Koulutusoppia 35 vuoden takaa

Peltonen, Matti. (1984) Koulutusoppi. Helsinki: Otava.

Arvostettu,  erityisesti aikuisten opetusta pohtinut professori Matti Peltonen ehti elämässään kirjoittaa paljon ja painavaa. Törmäsin sattumalta tähän Koulutusoppi-teokseen. En ollut sitä koskaan lukenut tai edes nähnyt, mutta ihan lukematon oli tämä Helmetistä löytynyt kappalekin.

Vautsi. Tästä oli iloa.  Päälinjat ovat hyvin samat kuin vuonna 1970 ilmestyneessä "Kouluttajana opetusopissa", mutta tämä oli  minusta vielä parempi.

Teemoina ovat siis aikuisoppiminen, aikuisten opettaminen  ja kouluttaminen nimenomaan työelämässä. Pääosa hienoista ideoista on pätevää myös muun ikäisille.

Tässä poimintoja herkuista sanakirjatyyliin.

AIKUISOPPIMINEN

Aikuiset ovat erilaisia, yksi on hyvä yhdessä toinen toisessa. Oikea lääke on erilaisuuden hyväksyminen ja sen hyväksikäyttäminen.

Aikuiset oppivat hyvin, mutta erilailla kuin lapset. Kaikista elämänkokemuksistaan huolimatta ihminen säilyttää oppimiskyvyn läpi elämän, joskin ennen opittu, kokemukset ja opitut skeemat vaikuttavat ratkaisevasti uuden oppimiseen.

Aikuisten mekaaninen ulkomuisti on heikompi kuin lasten, mutta looginen järkeilymuisti korvaa mainiosti mekaanisen muistin puutteet. 

Aikuinen hakee herkemmin loogista ohjausta - tarvitsee enemmän kertausta  - eri aistien avulla-

Fysiologiset ja aistimien muutokset  alkavat haitata opiskelua yleensä vasta eläkeiässä. Välitön muisti (havainto- ja työmuisti) huononee nopeammin kuin varastomuisti

Henkinen joustavuus  alkaa vähetä keski-iän jälkeen.

(Vuonna 1970: Aikuisen on vaikea oppia vanhoja asioita uudella tavalla, mutta uusien asioiden oppiminen on helpompaa.  Aikuinen ei ole kärsivällinen oppija; kertaus ei jaksa heitä motivoida.)

ARVIOINTI

Arvointi on koulutuksen osatekijäin - prosessien, tulosten ja vaikutusten- mittausta.

Oppilaalle  arviointi selittää:

mitä hän jo tietää

mitä hänen tulisi tietää

mitä häneltä on jäänyt oppimatta

miten hyvin hän on oppinut

miten hyvin hän tietää

mitä hän osaa tehdä

miten hyvin hän osaa tehdä

Arvioinnilla on 4 tehtävää: toteava, motitoiva, ohjaava ja ennustava.

KOULUTUKSEN IHMISKUVA

Ihminen on kehityskykyinen. Oppimiskyky säilyy. Ihmiset ovat erilaisia. Persoonallisuus on kokonaisuus, johon kuuluvat ajattelu-, toiminta- ja suhtautumisvalmiudet.

KOULUTUS

Koulutus maksaa, mutta se myös tuottaa. Se luo voimavaroja. Koulutus on myös uuden ja vanhan työntekijän palvelua.

(v. 1970: Koulutuksella tarkoitetaan  tässä työn edellyttämien tietojen, taitojen ja asenteiden tehokasta opettamista - joko uusille työntekijöille tai henkilökunnan pitämiseksi toimintakykyisenä, jotta sitä ei  tarvitse korvata uudella).  

Päävastuu koulutuksesta on valtiovallalla. Julkinen koulutusjärjestelmä ei kuitenkaan riitä  elinkeinoelämän tarpeisiin.

LUENTO

Yksi tavoite luennolle. Tukea antavat asia- vahvistavat yksityiskohdat (tosiasiat, esimerkit, lainaukset auktoriteeteilta, tarinat, ajatukset) - loppulause  (yhteenveto, loppulause, joka yhdistää kaikki ajatukset.  Toista pääasiat,  paras kasku loppuun) - ja vasta sitten suunnittele johdanto  (kertomus, hämmästyttävä asia, ratkaistava tehtävä)

Luento voi olla "puhdas" tai "kehitetty" = tuetaan välineillä, materiaaleilla ja muilla menetelmillä.

MOTIIVI

Motiivi = henkilön sisältä nousevat virikkeet. Yllykkeet herättävät niitä.

MOTIVAATIO (OPPIA)

Motivaatio on oppimistulosten edellytys. 

(Vuonna 1970: Motivaatio on oppilaan tila, joka määrää, millä aktiivisuudella ja mihin suuntautuneena ihminen  tietyssä tilanteessa toimii. Motivaatiossa on Peltosen mukaan kaksi osatekijää: aktivaatiotaso, joka  säätelee toiminnan kokonaismäärää, voimakkuutta ja vireyttä sekä suuntaaminen, joka määrää toiminnan suunnan ja kohteen.)

MOTIVOIMINEN

Opettajan keinoja pitää motivaatiota korkeana: 

• Yllykkeet
• Avainsana hyöty 
• Oppiaineksen ydinkohtien valitseminen ja korostaminen
• Oppilaille annetut tehtävät, keskustelut, kysymykset, arvostelu, opettajan ja oppilaidenvuorovaikutus (kuuntele! ymmärtääksesi. Älä keskeytä koskaan)
• Opetustapojen vaihtelu yhdenkin opetustilanteen aikana. Vältä pitkiä yksinpuheluita. Demonstraatiot
• Lyhyt katkaisu nostaa aktivaatiotasoa (esim, kasku, liikkuminen, tuuletus) 
• Mahdollisimman usein palautetta 
• Arvostelu, välitavoitteet ja ohjeet oikeasta opetuksen seuraamistavasta pitävä aktiivisuutta yllä  Koulukokeet (Olemme kiinnostuneita tietämään vastauksen” Miten onnistuimme?”). Mittaus motivoi.  
• Hyvä valaistus 
• Vaihteleva äänenkäyttö

OPETTAMINEN 

Opettaminen on havaitsemisen edistämistä. Sic! Työkaluna havainnollistaminen.

OPETUS

Opetus on tarkoituksellista, tavoitteista ja järjestelmällistä oppilaiden, opettajien ja opetuksen sisällön välistä vuorovaikutusta. Opetus ja oppiminen ovat erottamattomia. Opettaminen ja oppiminen ovat saman prosessin osia.

OPISKELU

Opiskelu on tavoitteellista toimintaa.  Toiminnan sujuminen ja oppimistulokset  riippuvat siitä, kuinka vireästi opiskelija työskentelee. Kuinka vahva halu oppia on?

OPPIMINEN 

Peltonen siteeraa Kososta: Oppiminen merkitsee ongelman ratkaisuedellytysten parantumista. Ihmisellä on valmius oppia. Opittu jäsentyy skeemoiksi, jotka ovat usen vaikeasti muutettavia.

Oppiminen koostuu motivoitumisesta, havaitsemisesta ja muistamisesta. (unohtuiko tekeminen? MH)

On kolme oppimisen perusmuotoa, joiden pohjana on aivojen kolme toiminnallista järjestelmää:

1. Aivorunko säätelee vireystilaa ja suuntautumista, energian käyttöä, valintoja ja tunteita  = asenteet. Asenteita muuttavat  parhaiten omat kokemukset. Lisäksi tässä auttavat  eläytyminen (esim. näytelmä), kahdenkeskiset keskustelut, ryhmätyöt - erityisesti työkunta, aivoriihi, dramatisointi, case -menetelmä, projekti.
2. Aivojen väliosa ohjaa toimintaa ja taitojen käyttöä/tottumuksia =  taidot
Taitoja oppii lähes yksinomaan harjoitusten avulla.  Mielikuvaharjoittelu , dramatisointi, case-menetelmä ja projekti toimivat myös. Hyviä keinoja tukea taitojen oppimista ovat sisäisen mallin käyttö, jaksotettu harjoittelu, tieto tuloksista,välitön palaute, omat havainnot ja kouluttajan palaute. Toisin, kuin moni ehkä ajatelee, mallin seuraaminen ei ole aina tehokasta. Mallin on oltava arvostettu viiteryhmässä. 
3. Aivokuori säätelee tiedon vastaanottamista ja ajattelutottumuksia, jäsentelyä ja tulkintaa  = tiedot. Tietojen oppimiseen kelpaa kaikki, missä käytetään aisteja.  Aiemmin opittu selittää 2/3 oppimisen eroista. Hyviä keinoja tukea tietojen oppimista ovat  analogioiden vastakohtien ja yhtymäkohtien etsiminen, jäsentely ja kokoaminen.Opitun tarkastaminen tehostaa oppimista 

Minua miellyttää kovasti Peltosen tapa yrittää ymmärtää oppiminen etenevänä prosessina (numerointi on omani: olen yhdistänyt tähän hänen vuoden 1970 ajatuksia ja myös omiani )

1. MOTIVOITUMINEN 

(Vuonna 1970: ... pitää herättää kiinnostus. "Kiinnostunut oppii paremmin.”.. Oppimiseen tarvitaan halua oppia.)

2. HAVAITSEMINEN  

Aistit  herätetään. Ihmisen näköaisti on keskeisin havaintojenkanava (75%), koska aivojen näkökuori on kehittynein.  

(Vuonna 1970: "Ajatuksemme samoin kuin lihaksemme aktivoituvat, kun aistejamme ärsytetään.  Me emme ajattele, ennenkuin aistimme on herätetty toimintaan... Aistit pitää siis ensin aktivoida. Vasta silloin oppilaiden ajatukset  todella tajuavat ja hyväksyvät tosiasioita, käsityksiä ja taitoja, joita opettajaa haluaa  heille jakaa)

Havaitseminen on oppimisen edellytys. Ihminen aistii. Aiemmin opittu ohjaa luokittelua. Motivaatio ohjaa valikointia. Havaittua muokataan, yksinkertaistetaan, täydennetään ja yhdistellään. Aistittua ja muokattua vielä tulkitaan.  Asenteet, entiset tiedot ja taidot  ohjaavat tulkintaa.   

