Kirjan otsikko on hauska, mutta vitsikäs teos ei ole. Heinimäki esittelee upeasti, kuinka kristinuskon oppi on vuosisatojen aikana syntynyt ja kehittynyt ja kuinka se on synnyttänyt myös merkittäviä harhaoppeja (jotka muuten elävät yhä monissa teologisissa keskusteluissa). Hänen mukaansa Jeesus ja ensimmäisen polven kristityt olivat itse asiassa vääräoppisia juutalaisia ja islaminuskoiset vääräoppisia kristittyjä :-).
ESITTELEN kirjan kuitenkin kuukauden kasvatusalan kirjana. Miksi? Luin sitä, mitä tämä teologinen kirja kirjoittaa kirkon opista ja seitsemästä tuomitusta harhaopista (Gnostilaisuus, Markionilaisuus, Areiolaisuus, Doketismi, Nestorialaisuus, Donatolaisuus ja Pelagiolaisuus) ikäänkuin analogiana perinteisen pedagogiikan ja vaihtoehtopedagogiikkojen (esim. Waldorf-pedagogiikka, Summerhill...) jännitteisestä suhteesta. Näin lukemalla hitaasti muuttuva koulun arjen pedagogiikka (kutsun sitä kouluopetusopiksi) saa ehkä hieman ymmärrystä, ja vastaavasti vaihtoehtopedagogiikat myös pohdittavaa.
Lukutavassa on vaaransa. Mutta niin kirjaa luin, ja rakensin tällaisen tarinan. Ehkä se auttaa myös ymmärtämään, miksi koulu muuttuu niin hitaasti. Kenenkään ei kannata siitä loukkaantua.
KOULUOPETUSOPPI - se miten todellisuudessa tavallisesti opetetaan - on syntynyt pitkän ajan kuluessa hapuilun ja kompastelun kautta monia kompromisseja tekemällä.
Pedagogiikan historia on täynnä irtiottoyrityksiä tästä traditiosta, pyrkimyksiä olla muuta kuin valtavirta. Osa niistä on "sopeutettu" traditioon, osa sammunut taistelun väsyttämänä, osasta aika on ajanut ohi. Osa sinnittelee aina tietyn ajan, sitten se unohdetaan, ja löydetään uudelleen. Toisin opettava haastaa muut, ja irtautuu yhteisöstä.
Kouluopetusoppi on toki muuttunut, vaikkakin hitaasti. Vuosisatojen saatossa se on hioutunut kaikkialla maailmassa hyvin samanlaiseksi. Opettaja opettaa isohkoa ryhmää omassa luokassa. Hän johtaa, selittää ja antaa tehtäviä. Oppilaat lukevat oppikirjaa ja tekevät tehtäviä, itsenäisesti ja joskus yhdessä. Opettaja arvostelee oppimista kokeilla ja ns. jatkuvalla näytöllä. Oppilaille opetetaan useita oppiaineita tunti kerrallaan.Jne.
Ns. vaihtoehtopedagogiikat haastavat useaan eri tavoitteiseen yhtä aikaa pyrkivän kouluopetusopin nostamalla esiin jonkin yksittäisen arvon (vapaus, toiminnallisuus, luovuus, lapsenomaisuus, tutkiminen, yhdessä tekeminen... ) fundamentiksi ja betonoivat sen periaatteeksi, tosiarvoksi, josta ei tingitä ja joka on lopullinen (ja ainoa oikea) ratkaisu kaikkiin ongelmiin...
Samoin kuin teologian harhaoppiset, vaihtoehtopedagogit ovat varmoja, että heillä on parempaa tietoa kuin muilla. He ajattelevat omilla aivoillaan. He ovat ihmisinä parempia. Muut ovat luopioita. Muut ovat valinneet helpon tien. Muiden käsissä pedagogiikka on pilaantunut.
HEINIMÄKI kuvailee uskosta harhaoppineita ihmisiksi, jotka ovat yrittäneet sanoa jotain suuremmalla varmuudella kuin on mahdollista. Minusta se ajatus sopii myös näihin irtiottoihin kouluopetusopista.
JA tämä taas ei tarkoita, etteikö harhaoppi voi olla arvokas ja tosikin. Eikä sitä, etteikö omaa työtään kehittävien opettajien uurastuksella ole arvoa. Päinvastoin. Kouluopetusoppi kehittyy vain vaihtoehtopedagogien haastamisista.
Vuosisatojen aikana syntynyt kouluopetusoppi on kuitenkin niin vahvoin siten lukittu koko koulusysteemiin, että sitä itseään ei - niin uskon- mikään uusi pedagogiikka kumoa. Se yhdistää liian vahvasti samassa koulussa opettavia opettajaikäluokkia ja liimaa heitä toisiinsa. Se yhdistää liian tehokkaasti koulusysteemiin kuuluvia asianosaistahoja. Siihen on totuttu.
Siitä irtautuminen on irtautumista yhteisestä ja yhteisöstä. Usein se tarkoittaa myös yksinjäämistä.
Niin kurjaa kuin kompromisseeraus voi olla ollakin, väitän, että monen mielestä kannattaa valita mieluummin evoluutio kuin revoluutio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti