Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

maanantaina, elokuuta 08, 2016

Didaktinen vapaus

Suomessa on valtava määrä opettajia, joiden luovuuden didaktinen vapaus
saa kukoistamaan. Tässä yksi: Anni-Kaisa Eriksson Vinski-projektissa.
NYT kun ollaan ihan uuden opsin käyttöönoton  huulilla, jotkut   kuulema ovat töräyttäneet, ettei uudistus sido heitä ja perusteluna he vetoavat didaktiseen vapauteensa. Hmm. Taitaa olla ihan hyvä pohtia, mitä käsitteellä didaktinen vapaus oikein tarkoitetaan.

DIDAKTINEN vapaus on liikkumatilaa, jonka opettajuus on Suomessa saanut  ja ottanut.  Sillä on historialliset perusteensa.

Historiaa

Tuo liikkumatila on vaihdellut aikojen saatossa, mutta ainakin 1800-luvulta alkaen sitä on ollut. Opettajan didaktinen vapauden aste  on ollut  riippuvaista koulutuspoliittisen komentoketjun muiden tasojen keskinäisistä valtasuhteista. Se on ollut sidoksissa kulloisenkin kouluautonomian, kuntien koulutuspoliittisen autonomian ja koulutuspolitiikan autonomian määrään suhteessa muuhun yleispolitiikkaan.

Kansakouluille taattiin alusta alkaen opetusopillinen autonomia. Opetussuunnitelma  syntyi koulun omassa piirissä, sitä ei annettu ylhäältä päin. Maalaiskansakoulussa opettaja (pitkän aikaa koulut olivat yksiopettajaisia) käytännössä sai (halutessaan) kirjoittaa koko opsin, tehdä tuntijakoa koskevia päätöksiä ja jopa päättää sisällöt. Muodollisesti opsin toki hyväksyi johtokunta ja kansakouluntarkastaja vahvisti sen. Valtakunnan tason komiteamietinnöt olivat vain suosituksia.

Peruskoulun opsit

Peruskouluun siirryttäessä koulujen ja opettajien didaktinen liikkumatila supistui ja hallinnon ohjausvoima kasvoi. Itse asiassa 1970- luvulla voidaankin puhua "vallan anastuksesta", kun POPS julistettiin kaikkia kuntia sitovaksi.  Kaikissa peruskoulun aikaisissa opetussuunnitelmissa alettiin antaa ohjeita myös  menetelmistä. Vielä 1980-luvun opetussuunnitelmassa lukee näin: ”Opettajalla on opetussuunnitelmaa toteuttaessaan menetelmällinen vapaus, so. ensisijaisesti opetustilanteeseen opettajalle parhaiten sopivien keinojen valintaan.”  Vuoden 1994 perusteissa käsitettä didaktinen vapaus  ei enää esiinny;  autonomiaa  haluttiin siirtää yksittäisiltä opettajilta kouluyksiköille. Koulujen haluttiin profiloituvan, ja siksi ne saivat paljon päätösvaltaa. Ne saivat vaikuttaa tuntijakoon, keksiä jopa omia oppaineita, laatia koulukohtaiset opetussuunnitelmat ja määritellä itse todistuslomaakkeensa (aina kuitenkin tietyissä rajoissa). Rehtorin pöydällä alettiin tehdä jopa päätöksiä, jotka sitä ennen teki Presidentti.

Vuosien 2004 ja 2014 perusteissa ei käsitettä didaktinen vapaus myöskään käytetä. Liikkumatilaa on 90-luvun jälkeen kavennettu opettajilta, kouluilta ja kunnilta.  Mutta yhä sitä on, eikä se sillä poistu, että ops ei siitä puhu.