3. MH: ONNISTUVA TOIMINTA                                                                                                              

Oppilas orientoituu oppimaan juuri tätä ja ryhtyy toimeen. Näin käy, kun oppilaille                                                                        kerrotaan, mitä heiltä konkreetisti odotetaan (tuotoksen kuvaus MH). Tavoitteet tule hyväksyä ja sisäistää. Ydinkohtia tulee korostaa.                                                                                   

Sitten edetään optimaalisen (ei maksimaalisen) teorian mukaisesti. Edetään loogisesti. Vaihdellaan työtapoja. Luodaan positiivinen ilmapiiri. Tankataan motivaatiota. Pidetään tavoitteita esillä. Kannustetaan. Käytetään muuttuneita tilanteita hyväksi. Otetaan oppilaat optimaalisesti huomioon yksilöinä (mm. yhteissuunnittelu, eriyttäminen, valinnat). Annetaan oppilaiden toimia transaformatiivisesti ja holistisesti. Oppilas oivaltaa, oppii. Hän näkee työn tulokset ja saa tunnustusta.      

4. TORJUTAAN UNOHTAMINEN                                                                           

(Vuonna 1970: Opettaja tehtävä on siis opettaa niin, että asia jää muistiin. Keinoja on useita. Mitä useammalla aistilla on opittu, mitä vilkkaammalla ja voimakkaamalla tavalla asia on esitetty,  sitä paremmin opitun muistaa. Mitä voimakkaampi ärsyke, sitä voimakkaampi reaktio. )   

5. HYVÄKSI KÄYTTÄMINEN     

Annetaan oppilaille nauttia osaamisestaan ja mahdollisuus soveltaa sitä. Esim. opettamalla toisia (MH)

OPPIMISEN STRATEGIAT

Tästä oikein nautin: Ihminen voi oppia holistisesti, jolloin hän liittää faktoja pääteeman ympärille tai meristisesti, jolloin huomio on yksityiskohdissa. Edellinen tuottaa parempia tuloksia.

Toinen jako on transformointi, jossa ihminen liittää opettelemaasa  omaa tulkintaa, erittelee, kombonoi, etsii syysuhteita- ) vs. rekisteröivä strategia, jossa uusi vastaanotetaan ja  tallennetaan sellaisenaan. Edellinen auttaa  paremmin muistamaan

OSAAMINEN

Osaamisella on tasot

SIIRTOVAIKUTUS

Opittavan asian transfer palaa sen soveltamisarvoon.

SUUNNITTELU

(Vuonna 1970: Tee ensin luonnos: otsikko, konkreetit tavoitteet, arvio opetusajasta ja sen jakamisesta osiin,  aiheluonnos: laadi kaavakuva loogisesta sisällöstä (koko kurssi),  poimi avainsanat, ratkaise  asiajärjestys (opeta asiat oikeassa järjestyksessä - se auttaa oppimaan), valitse menetelmät, tee tarkistuslista  tarvittavista materiaaleista ja välineistä sekä ratkaise, miten  osaaminen tullaan arvioimaan)

Oppitunnin pikasuunnitelma

• Otsikko
• Yksityiskohtaiset tavoitteet
• Arvio opetusajasta
• opetusmateriaali
• aiheluonnos:  alaotsikot ja ydinkohdat
• opetushuomautukset  (esim.menetelmät, kysymykset)
• yhteenveto, jonka voi antaa oppilaalle

LOPUKSI VIELÄ YKSI TIMANTTI: 

OPETUKSEN TEORIA = DIDAKTISEN OPITIMOINNIN TEORIA

Peltonen kertoo koonneensa tätä teoriaa kolmen vuosikymmenen ajan. Ydinidea on vaikutusten käyräviivaisuus

Tietojen aluella opettajan on hallittava oppiaines kahdella tavalla:  Asiantuntijana ja didaktisesti.Miten oppiaines jakaantuu opetettaviin kokonaisuuksiin.Ydinkohdat. Solmukohdat.Ja niihin tavallisesti liittyvät vaikeudet.

Taitojen alueella on hallittava 1. perustaidot ( viestintä-, henkilösuhteiden hoito-, sosiaaliset taidot ja motivointitaito), 2. Opetusmenetelmien hallinta ja 3.  Kokonaisuuksien hallinta (suunnittelu, totettaminen, hallinto ja kehittäminen) 

(Asenteiden alueella) Opetuksen säätely ja  oppilaan orientointi-alue koostuu kahdesta osuudesta: opettajan omasta  osuudesta  ja opettajan aikaansaamasta oppilaiden suuntautuneesta käyttäytymisestä. On hallittava tietyt periaatteet, joka koskettavat opettajan ja oppilaan toimintaa tai psyykkistä tilaa.

Toiminnan 3 säätelyperiaattetta  ovat: optimaalisuus-, tilanne- ja vaihtelunperiaate.  Optimaalisuuden periaate kuuluu: kutakin toimenpidettä tai tilannetta on sovellettava tarpeeksi, mutta ei  liian montaa kertaa. Tilanneperiaate kuuluu: Tilanne on käytettävä hyväksi. Muuttunut tilanne (esim. häiriöt) on käytettävä hyväksi.Vaihtelun periaate kuuluu: Toimenpiteitä on syytä vaihdella.

Ihmisen psyykkinen tila määrä  sen, mitä, miten ja kuinka paljon hän oppii. Psyykkisen tilan orientoimisen periaatteita on neljä: motivaation,  tulkinta-, yksilöllisyyden ja myönteisyyden periaatteet.

Motivaation periaate: oppilaissa on saatava aikaan optimaalinen motivaatio.

Tulkinnan periaate (Opettajan on saatava oppilaat tulkitsemaan ärsykkeet oikein- avautuu hieman vaikeasti- oppilaiden on koettava, että tehtävä lähtee tavoiteesta ei esim. opettajan turhautumisesta)

Yksilöllisyyden periaate: oppilaat optimaalisesti huomioon yksilöinä 

Myönteisyyden periaate: Opettajan on saatava oppilaay kokemaan opetustilanne pääasiassa myönteisenä. Mm. Positiivinen vahvistaminen.

Illan aforismi

Päivän aforismi

Syyslukukauden puolivälissä ollaan

YLIOPISTOLLA lukuvuosi jakautuu neljään periodiin. Ensimmäinen periodi päätyi toissa viikon perjantaina. Tämä viikko on ollut ns. luku- ja tenttiviikko. Siis  eräänlainen  syysloma.

Oma opetukseni koostui 1- jaksossa neljän eri teemaa työstäneen 5 opiskelijaryhmän  ohjaamisesta sekä kolmen luokanopettajaparin päätöhartoittelun ohjaamisesta kahdella eri koululla.

Opetuksen suunnittelu, toteutus ja arviointi

UUSIEN fuksien ensimmäisellä kurssi alkoi ryhmäytyksellä ja tutoroinnilla.

Myös vetämäni E-ryhmä jakaantui työkuntiin, joista jokainen saa  pitää meille muille  opetustuokiot marraskuussa nipusta alan kirjoja.

Lisäksi heidän tehtävänään on tällä kurssilla pitää oppimispäiväkirjaa oppimisestaan sekä laatia opiskelusuunitelma, jossa on oltava 60 op, jotta yliopisto saa tarvitsemansa määrärahat.

Pedagoginen vuorovaikutus

Muutama päivä myöhemmin alkoi  toinen kurssi, jossa yhteisenä tarkastelun kohteena on peadgoginen interaktio. Fuksit käyvät ohjatusti seuraamassa opetusta Viikin normaalikoululla. Observointipäiviä on kolme, ja kunakin niistä tarkkaillaan interaktiota hieman eri näkökulmista.

Ohjelmaan kuului myös työrauhaa käsitellyt paneeli, jossa oli mukana elävä oppilas, elävä opettaja ja meitä yliopistoväkeä.

Kurssin lopuksi kukin ryhmä jakaantui taas työkuntiin ja  opetti meille muille itselleen tärkeä asian nipusta tietokirjoja. Jokaisessa esityksessä oli myös opponenttiryhmä, joka antoi vihreää, keltaista ja punaista palautetta.

Yleisen kasvatustieteen ja aikuiskasvatuksen ainedidaktiikan luennot

Kasvatustieteen eri opintosuuntien opinto-ohjelmassa on kaikilla ainedidaktiikkaa.  Aineopettajilla asia on ihan selvä. Luokanopettajilla käsitellään silloin ns. yleisdidaktiikkaa. Mutta mikä on yleisen kasvatustieteen ja aikuiskasvatuksen ainedidaktiikkaa?

Onneksi kokenut dosentti Janne Säntti taustoitti kurssia, ja sovimme, mitä teemoja tässä nostetaan esiin niin, ettei ryhmä turhaudu, kun sillä on vielä erikseen sekä luentoihin liittyvät ryhmät, opetusharjoittelu ja vielä erillinen osakokonaisuus: diadaktiikka.

Ryhmä luonnollisesti poikkesi juuri ylioppilaaksi kirjoittaneista fukseista. Osalla oli jo pitkä työkokemus ja tutkintokin valmiina.

Kuten yliopistolaki sallii, luennoilla ei ole pakko olla. Pikku ongelma oli, että tästä kokonaisuudesta ei järjestetty tenttiä, vaan arviointi tulee perustumaan luennoilla tehtäviin  esseisiin.  Suomeksi se tarkoittaa melkoista paapomista ja palvelualttiutta.
Mutta sitä vartenhan sitä täällä ollaan.

EIKÄ ole mikään  ihan yksinkertainen juttu arvioida näitä esseitä asteikolla 1-5 oikeudenmukaisesti. Onneksi ryhmä oli hyvin lahjakas ja paikalle saapuneet keskustelivat viisaasti ja uskalsivat myös haastaa.

