli palava halu jakaa ajatuksiaan ja auttaa Lemanin koulua sen valitsemalla tiellä. Mutta vähintään yhtä paljon meillä oli opittavaa tästä koulusta. Kuinka vähintääkin varsin haastavassa kulttuurisessa tilanteessa uskalletaan ja jaksetaan etsiä ja kokeilla uutta? Aivan käsittämätöntä on, että tällainen pieni koulu voi ilman mitää kunnallista tai valtakunnallista apua rakentaa ympärilleen kansainvälisen oppimisverkoston.
Ilmeisesti seuraavan kerran kohtaamme Suomen Educassa tammikuussa. Kari Uusikylä luennoi siellä pian julkaistavasta kirjastaan, jossa hän palaa yhteen tärkeään teemaansa: lahjakkuuteen.