Opetuksen tutkimus ja koulun kehittäminen

Neljäs teema, jota sain työstää kahdenkin opiskelijaryhmän kanssa,  oli osa tosi kunnianhimoista kokonaisuutta. Siihen kuuluu useita luentoja, kokonainen seminaaripäivä, useita ryhmäistuntoja sekä tentti.

Kukin ryhmä on taas jaettu työkuntiin, joiden pitäisi keskenään jakaa luentojen anti, valmistaa oma esitys varsin vaativista kriittisen pedagogiikan artikkeleista sekä valmistautua opponoimaan jonkin toisen ryhmän vastavaa esitystä.

Tentissä on 2 kysymystä, joihin vastataan niihin työkuntana. Minun vastuullani on toinen kysymys.

Tämän kurssin ryhmäkerroista on pidetty 1-periodin aikana tasan yksi.  Itse opetustuokiot ajoittuvat marraskuulle. Tässäkin isohko ongelma on myöhäisheränneet.

Uusi maisteriharjoittelu

Nykyään luokanopettajankoulutukseen kuuluu vain kaksi opetusharjoittelujaksoa: Ensimmäinen on 3. vuonna, ja sen nimi on monialainen harjoittelu. Toinen on viimeisenä opiskeluvuotena suoritettava maisteriharjoittelu.

Oma näkemykseni on, että opetusharjoittelua on liian vähän. Siirrämme näin liikaa vastuuta uusien opettajien työnantajien perehdytyskoulutukseen.

Tänä lukuvuonna maisteriharjoittelua on uudisttettu. Pelkän ohjaavien opettajien napakan tapaamisen sijaan on  rakennettu kokonaine aloituspäivä orientoivine työpajoineen.

Harjoittelu koululle kestää 5 viikkoa, joista ensimmäinen on kuuntelua. Neljän viikon ajasta kaksi vastuu on opettajaparilla. Lisäksi kummallakin on oma soolo-viikkonsa.

Harjoittelun aluksi opiskelijat laativat suunnitelmansa ja omat kehittymistavoitteensa. Harjoittelun päätteeks he laativat raportin harjoittelusta.

Opetusharjoitteluun on lisätty ns. päätösvaihe, jossa kuin opsikeljapari näyttää itse tekemänsä videon itse valitsemastaan opetuksen teemasta. Päivän ohjelmaa on varattu lisäksi noin1,5 tunnin palautekeskustelu harjoitteluprosessista didaktikon kanssa.

Omat parini harjoittelivat kahdella helsinkiläisellä koululla.

Metsolassa ja Itä-Pakilan ala-asteella. Järjestelyt toimivat hyvin, ja ohjaavat opettajat olivat todella paneutuneet tehtäväänsä.

Ei niin, ettei mitään ongelmia olisi ollut. Mutta ei myöskään mitään hätää.

Mitä opin?

TÄSTÄ lukuvuoden mittaisesta didaktiikan lehtorin pestistä  on siis suoritetty 25 %. Mitä opin? Omista virheistä tietysti vaikka mitä.

Aloitan opetusharjoittelusta.  Harjoittelijoiden vuorovaikutustaidot ovat vahvat.  Ison ongelma minusta on, että jollain lailla käsitystä oppimisesta erityisesti tavoitteisuudesta tulisi korostaa.

Ryhmien  ryhmäytymiseen tulisi olla enemmän aikaa. Ryhmäkertojen ohjelma ei saisi olla liian aikataulutiukka.  Itse olen hyvin innostunut ajatuksesta, että yliopistopedagogiikan tulisi olla tutkijayhteisömäsita alusta alkaen.

Miten tulevaisuudessa opitaan ja opetetaan?

Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella  vuonna 2015 pidetty Opettajuus 2030-seminaari  poiki mielenkiintoisen kirjan:

Cantell H. ja Kallioniemi, A. (toim.). (2016).  Kansankynttilä  keinulaudalla.  Miten tulevaisuudessa opitaan ja opetetaan?  Jyväskylä: PS-Kustannus

Teos haastaa  lukijaa pohtimaan tulevaisuuden opettajuutta. Mitä taitoja ja osaamista opettaja tarvitsee jatkuvasti muuttuvassa maailmassamme? Miten opettaja saa nuo taidot? Mikä on nykyisen opettajankoulutuksen relevanssi?

Googlettamalla pääsee usean kirjaa myyvän firman sivuille, mutta en löytänyt yhtään linkkiä, jossa teosta puidaan. Outoa. Niinpä päätin lyhyesti esitellä teosta jos vaikka joku innostuisi sen lukemaan.

Maailma nyt ja kiihtyen

Poimin kirjasta muutostrendejä, jotka haastavat opettajuutta. Näitä ovat:

• Tiedon rajattomuus. Kukaan ei enää yksin omista tietoa.
• Teknologinen kehitys kiihtyy. Toimintaympäristö digitalisoituu.  Lasten osaamispääoma karttuu jo nyt pääasiassa koulun ulkopuolisissa  oppimisympäristöissä.
• Oppimateriaalit ovat muutoksessa. Ne asemoitaneen asiantuntijavoimin toteutetuiksi maksullisiksi lähtöruuduiksi joista tiedonetsijä lähtee  kulkemaan omaa oppimispolkuaan tieto-ja materaalitulvan viidakkoon. Oppija palaa tiedon kanssa lähtöruutuun käsittelemään löytämäänsä
• Koulun toimintaympäristö -ja oppilaat - monimuotoistuvat. Työpaikat moniarvoistuvat ja moniammattillistuvat. Oppilaat tarvitsevat yhä enemmän erityispedagogista osaamista.
• syrjäytyminen on totta. Peruskoulun jälkeen 1000-2000 nuorta harhailee tulevaisuudellaan  (Ikäluokka noin 60 000).

Kuinka koulu vastaa? 

Aikaisemmin koulut, oppilaitokset ja yliopistot olivat varsinainen tiedon lähde… näiden instituutioiden luonne on muuttumassa  enemmänkin tiedon lähteille opastajiksi, tiedon käytön ohjaajiksi ja tiedon laadun arvioijiksi.

Pedagogiikkaa on kehitettävä. Koulussa voidaan oppia kaikkialla, yhdessä ja luovasti- elämää varten
Informaalien oppimisympäristöjen käyttöä on lisättävä.

Koulun on muutettava tapaansa toimia.  Koulun toimintakulttuuria tulee kehittää  innovatiivisiksi  tiedonluomisen verkostoyhteisöiksi. Sinne on saatava lisää  oppilaita osallistavia ja yhteisöllisiä toimintamuotoja. Oppilaille tarvitaan lisää vaikutusmahdollisuuksia.

Yhteistyön rakenteita on kehitettävä niin koulun sisällä ( jaettu johtajuus ja opettajatiimit) kuin laajemmin.

Miten opettajuuden on kehityttävä? 

Tulevaisuuden opettaja on monipuolinen tietotyön ammattilainen. Hänen ammattitaitosna kulmakiviksi poimin teksteistä  seuraavia ajatuksia:

• Opetettavan aineen tai alan hyvä sisältötieto. Edelleen tarvitaan vahvaa aineosaamista.  
• Opettajan on oltava oppimisen, ohjauksen ja opetuksen asiantuntija; Hänen on ymmärrettävä oppilaan oppimisprosessia syvemmin.  Tarvitaan siis oppimisosaamista.
• Opettajalla on oltava sosiaaliset ja eettiset valmiudet. Opettajan tehtävä on edistää oppilaan hyvää elämää. Tähän hän tarvitsee vuorovaikutus- ja  hyvinvointiosaamista. Omat asenteet on pantava kuntoon. Erilaisuuden hyväksymisestä erilaisuudesta iloitsemiseen. On opittava diagnosoimaan hyvää.
• Uutta on interkulttuurinen kompetenssi. Opettajan on oltava kieli- ja kulttuuritietoinen, jotta hän voi edistää ymmärrystä ja yhteiseloa  kulttuurien kesken. Suvaitsevaisuudesta aitoon dialogiin. Hänen tulisi omaksua moninaisuuden pedagogiikkaa - jottei käytä ulossulkevia toimintatapoja.
• Opettaja tarvitsee käytännön koulutyön osaamista. 
• Opettajan  tulisi olla ammatillinen toimija. Tähän hän tarvitsee  oppimiseen liittyvää halua (motivaatio), pystyvyysuskoa ja mielekkään oppimisen osaamisen kokonaisuutta (reflektio, oman toiminnan muokkaaminen)
• Hänellä on oltava koulun kehittämisosaamista.
• Tulevaisuus vaatii opettajilta  yhä enemmän yhteistyötä niin koulun sisällä kuin koulun ulkopuolisten tahojen kanssa.
• Opettaja on uskallettava olla myös yksi oppija muitten joukossa.

Hyvän työn ydin on vahva ammattitaito, halu ja kyky kehittää omaa työtään sekä ammatin vahva eetillinen luonne.

Kuinka opettajia tukee tukea vastaamaan haasteisiin?

Luen tekstejä niin, että ihan pikkujutuilla näihin haasteisiin ei vastata. Ensinnäkin meidän on  muutettava pedagogiikkamme ja sen taustalla olevia oppimis- ja opetuskäsityksiämme.

Kirjassa halutaan:

• Yhdessä opettamista  ja yhdessä oppimista /yhteisöllistä oppimista
• Kaikkialla oppimista 
• Luovasti oppimista 
• Elämää varten oppimista
• Rajat ylittäviä pedagogisia käytäntöjä (liittyy informaaliin oppimiseenO
• On opittava diagnosoimaan hyvää; Opetus on rakennettava oppijan vahvuuksien varaan
• Oppijat tulee ohjata parhausalueelleen
• Positiivisuus: Puutekeskeisyydestä vahvuuskeskeiseen opetukseen
• Moninaisuuden pedagogiikkaa

Luonteenkasvatukseen ja vahvuuslähtöisyteen tulee panostaa. Kaikille ei ole tarkoituksenmukaista opettaa kaikkea,vaan jokainen tulisi ohjata omalle parhausalueelleen.

On uskallettava kysyä, vastaako oppiainejako enää nykymaailman jäsennystä?  Tässä kirjassa uskotaan yhä oppiaineisiin, niiden käsitteisiin ja kysymyksen asetteluihin.

Yhä tärkeämpää olis  raivata tilaa tavoitteelliselle oppimiselle, jonka seurauksena rakentuu  jotain aidosti uutta. Nykytutkimuksen valossa oppiminen voidaan ymmärtää yhteiseksi ponnistukseksi tietyn ilmiön tai ongelman ymmärtämiseksi ja uuden tiedon kehittämiseksi.

Arviointia on monipuolistettava;  yksi malli on sähköinen portfolio. Formatiivista palautetta tulisi kohdentaa  motivaatioon, sinnikkyyteen, luotettavuuteen, peräänantamattomuuteen, jotka  ovat yleisesti elämässä menestymisen kannalta tärkeitä.

Päättöarvosanan antoa tulisi kehittää niin, että siinä olisi selkeä osa työskentelylle ja aineosaamiselle.

Oppimisympäristöt

Oppimisympäristöt tulee kehittää  monipuolisiksi. Kouluissa tulisi  voida oppia kaikkialla, yhdessä ja luovasti- elämää varten.

Teknologian käytön pitää olla vastaus  pedagogiseen tarpeeseen, uudenlaiseen opiskeluun.

Opettajille on luotava mahdollisuuksia oppia koko uransa ajan

Opettaja oppii jatkuvasti työssään, mutta ei välttämättä tietoisesti tai mielekkäitä asioita. Tilastojen mukaan maamme opettajat osallistuvat  vähemmän täydennyskoulutukseen kuin kollegansa muualla Euroopassa. EU:n komission julkaisema käsikirjassa (2010) opettajan työ nähdään elinikäisenä oppimisena, joka alkaa peruskoulutuksessa  mutta jatkuu koko työuran.  Tässä prosessissa on 3 keskeistä vaihetta:

1. peruskoulutuksen vaihe
2. uuden opettajan työhöntulovaihe
3. systemaattisen täydennyskoulutuksen vaihe kaikille opettajille 

Kuinka opettajankoulutusta tulisi kehittää?

Opettajan tulisi saada opettajankoulutuksessa tulevaisuuden opettajan perusvalmiudet. Opettajankoulutuksen käytänteiden ei pidä implisiittisesti antaa mielikuvaa, että opiskelu on sama asia kuin opettajan puheen seuraaminen. Opetusteknologiaa tarvitaan opettajankoulutukseen, mutta niin, että teknologian käytön pitää olla vastaus  pedagogiseen tarpeeseen, uudenlaiseen opiskeluun

Oppimisen kohteiksi ehdotetaan seuraavia:

• oppimisosaaminen (tarvitaan oppilaan oppimisprosessin syvempää ymmärtämistä)
• vuorovaikutusosaaminen, 
• hyvinvointiosaaminen ja 
• koulun kehittämisosaaminen
• opettajien interkultturisia valmiuksia on kehitettävä.

 Opettajankoulutuksen uutta pedagogiikkaa kuvaisivat

• aktivinen osallisuus, 
• kokeileminen,  
• tavoitteellinen vuorovaikutus, 
• haasteiden ratkaiseminen yhdessä muiden kanssa, 
• kykyä avun aktiiviseen ja vastavuoroiseen tarjoamiseen opettajankoulutuksessa tulisi harjoitella enemmän.
• Oppimisympärisö pitäisi suunnitella tutkimusten pohjalta  hypoteesien rakentamista ja kääntämistä pedagogisiksi sovellutuksiksi. Olisi tärkeää harjoitella  yhdessä opettajan työn keskeisten ilmiöiden tunnistamista, käsiteellitämistä, tutkimusperustaista analysoimista ja ratkaisemista laajemmin

Arviointia tulee käsitellä  ja monipuolistaa opettajankoulutuksessa.

Aineenopettajakoulutusta koskee ehdotus: On koulutettava siltoja rakentavia aineenopettajia.

Ja yleisemmin kysymys: Onko opettajankoulutus valmis vastaanottamaan ja hyödyntämään yhteiskunnan eri sektoreiden tarjoamaa asiantuntemusta,

Entä opetuksen järjestäjien ja valtion rooli? 

Tulevaisuuden haasteisiin vastaaminen vaatii resursseja. Opettajankoulutusta  ja opetustyötä on arvostettava. On muodostettava perus- ja täydennyskoulutuksen jatkumo: peruskoulutus - työhöntulo-ohjaus - täydennyskoulutus. Ja ne on saatava johdonmukaisesi kokonaisuudeksi. On panostettava opettajien työolosuhteisiin ja mm. palkkauksen. Erityisesti on satsattava mahdollisimman pieniin lapsiin

Päivän aforismi

Valistus, sivistys, kasvatus

TODELLA massivinen teos aikuiskasvatuksen historiasta tämä:

Aaltonen, Rainer ja Tuomisto, Jukka. (toim.).  (1991). Valistus, sivistys, kasvatus. Vapaan sivistystyön XXXII vuosikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura ja  Aikuiskasvatuksen tutkimusseura.

TEKIJÄT piirtävä kirjassa kuvan  aikuiskasvatuksen historiasta Suomessa. Kirjaan on koottu parikymmentä  autenttista klassikkoesseetä, vanhimmat 1800-luvulta. Mukana on niinikään lyhyet esittelyt niiden kirjoittajista. Kirjan nimeen tiivistyy ehkä oleellisin nimemomaan käytännön aikuiskasvatustoiminnan -ei aikuiskasvaustieteen - kehityskulusta.

Aikuiskasvatuksen alkujuuret

Kansanopetus käynnistyi Suomessa  uskonpuhdistuksesta. Protestanttisen kirkon jokainen jäsen oli saatava ”puhtaan jumalansanan” vaikutuksen alaiseksi. Tarvittiin kansankielinen Raamattu, lähinnä Uusi Testamentti ja kansan lukutaito. Kansalla tarkoitettiin aluksi tuolloin ”oppimatonta” rahvasta eli lähinnä maaseudun talonpoikia ja työväkeä. 1600-luvulla  kirkon suunnittelema ja toteuttama  kansanopetus pyrittiin ulottamaan kaikkiin kansalaisiin.

1700-luvulla syntyi kirkollinen oppivelvollisuus ja vanhempien opetusvelvollisuus. Kansan oli opittava katekismus ulkoa, ja taidot olivat aluksu vanhempien vastuulla. Myös rippikoulu organisoitui tällöin.

Tärkeä tekijä oli myös Suomen Talousseura, joka perustettiin vuonna 1797. Se nautti eräänlaista puolivirallisen neuvonta- ja tukiorganisaation statusta kautta vuosikymmenten.

Kansaa kasvatettiin 300 vuotta uskonnollisessa hengessä Mikael Agricolasta Uno Cygnaeukseen. Kansanopetus kuului kirkolle 1800-luvun puolivälin saakka. Tuon vuosisadan ajan suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan kouluttamatonta.

Aikuiskasvatuksen synty: Valistus

Suomi oli siirtynyt osaksi Venäjää, ja maassa syntyi kansallinen herätys. Aikuiskasvatuksen synty liittyy vahvasti 1700-luvulla syntyneeseen valistusaatteeseen. Valistus uskoi järjen ja tiedon suureen vaikutusvaltaan ja hyötyyn. Valistusaatteen innoittaminen vaadittiin tiedon demokratisoimista ja tähän liittyen koko kanssaan ulottuvan koulutusjärjestelmän luomista

Ruotsinkielinen eliitti  halusi sivistää raakalaismaisen rahvaan ja täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan  syntymässä olleen  demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.

Aikuiskasvatuksen  ensimmäisinä  tärkeinä muotoina voi pitää  kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja. Tärkeä poiju oli myös vuonna 1831 perusettu Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Vapaaehtoiset kansanvalistajat kokivat tehtäväkseen viedä valoa kansalle.  Kohteena oli nimenomaan rahvas, perussivistyksestäkin osattomiksi jääneet. Ja toimijoina sivistyneisytö.  Valistusta annettiin ylhäältäpäin alaspäin, sivistyneistöltä rahvaalle.

Käytännössä  tyydyttiin vain tiedon levittämiseen kansan keskuuteen pohtimatta sitä, missä määrin ihmiset pystyivät omaksumaan välitettyä tietoa, arvioimaan sitä kriittisesti ja käyttämään sitä omassa elämässään.

Voimakas nousu 1870-luvulla 

1800-luvun   jälkipuoliskolla  kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voimia. Kansakoulut, oppikoulut, opettajankoulutus. Kansakoulu olisi se mahtava henkinen voima, joka nostaisi Suomen teollisuuden samoin kuin koko elinkeinoelämän kukoistukseen. Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmin. Pohjalaisten ylioppilaiden keskuudessa toimi ”Kansanvalistus-Yhdistys”, joka alkoi
järjestää kansantajuisia luentoja sekä Helsingissä että maasedulla.

1868 Suomen kasvatusopillinen Yhdistys teki aloitteen valtakunnallisen kansansivistysjärjestön perustamisesta.

Vuosisadan lopulla tapahtui paljon:  teollistumisen läpimurto, liberalismi, uudet keksinnöt, kauppa kansainvälistyy, väestö alkoi hakeutua  suuremmassa määrin asutuskeskuksiin. Staattisesta pysähtyneestä yhteiskunnasta  siirrytiin liikkuvaan ja nopeasti muuttuvaan yhteiskuntaan.

Sivistys ja kansansivistys

Kansallisuusaate oli rantautunut  Suomeen 1800-luvulla. Sivistys koetiin kansakuntaa yhdentäväksi voimaksi. Kauppa kansainvälistyi . Käsite Bildung oli luotu Saksassa. Se suomennettiin sivistykseksi. Taustalla oli humanistien kritiikki. He halusivat edistää hyötyvapaata  ”puhdasta tietoa” ja persoonan kasvausta,

Sivistysliikkeen tärkeitä ajovoimia oli kansallismielinen fennomaaninen sivistyneistö nokkamiehenä J.V. Snellman (1806-1881).

J.V. Snellman: Sivistys ja yleishenki (1846) 

Snellmanille sivistys = humaniteetti = ihmisyys. Ihmiskunta on edennyt villiydestä  jalostukseen, ja sivistysperintö on lisääntynyt kerta kerralta. Jokaisen kansan kehitystä ajaa kaitselmus, yleishenki, joka on vastustamaton. Sivistys on sitä, että tuntee oman ajan ja sen hengen. Jokaisessa ajassa liikkuu myös harhahenkiä. 

Se jossa ajanhenki ei ilmene on sivistymätön. Talonpoika voi olla sivistynyt ja opinharjoittaja sivistymätön. Sivistynyt harrastaa  isänmaan yleisiä asioita. .

Mitä ajanhenki oli tuona aikana? Snellmanin mukaan  kansojen oikeuden perustana on sivistyksen oikeus. Lisäksi kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on oikeus sivistykseen. Tuossa ajassa ajan henki vaatii: Yhtälaiset oikeudet. Tasavertaisuus lain edessä. Elinkeinonvapaus. Ihmisarvon kunnioitus. Pyrinnöt alempien yhteiskuntaluokkien sivistämiseksi ja vaurastuttamiseksi. Ketään ei miekalla pakoteta johonkin tunnustukseen. Järkeä kunnioitetaan. "Alamainen uskollisuus sekä lain ja oikeuden kunnioitus  varjelevat Suomea."

Kiivaiden fennomaanien mielestä  vain kansan valistamisen kautta on mahdollista edistää suomalaisuuden asiaa. Kansa tarkoitti lähinnä maaseudun työväestöä, rahvasta sekä kouluakäymätöntä  talonpoikaistoa. Myöhemmin myös asutuskeskusten työväestöä.

Sivistyksen, oikean humaniteetin tuntomerkkinä oli oman ajan hengen käsittäminen ja se välittyi vain oman kansakunnan kautta. Ihmisen toiminnan tuli  kohdistua isänmaan yleisiin asioihin ja niiden edistämiseen. Sivistystä on vain sellainen tieto ja taito, jonka ihminen omaksuu omakohtaisesti ja niin syvällisesti, että  se ohjaa hänen yhteiskunnallista toimintaansa ja moraalisia ratkaisujaan

Vuonna 1874 perustetiin Kansanvalistusseura, joka on  maamme vanhin varsinainen kansansivistysjärjestö. Sen tunnuslause oli  ”Valoa kansalle”. Seuran programmin mukaan   sivistyksen tulee olla kaikkien yhteisenä omana, joka virvoittaen elähdyttää
kaikkia kansanluokkia ja elämäntiloja. Kansanvalistusseura alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa:  se alkoi painattaa ja levittää ”kelvollista, halpahintaista ja kansantajuista” kirjallisuutta, Muuta toimintaa olivat maasedulla esitelmiä, lukuyhtiöitä, laulu- ja soittokuntia, kansanjuhlia, johon kansa itse pääsee välittömästi osallistumaan.

Kansakoulun isä Uno Cygnaeus suhtautui aluksi ajatukseenvarsin vastahakoisesti. Hän pelkäsi sen vaarantavan kansakoulun. Ajatuksen kannattajien mukaan huolta ei ollut. Toiminta kohdistui nyt  aikuisiin, eikä kansakoulu tee sen toimintaa vähäarvoiseksi
”Tarpeellista on, että oppilaat koulusta päästyänsä saavat tilaisuuden lukemisella ja sivisyttävällä kanssakäymisellä vapaasti edistyä tiedoissa ja sivistyksessä”.

1880-luku

Vuonna 1881 syntyi Nuorisoseuraliike, joka oli ensimmäinen varsinaisesti kansasta alkunsa saanut liike. Toki sivistyneistä istui tässäkin johtopaikoilla. Tärkeä vaikuttaja Santeri Alkio sanoitti tavoitteeksi:”Hyvä ihminen ja kunnon kansalainen”. Valistustyötä tekivät monet muutkkin tahot mm. raittiusseurat. Liberaalit perustivat vapaaehtoisia palokuntia. Ylioppilasosakunnat pitivät kansantajuisia  luentoja.

Santeri Alkio:  Ennen syvätrivit, ruumiillista työtä tekevät luokat käsitettiin vaan siksi joukkioksi ja voimaksi, jonka pääasiallinen tehtävä oli pitää huolta sivystyneempäin, etuoikeutetun luokkain elintarpeiden hankinnasta.

Jos kansallisuusaate asetetaan sivistysharrastuksen pohjaksi, tälle pohjalle eivät voi rakentaa muut kuin ne jotka syntyperöisesti ova tuosa kansallisuudesta syntyneet. Sivistynyt luokka oli kielensäkin puolesta  kokonaan vieras suomalaiselle kansalle.

1890-luku

Vuosisadan lopun kansanvalistustyö oli järjestömuotoista. Syntyi kaksi keskeistä yhä toimivaa aikuiskasvatusinistituutioota:  Kansan- ja työväenopistoliike. Niissäkin  eliitti oli aluksi  johdossa.

Ensimmäinen kansanopisto  perustettiin vuonna 1889 Kangasalle: Se oli naisille tarkoitettu käsityökoulu. Kansanopistot oli tarkoitettu maaseutunuorison oppilaitoksiksi. Työväenopistot perustettiin suurten asutuskeskusten työväestön erityisesti teollisuustyöväestön oppilaitoksiksi.

”Työväen sivistystoiminta”

Teollistumisen   myötä   Suomeen oli   syntynyt  uusi  yhteiskuntakerrostuma:  kaupunkityöväestö,  jonka  opinkäyntiin  oli  kiinnitettävä  erityistä   huomiota.   Niinpä   Ruotsin mallin mukaan    maamme   edistysmieliset   piirit  ryhtyivät  perustamaan   erityisiä   työväelle   tarkoitettuja   opinahjoja,   työväenopistoja. Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. Samalla perustettiin Turussa Suomen työväenpuolue.

Toki jo tätä ennen   1850-luvulta lähtien oli noussut esiin suomalaismielisiä työmiehiä, jotka tehtaitten sunnuntaikouluissa saadun alkuopetuksen jälkeen olivat hankkineet itseopiskellulla huomattavat tiedot. He kirjoittivat sanomalehtiin ja perustivat eliitin tuella  luku- ja raittiusseuroja, puuhasivat kirjastoja, kouluja ja kansantajuisia luentoja.

1880-luvun puolivälissä työväestön sivistysharrastus siirtyi  työväenyhdistyksille, joita perustettiin suurimpiin kaupunkeihin ja teollisuuspaikkakunnille. Itse aatelinen W.J. von Wright oli keskeinen vaikuttaja. Sivistyneisöllä oli näissä  johtava rooli. Työväenyhditykset perustivat lehtiä. Liike oli valistuksellinen ei edunvalvonnallinen. Työväelle järjestettiin  myös kristillisessä hengessä kansanopisokursseja.

1890-luvun puolivälissä työväenyhdistykset alkoivat radikalisoitua ja irtautua sivistyneistön johdosta. Mukana myös työnantajia.s

1900-luvun alku

Vuosisadan vaihduttua kansanvalistustoiminta alkaa eriytyä ja monipuolistua. Kansalaisliikkeet ja - järjestöt ottavat valistustyön omiin käsiinsä.  Eliitti ei enää määrännyt suvereenisti. Toiminta oli vielä ”herätteellistä”, aikuisten  yleisten ja yhteiskunnallisten perusvalmiuksien kehittämistä. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin  myös kaupunkeihin.

Herättely ei  kuitenkaan ollut helppoa. Kansa vierasti kaikkea opillista sivistystä katsoen sen itselleen tarpeettomaksi

Noihin aikoihin alettiin puhua vapaasta kansanvalistus- tai kansansivistystyöstä. Sana vapaa  valittiin  erottamaan aikuisten opintotoimintaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvasta  opetus- ja valistustoiminnassa. 

Vapaalle valistustyölle ominaista oli, että opiskelu tapahtui varsinaisen koulujärjestelmän ulkopuolella. Toiminta oli ihmisten vapaaehtoista ja tapahtui heidän vapaa-aikanaan 

Koulutyön ajateltiin valmistavan siihen,  ja luovan sille edellytyksiä .

Niilo Liakka. Sivistys ja kansansivistys (1916) ja 

Sama sivistys kuuluu kaikille. Kansansivistystä on kohotettava.
Ihminen tulee todelliseksi ihmiseksivasta sivistyksen kautta, kun luontaisten taipumusten raaka-aineistosta tulee muovailluksi henkinen persoonallisuus, jolla on erikoinen leimansa.

Tietoja jakelemalla annamme sivistysaineksia, mutta sivistynyt tulee ainoastaan siitä ihmisestä, joka itse kehittelee näiden tietojen nojalla omintakeisen katsomuskannan, sulattaa  ainekset sisäiseksi elämäksi. Olemme suuren kansallisen ja yhteiskunnallisen yhteyden osia, jota yhteyttä meidän on palveltava.  

Tärkeätä on, että tunnustetaan vapaa kansanvalistustyö itsenäiseksi toiminta-alaksi, jota ei paraskaan koululaitos voi korvata ja syrjäyttää, vaan jota koulutyö valmistaa ja jonka edellytyksiä se on.

Sivistys ei ole mikään erityinen tietomäärä. Se on elävää suhtautumista sukupolven perintöön, perinnöksi saatuun viljelysvarastoon. Sivistys on sievistymistä.Tätä sivistystä ei voida koulussa antaa.

”Oppia ikä kaikki. Nuoren ja vanhan, köyhän ja rikkaan, miehen ja naisen,ylhäisen ja alhaisen tulee aina, jos mielii ihmisenä olla ja sinä säilyä, ottaa vaaria häntä ympäröivästä elämästä, sen moninaisista ilmiöistä, jotka tuottavat hänelle  kokemuksia ulkoisen ja sisäisen elämän aloilta ja joita kokemuksia hänen on sulatettava oman henkilöllisyytensä mukaan oman ruumiinsa ja henkisen kehityksensä tekijöiksi.”  Niilo Liakka (1916)

Autonomian aika (summaa)

Kansanvalistustoiminta oli julistuksenomaista, herätteellistä, propagoivaa ja juurrutavaa. Uskottiin, että ongelmia voidaan ratkoa tietoa levittämällä. Keskeisessä asemassa myös  aikuisille järjestetyt koulukurssit, joilla yritettiin paikata puuttuvia perusvalmiuksia.

Tuon ajan kansanvalistajat olivat yleensä ylioppilaita tai muuta suomalaismielistä sivistyneistöä. Intoa oli muttei pätevyyttä. Kohteena tietämätön rahvas, jota ei ollut helppo innostaa vapaaehtoiseen opiskeluun.

Kansan yleisen sivistystason nostamista perusteltiin yhteiskunnan talous- ja elinkeinoelämän  kehittämisen kannalta. Autonomian ajan kansanvalistustyössä korostuivat yhteiskunnan ja kansanliikkeiden tavoiteet ja tarpeet, ei niinkäänyksilöiden omaehtoiset sivistystarpeet.

Itsenäisyyden aika

Kansalaissota  romahdutti illuusion kaikille yhteisestä kansallisesta sivistyksestä ja sen luomasta kansallisesta yhtensäisyydestä. Se oli jakanut kansan kahteen leiriin. Työväestö oli  lamassa.
Työväestöltä oli kadonnut usko ”puolueettomaan sivistystyöhön”.

Maan   itsenäisyyden alkuvuosina sisällissodan  repimässä yhteiskunnassa nähtiin tärkeäksi  koko   luoda kansallinen eheys.Torpparit  vapautettiin pientalollisiksi. Toiseksi  keskeiseksi   keinoksi   nähtiin  köyhälistön istuttaminen   koulunpenkkiin. Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921.

Työväenliike alkoi järkstää työväen omaehtoista sivistystyötä. Haluttiin paranaa työväen yhteiskunnallista  ja valtiollista asemaa. Vuonna 1919 perustettiin Väinö  Voionmaan aloitteesta Työväen Sivistysliitto.”Työväen on otettava sivistystoiminta omiin käsiinsä.”

Työväenopiston  varhainen   uranuurtaja   Zachris   Castrén kirjoitti:  Sivistymisen etu ja velvollisuus kuuluu kaikille. Hän  korosti myös    sivistyksen   tasapuolisen   jakautumisen   merkitystä   yhteiskuntarauhan   säilyttäjänä. Sivistystyön peruslähtökohdiksi  otettiin tieteellisyys (opiskellaan tieteellisen totuudenetsinnän hengessä)  ja työväenhenkisyys (myönteinen ilmapiiri). 

Castrénille  vapaata kansansivistystoimintaa oli toiminta, minkä tarkoituksena oli  edistää aikuisten vapaita itsekasvatuspyrkimyksiä so. heidän pyrkimyksiään  syventää ja laajentaa tietojaan sekä jalostaa tunne-elämäänsä ja käytöstapojaan, jotta he täydellisemmin kehittyisivät sivistyneiksi ihmisiksi ja vastuukykyisiksi yhteiskunnan jäseniksi niissä elämänoloissa ja elämäntehtävissä, jotka he tuntevat omikseen.

Castrénille kansansivistysyöäon parempi nimitys kuin kansanvalistus. Valistus on vain tietoa. Sivistysellä tarkoitetaan myöskin tunne-elämän hienostumista  sekä tapojen, käytöksen ja yleensä pyrkimysten jalostumista. Se on myös sydämensivistystä ja  huvittelukulttuurin jalostamista.

Kansansivistys

Vuosisadan alkuvuosikymmenillä tapahtui alan peruskäsiteen muutos kansanvalistuksesta kansansivistykseen.

T. I. Wuorenrinne.  Kansanvalistuksesta kansansivistykseen (1927)

Valistuksen varjolla on myös yritetty vetää työväestöä pois työväenliikkeestä. Näin teki mm.  Otto von Bismarck. Työläiset vainusivat asian ja jättäytyivät pois.  Suomessa pyrittiin kansanopistoilla ja nuorisoseuroilla  vierottamaan mukaan vedettyjä työläisiä työväen aatemaailmasta. 

Vuosisadan alkuvuosina työväenliike alkoi saada sosialistisen värin.  Porvarilliset ainekset heittäytyvät pois. Eri puolueiden rajalinja tulevat näkyviin. Alkoi puoluevalistustyö. Esitelmätoimintaa, valmiin tietomassan jakoa.

Vanhanaikainen epätieteellinen kansanvalistustyö on tuomittu surkastumaan. Samoin tunnustukselliset yleissivisysyritelmät.  

”Valistuksella on vähän ikävänläntä, suorastaan haihatteluun ja samalla hyväntekeväisyyteen  tähtäävä sivumaku.”– T.I. Wuorenrinne

Valistus oli  tunnustuksellisuutta, puoluevalistustyötä, jossa istutettiin ulkoapäin omia ajatuksia ja aatteista. Valistus oli vain tietoa. Sivistys myös tunne-elämän hienostumista ja käytöksen jalostumista. Siihen kuuluu myös sydämensivistys ja  huvittelukulttuurin jalostaminen. Kansasivistykseen ei kuulunut puhdas ammattisivistys

Kansansivistyksen  päämääränä oli kehittää ennakkoluulottomasti, itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, sellaisia, jotka todella pystyvät ammentamaan luovasti yhteisestä kulttuuriaarteistosta ja kykenevät  tästä henkisestä ominaisuudestaan jalostamaan käyttöarvoja, jotka virkistävät ja hedelmöittävät koko yhteiskuntaelämää

Kansansivistyksessä juurrutettiin tieteellisiä menettelytapoja ja omakohtaista harkintaa.
Yksilöitä haluttiin johtaa itsenäiseen toimintaan. Aikuisopiskelija oli subjekti.

Pian oiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta/vapaa sivistystyö. Kansa-sana jäi pois. Ja tilalle  tuli sana: vapaa

Vapaus- sanalla kuvattiin, että aikuisella on suurempi vapaus päättää opiskelustaan kuin lapsella ja nuorella. Opiskelu oli vapaaehtoista.  Yhteiskunta ei velvoita lakisäädöksin ihmistä hankkimaan itselleen sivistystä.  Opiskelu oli sitoutumatonta suhteessa valtioon ja viranomaisiin.

Myös käytännön tapa opettaa muuttui.  Pelkästä tiedonvälityksestä huomiota siirrettiin sisältöjen valintaan, menetelmien ja välineiden sopivuuteen sekä tiedon perillemenoon.

Kansansivistäjille asetetut ammatilliset vaatimukset kasvoivat: Kansalaiskorkeakouluun myöhemmin yhteiskunnalliseen korkeakouluun saatiin vuonna 1928  erillinen tutkinto kansansivistystyötä tekeville.

Toiminnan suunnittelussa alettiin korostaa opiskelijalähtöisyyttä. Entisistä objekteista tuli  itse tavoitteet asettavia subjekteja.

Toiminnan aattelliseksi peruajatukseksi omaksuttiin ”sivistys” eli itsensä kehittäminen (itsekasvatus) ilman hyödyn tavoittelua (korkeintaan hyöty itselle.  Omaehtoisuus. Kokonaispersoonallisuuden kehittäminen. Omat kehittymispyrkimykset.

Toiminnan kohteeksi nimettiin koko aikuisväestö- mukaan myös kaupunkien alempia toimihenkilöitä ja virkamiehiä, mutta käytännössä enemmistö  oli maaseudun ja kaupunkein työväestöä.

Sotavuodet 1939-1944

Jo sotien aikana esiin  nousi uusi käsite; aikuiskasvatus. Urpo Harva  korosti, että
kansansivistystyö on aikuisten kasvattamista ja  että  vapaa kansansivistystyö katsotaan  erääksi kasvatuksen muodoksi, aikuisten itsekasvatukseksi. Huomio  tuli kiinnittää aikuisten opetus- ja oppimisprosessien tarkasteluun.

Urpo Harvalle kasvatus on kasvamaan saattamista.  Se on kasvuympäristön tarjoamista  kasvavalle elämälle.  Tarkoituksellinen kasvatus on arvojen noudattamista. Tarkoitus on ihmisen muotoaminen. Kasvatuksen on pyrittävä kaikkein korkeimpien elämänarvojen toteuttamiseen kasvavassa elämässä  . 

Kansansivistystyö on aikuisten kasvattamista. Eetillinen kasvu alkaa varsinaisesti vasta ns. kasvuiän päätyttyä. Aikuiskasvatusta tarvitaan. Sen päämäärä on kuitenkin itse kasvattaminen Se palvelee kaikkia: elämää valtiota, kulttuuria, ammattielämää. Mutta se palvelee vain arvokasta. 

Elämä kasvattaa. Synnynnäisten vaistojen avulla se sopeuttaa eliön ympäristöön. Ihmisen on tultava elämälle avuksi sen kasvatustyössä. Koska ympäristö jatkuvasti muuttuu, ei voida antaa mitään kertakaikkista kasvatusta vaan kasvatuksen on oltava milteipä elämänikuinen prosessi.

Toisen maailmansodan jälkeen

Sodan jälkeen jatkettiin kiistaa kumpi käsite on parempi : kansansivistys vai aikuiskasvatus-
Aikuiskasvatusta vastustettiin kovasti. Korkeakouluissa oppiaineen nimi muutettin vuonna 1965 aikuiskasvatukseksi.

Ammatillinen koulutus alkoi laajeta jo sotien jälkeen. Sitä ei silloin pidetty kuuluvana aikuiskasvatukseen. Se oli velvoiteluontoista.  Se kohdostui ammattitaitoihin (vrt. kokonaispersoonallisuus). Se vastasi yhteiskunnan ja elinkeinoelämän tarpeisiin ( vrt. hyöty itselle, omaehtoisuus, vapaus, kriittisyys

1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus on kuitenkin  ollut yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä  työelämässä jo toimiville työpaikoilla.

Käsitys siitä, että  aikuisille järjestetty ammatillinen koulutus  tulee katsoa kuuluvaksi aikuiskasvatuksen toiminta-alueeseen, yleistyi.

Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli  pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin. Suomi eli rajua muutosta:  Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi.  Tämä muutos  antoi alkusysäyksen ammatillisen   aikuiskoulutuksen   laajenemiselle. Sitten tilanne muuttui ja käytännössä alettiin vierastaa kasvatus-sanaa ja 1970-luvulla omaksuttiin käsite: aikuiskoulutus. 1980-luvun lopulla  aikuiskoulutus liitettiin yhä  selvemmin työelämän vaatimuksiin.

Elinikäisestä   oppimisesta   ryhdyttiin   puhumaan  1960- luvulla,   jolloin   tasa-arvon   ja   yhteiskunnallisen   oikeudenmukaiseen   periaatteet   nousivat    koulutusuudistusten  kulmakiviksi.
Vuosikymmen kerrallaan pääpaino aikuiskoulutuksessa on siirtynyt  työelämässä tarvittavien kvalifikaatioidenylläpitoon  ja kehittämiseen.

1990-luku

Kirja ilmestyi vuonna 1991. Tuolloin nähtiin, että vapaan kansansivistystyön rinnalla oli tullut  laajeneva työelämän koulutustoiminta, Osallistujamäärät kasvoivat ja kohderyhmät monipuolistuivat.
Mukaan ovat tulleet sekä ylempi keskiluokka että yhteiskunnan ylin erros.

Aikuiskoulutuksesta  oli tullut kysyntäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Oli  siirrytty  yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.

Vapaan sivisystyön organisaatioista oli tullut  yhä kiinteämpi ja selvempi osa  yhteiskunnan yleistä  koulutusjärjestelmää. Ne järjestävät entistä enemmän ammatillista ja tutkintogavoitteista koulutusta muun laaja-alaisemman sivistystyön kustannuksella. Valistuksen ja sivistyksen projekti on lähes kokonaan unohdettu.

Päivän aforismi

Kasvatusohjeita vanhemmille yli 70 vuoden takaa

TEOS, jota tänään esittelen herättää minussa epätavanomaista hämmennystä. Toisaalta siinä  näyttäisi olevan  upea, eräänlainen alkuaihio Kaisa Vuorisen ym. positiiviselle  pedagogiikalle.  Toisaalta  näin voimakkasti uskonnollista siveellisyyskasvatusta en muista lukeneeni  pitkään aikaan. Kyseessä on teos:

Virkkunen, Paavo (1946). Uudet ajat - uudet kodit. Itsekasvatuksen ja kasvatuksen peruskysymyksiä. Helsinki: Kotikasvatusyhdistys ry. 

Kustantaja on vuonna 1907 perustettu Kotikasvatusyhdistys r.y. - jonka nykynimi on Suomen Vanhempainliitto. Toisen maailmansodan päätyttyä yhdistys järjesti kasvatuskirjojen kirjoituskilpailun. Tuolloin Helsingissä kirkkoherrana olleen Paavo Virkkusen kirja voitti sen.

177- sivuinen teos jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuvaa kasvatuksen periaatteita ja  edellytyksiä. Toinen osa käytännöllisen kasvatuksen peruskysymyksiä.

Ensimmäinen osa

Kirjan ensi sivuilta  välittyy järkytys, jolla ensimmäinen ensimmäinen atomipommi  oli maailmaa tärisyttänyt. Kirjoittajan  mukaan se on saanut  sukukuntamme katseet, monista harhanäyistä vapautuneina kääntymään alkuperäistä kristinuskoa kohti. Pelastajaa kaipaavat paitsi kansakunnat myös kriiseissä olevat kodit.

Niistä välittyy myös toinen huoli: Avioerojen pelottavan suuri kasvu on kirjoittajan mukaan todistus pitkälle kehittyneestä sairaudesta kodin elimistössä.  Taudin aiheuttaja on yltiöpäinen yksilöllisyys. Lääkkeenä tähän ja  mm. seksuaalisen irtolaisuuden uhkaan on  kristinuskon mukainen tulevaisuuden kasvatusopin mukainen kotikasvatus. Sen ytimessä tuli olla  kasvatus itsekasvatukseen.

Keskeinen kasvatustavoite oli  sukupuolinen puhtaus. Kypsyminen avioliittoon oli kilvoittelua sukupuolisen puhtauden puolesta. Avioliitto on pyhä, erottamaton liitto. Sukupuolielämä kuuluu (vasta)avioliittoon. Yritys poimia elämänpuun hedelmiä  raakiloina saa monin tavoin tuhoisia ja traagisia seurauksia. Toinen vaihtoehto on sukupuolisesti koskematon elämä.

Itse sukuvietti ei ole syntinen. Se kuuluu elämänlahjoihin. Ruumiimme ja sen luonnolliset tarpeet eivät ole synnillisiä. Paha on tahtomme. Sukupuolielämää on käytettävä oikealla tavalla.

Virkkusen kasvatusajattelun keskiössä onkin tahdon käsite. Kasvattaja on kasvattinsa tahdon suuntaaja.  Tuo tahto on suunnattava niin, että sen muoto ja sisällys ovat oikeat.

Toisen osan valoisa puoli

Nykysilmin kovin tiukkapipoisen uskonnollisen ensimmäisen osan jälkeen kirjan toinen osa alkaa aivan toisin: iloisesti ja positiivisesti- jopa nykyaikaisesti. Kasvattajille annetaan monia vuosikymmenet ylittäviä ohjeita:

• Lapsi on samanarvoinen kuin aikuinen. Vanhemmat, jotka eivät tahdo ottaa oppia lapseltaan, eivät liioin kykene opettamaan lastaan.
• Kasvattakaa lasta ihmettelyyn! Opettakaa  häntä ihmettelemään elämän ilmiöitä ja salaisuuksia.
• Kasvattakaa myönteisyyteen! Myönteisyys on elämän periaate, elämänkatsomus. Kielteisyys on todellinen kasvatustyön surmaaja. Anna lapselle  täysin myönteinen käsitys elämästä. Opasta häntä rakastamaan elämää. Lasta on aina käsiteltävä myönteisesti. Kielteisyys voi henkeä salpaavan painajaisen tavoin tukahduttaa koko sisäisen elämän.  Myönteisillä elämänvoimilla tulee olla johto kaikessa kasvatuksessa (syvyyspsykologian tutkimus).
• Huolehdi siitä, että lapsellasi on aihetta enemmän hymyillä kuin itkeä. Kasvattajan täytyy huolehtia siitä, että kasvatin elämä ja kasvaminen olisi niin valoisaa ja päivänpaisteista kuin mahdollista.
• Kasvattajan tulee olla lapsen uskollinen ystävä.
• Älä väsy lapsesi kysymyksin, vaan löydä oma ilosi siitä, että sinä vastaat lapsellesi. Sinä avarrat hänen kokemuspiiriään.
• Anna lapselle tottumuksia
• Valmista hänelle  tilaisuus itsetoimintaan. Auta häntä vapaasti kehittämään uinuvia lahjojaan. Opasta häntä toimimaan itsenäisesti oudoissakin olosuhteissa ja selviytymään odottamattomista, vaikeistakin tilanteista. Vala häneen rohkeutta ja itseluottamusta. Sano hänelle: Ole luja ja rohkea, älä pelkää äläkä arkaile.
• Kuitenkaan- ei saa jäädä oppimatta  vaikeuksien voittaminen. On aina yritettävä selvitä itse. Kasvattajan tulee auttaa lasta  heittämään luotaan kainalosauva ja oppimaan seisomaan omilla jaloillaan.  

Lisää umpiviisasta ajattelua:

• Vanhempien tehtävä on tasoittaa tietä lapsille. Etumatka on lyhyt. Kasvatustyö on rajoittunutta  ja lyhytaikaista.
• Näin autat kasvattiasi seisomaan omilla jaloillaan: Kasvattajan tietoisena periaatteena olkoon tehdä itsensä tarpeettomaksi kasvatin elämässä. Kasvatuksellinen periaate: Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.
• Vastuu. Lasta ei ole annettu leikkikaluksi eikä hetken huvitukseksi, vaan autettavaksi siihen itsenäiseen elämään, joka lasta odottaa. 

Virkkunen näyttää perehtyneen myös Freudin oppilaiden versioon syvyyspsykologiasta ja  liittää sen positiivisuutta korostaviin ohjeisiinsa vanhemmille.

Syvyyspsykologian tutkijat ovat kirjan mukaan osoittaneet omituisen yhteyden  nykyisyyden ja menneisyyden välillä.  Ihmisen sielun syvyyksiin kätkeytyy paljon kielteisiä kokemuksia,  joilla on pitkittynyt, lamauttava vaikutus nykyisyyteen. Tyydyttymättä jääneet tarpeet, pelottavat kokemukset, pahat unet kauhuineen, ratkaisematta jääneet ristiridat, vihat ja antipatiat, turhiksi osoittautuneet toiveet tekevät tuhoa ihmisen elämässä.  Tällaiset tuhoisat vallat vaikuttavat vääntäen ihmisen elämänkehityksen kieroon ja tuottaen hänelle  kärsimyksiä varsinkin hermosto- ja sielunsairauksien muodossa.  Seurauksena on kompleksi-kielteinen tunnepatoutuma- joka voi vaikuttaa kuin myrkkypesä ihmisen sisäiseen ja ulkoiseen elimistöön.

Virkkusen mukaan syvyyspsykologia on  onneksi psykoterapiassa kehitellyt  menetelmiä leikata  sielullisten ristiriitojen syvälle painautuneet juuret poikki. Kasvattajien on hyvä tuntea syvyyspsykologian pääasiat.

• Ennen muuta  lasta on varjeltava vastaanottamasta tuhoisia elämänkokemusia. Säikähdys, järkytys, sukuelimen luvaton koskettelu, onnettomuus ja  pelko ovat tällaisia. 
• Peikkotarinat ja kummitusjutut ovat rikollisia. 
• Vastuullinen kasvattaja  ottaa selvää säikähdyksen syistä ja poistaa sen ystävällisellä asiallisuudella. 
• Lapsi kaipaa rohkaisua  häntä kohdanneiden esteiden voittamiseksi ja luottamusta siihen, että  hän on onnistuva pienissä ja suurissa tehtävissään. 
• Tilapäisiä  kohaduksia sattuu. Kasvattajan olennainen tehtävä on lohduttajan toimi. Lohduttaminen ei ole imelää surkuttelua eikä herpaisevaa hemmottelua vaan järkevän kasvattajan myötätuntoista ja johtavaa osanottoa lapsen ponnistuksiin, joissa lapsen oman kokemuksen tie useasti nousee pystyyn.

Toisen osan oudompi puoli

SITTEN Virkkunen palaa ensimmäisen osan syväkristillisyyteen. Hän pitää Raamattua kasvatuksen kirjana, jolle ei ole vertaista. Vaikka kristisoikin sen vitsaosuuksia. Kuritus saa aikaan vain ulkonaista alistumista. Vitsa horjuttaa luottamussuhdetta.

Hänen mielestään pienellä lapsella on Me-tuntemus. Sitten hän joutuu minäkkyyden valtaan. 2-3 vuotias lapsi saa uhmakohtauksia. Lapsen oma, itsenäinen  tahto purkautuu vaatien itsellensä liikkumatilaa.

Kasvattajan tärkeä tehtävä on ohjata lapsi sieltä  korkeampaan elämänymmäryykseen, uuteen me-tunteeseen. Hänen on muokattava lapsen tahtoa. Ei murskattava sitä vaan vahvistettava sitä.  Tahdon on tultava voimakkaaksi ja karaistuksi. Näin lapsi saavuttaa vapauden. Tahdossaan voimakas ihminen tuntee vastuunsa, mutta samassa määrin, kuin hän sen tuntee  hän myös on todella vapaa. Tosi vapaa on ainoastaan se, joka tahtoo hyvää ja sitä toteuttaa voimiensa mukaan.

Sitten tulee se outo juttu: Ainoa tie tahdon lujittamiseen (ja todelliseen vapauteen) on totuttaminen kuuliaisuuteen. Kasvatin tehtävänä on tottua kuuliaisuuteen. Lapsen on totuttava alistumaan ja antautumaan kasvattajansa tahdolle. Kuri on koko se vaikutus, jolla  kasvattaja ohjaa kasvattiansa.

Kuri, jota kasvattaja harjoittaa, pyrkii herättämään kasvatin koko sisäisen aktiivisuuden. Kasvatustyön tarkoitus on, että kasvatti oppisi tahtomaan voimakkasti, mutta myös tahtomaan oikein. Vapaahtoinen kuuliaisuus juurtuu kasvattiin.

Kuinka temppu tehdään Virkkusen mielestä? 

• Kasvattajan on tahdottava auttaa kasvattiansa, että tämäkin tulisi  yhä voimakkaaksi tahtomisessaan ja samalla yhtä vapaaksi, kuin kasvattaja on tai  ainakin pyrkii olemaan.
• Kuri ja kuuliaisuus ovat kaksi siveellistä voimaa, jotka kannattavat kaikkea kasvatusta.
• Kasvattajan asiana on pitää kuria. 
• Ohjataan lapsi sanoilla ymmärtämään kuuliaisuuden merkitys.
• Kasvattaja saa oman vastuunsa  asteittain siirtymään kasvattinsakin.
• Auktoriteetti. Vapaus. Vastuu. Niitä elävöittää sydämellisyys.
• Kasvatin asiana on vastata kuriin omalla kuuliaisuudellaan. Lapsen pitää kasvaa kuuliaiseksi 6-7 ensimmäisen ikävuoden kuluessa. Muutoin on myöhäistä.
• Johdata käskyn ymmärtämiseen ja kuuliaisuuden osoittamiseen (kun kysyy, miksi pitää tehdä)
• Erityisiä tuholaisia sisäiselle elämälle ovat kateus, katkeruus ja vahingonilo.
• Kurin menestymisen 3 edellytystä ovat lujuus, lempeys, kuuliaisuus
• Kasvattajan kurissa on kaksi  koossapitävää voimaa: lujuus ja lempeys.
• Siksi kasvattajan on ensin kasvatettava itseään. Kasvattajan oman tahdon kasvattaminen ja jalostaminen
• Vanhempien sydämet kääntyvät lapsen puoleen. Vanhemmat luovat lempeyden ja rakkauden sekä keskinöisen syvän ymmärryksen ilmiirin kotoiinsa.
• Kasvattajan lujuus saa hänet tahdollaan korvaamaan kasvatin vielä horjuvan tahdon- lempeys tekee kuulisisuuden mieluisaksi. Joka lasta rakastaa, se johtaa hänet kuuliaisuuteen

" Nojaamalla sinun tahtoosi, rakas kasvattaja, sinun lapsesi tahto voimistuu niin että hän itse kykenee tahtomaan sitä, mikä on hänelle parasta. Niinpä hänen on oltava kuuliainen sinulle siksi kunnes hänen oma kilvoituksensa ja kypsymisensä tuottaa toivotun tuloksen: tuottaa hänen tahtomisensa muodoksi lujuuden ja sen sisällykseksi hyvyyden."

Partio-mullistava uutuus kasvatuksen maailmassa

Virkkunen ihaili partioliikettä, joka harjoittaa itsekurin kasvatusta sellaisin keinoin, jotka ovat hyvin yksinkertaisia, mutta yksinkertaisuudessaan niin luonnollisia, että niiden teho on vastustamanton.

Taustalla kasvatusfilosofian taustalle hän sijoittaa englantilaisen karkaisemisestaan tunnetun poikakasvatuksen perinteet, joita Baden-Powell uudenaikaisti:

• Partioinnin tarkoitus on opettaa, miten on elettävä, eikä miten elämänura on luotava. Elämän onni ei muodostu palkasta, asemasta ja vallasta, ellei samalla opeteta palvelemaan lähimmäistä 
• Partioimisen tavoite on kehittää pojista ja tytöistä siveellisesti ja ruumiillisesti kunnollisia yksilöitä,  jotka käyttävät voimiaan yhteiskunnan palvelemiseen.
• Partioliike johdattaa nuoren uudelleen luonnon yhteyteen. Partiosääntö: Partiolainen on eläinten ja luonnon ystävä
• Partiolaki ja sen käskyt ovat parasta  itsekurin kasvatusta
• Partiolaiseen voi luottaa.
• Hän tekee sydämestään sen, mitä hänen on tehtävä 137
• Partiolainen on puhdas ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. - myös sukupuolisesti

Kasvatus sukupuoliseen puhtauteen

Kirjan lopussa annetaan konkreetteja ohjeita sukupuolikasvatukseen.

Kotien tehtävä on antaa kasvateilleen asiallinen ja vapauttava käsitys sukupuolielämästä. Vanhemmat ovat kohonneet kasvatustehtävänsä tasolle, jos lapsi lujitetaan 6 ensimmäisen ikävuoden kuluessa kuuliaisuuteen ja jos  lapsi on saanut 10 vuotiaana ohjauksen herääviin sukupuolielämän asioihin. Kasvattajan tulisi ympäröidä sukupuolielämä luonnollisuuden ja puhtauden sädekehällä.

Mutta sitten jatketaan  hyvin  sanoisinko vanhakantaisesti.  Pieni lapsi  voi koskea elintään ja kokea mielihyvän tuntoa. Tähän annetaan neuvo:  hyväntahtoinen mutta vakava huomautus: Noin ei saa tehdä. Myöhemmin onaniaa käsiteltäköön hyljättävänä sairaalloisena  tapahtumana, joka ei kaipaa  pitkiä saarnoja, uhkauksia tai rangaistuksia. "Osoita yksinollessasi olevasi mies, joka säilyttää itsekunnioituksensa."

Muutoin; Suorat vastaukset suoriin kysymyksiin ja selityksiä sen mukaan, kuin lapsen ja nuoren kehitystaso edellyttää.

Kirjoittajasta 

Paavo Eemil Virkkunen (1874 – 1959) oli Wikipedian mukaan suomalainen pappi ja poliitikko.

Uransa alkuvaiheessa Virkkunen toimi uskonnon opettajana useissa helsinkiläisissä kouluissa. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon rehtorina hän oli vuodet 1908–1918.

Eduskuntaan Virkkunen valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1913  Hän kuului Suomalaisen puolueeseen ja vuonna 1935 Suomalaista puoluetta seuranneeseen  Kansallisen Kokoomuspuolueeseen. Viimeisen kerran Virkkunen valittiin eduskuntaan vuonna 1939 aloittaneeseen sota-ajan yli aina  maaliskuuhun 1946 istuneeseen pitkään parlamenttiin.

Virkkunen oli opetusministerinä Svinhufvudin II hallituksessa vuosina 1930–1931. Eduskunnan puhemiehenä hän  toimi useaan otteeseen.

Virkkunen oli Ilmajoen kirkkoherrana vuosina 1918–1925 ja  Helsingin eteläisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1926–1951. Tässä tehtävässä Virkkunen oli myös ensimmäisen suorana radiolähetyksenä lähetetyn jumalanpalveluksen saarnaaja.

Virkkunen ei luonut akateemista uraa, mutta hänelle myönnettiin vuonna 1949 professorin arvonimi.