Suomalaisella opettajalla on (aina ollut) velvollisuus noudattaa opetussuunnitelmaa ja käsitellä vahvistettu oppimäärä. Opettajaa sitovat myös opetuksen tavoitteet ja arvioinnin kriteerit.  Mutta siitä huolimatta hänellä on  vapaus - ja velvollisuus- valita (1) käyttämänsä kasvatus- ja opetusmenetelmät. Eikä vain menetelmiä vaan myös (2) sisällöt.  Viime kädessä juuri hän ratkaisee,  miten ja millaisina oppilaat annetut sisällöt kohtaavat. Tämä näkyi mainiosti vuoden 1985 POP:ssa, jonka mukaan "opettajalla oli oikeus ja velvollisuus suorittaa oppiaineksen valintaa ja tavoitteiden tulkintaa sekä vapaus päättää käsittelyjärjestyksestä vuosiluokan sisällä." Didaktinen vapaus antaa opettajalle myös luvan (3) painottaa opetusta, siis korostaa tiettyjä tavoitteita.

Didaktisen vapauden suomalaisuus?

Didaktinen vapaus on erityisesti suomalaisen pedagogiikan piirre.  Miksi juuri meillä? Suomalaisessa järjestelmässä opettajiin on perinteisesti voitu luottaa.  Opettajan työtä arvostetaan yhtenä yhteiskuntamme avainammateista. Monissa maissa opettajan ammatti rinnastetaan työntekijätason ammatteihin; Suomessa se rinnastetaan lääkärin tai lakimiehen ammatteihin. Opettajuus on täällä professio. Opettajat on  koulutettu hyvin, luokanopettajillakin on maisterin tutkinto. Opettajan ammatti on yksi nuorten suosikkiammateista. Ammattiin on hakeutunut ikäluokkansa parhaita (tyttöjä).

Meillä on myös pitkä didaktiikan perinne. Opettajat on koulutettu hyvin, ja he saavat koulutuksessa omaa työtään tutkivan ammattilaisen eväät. Suomalaisessa didaktiikassa opetus nähdään mutkikkaana ilmiönä, jota ei voi niin vain määräillä. Lisäksi Suomessa ajatellaan, että opettajat  tekevät  työtään nimenomaan persoonallaan. Opettajat ovat erilaisia. Eri opettajat onnistuvat eri menetelmillä.  Monet kasvatusoppineet ovat väittäneet, että opettajien panos on paras silloin, kun he pitävät jotain  menettelytapaa itselleen sopivana ja tehokkaana. Tätä tukevat mm. motivaatioteoriat, joiden mukaan autonomialla on keskeinen, myönteinen  vaikutus haluun panostaa työhön. Vapaus synnyttää energiaa  oma-aloitteeseen työn kehittämiseen.

Didaktinen vapaus on sidoksissa myös vallitsevaan opetusnäkemykseen. Meillä opetus nähdään mutkikkaana vuorovaikutustilanteena, jossa kaikki sen osat vaikuttaa kaikkeen. Niiden säätelyyn tarvitaan lupaa itse päättää.  Opettaja tarvitsee sitä enemmän liikkumatilaa, mitä enemmän opetuksen katsotaan edellyttävän pedagogista ajattelua ja mitä vakavammin vaatimus oppilaan kokonaispersoonallisuuden yksilöllisestä huomioonottamisesta otetaan. Opettajan työ on myös  improvisointia, salamannopeaa päätöksentekoa uusissa,  ennalta aavistamattomissa tilanteissa.  Opettaja on tehtävä  kompromisseja yleisten vaatimusten ja juuri näiden oppilaiden edellytysten välillä.

Vahvistettua opetussuunnitelmaa on noudatettava. Mutta sitä ei voi noudattaa yhtä mekaanisesti kuin bussiaikataulua. Sitä on tulkittava. Se on luotava opetukseksi. Teksti  on puhallettava henkiin.

Didaktisen vapauden rajat

Opettajan didaktisella vapaudella on myös selkeät rajat. Rajoja määrittävät valtion ja kunnan opettajaa sitovat päätökset. Opettaja on virkamies. Virkamiehenä hänellä on velvollisuuksia työnantajaansa, valtiota tai kuntaa kohtaan. Opettaja ei opeta mitä itse haluaa. Myös opetuksen arkiset kehystekijät (määrärahat, sijaisten palkkausmahdollisuudet, ryhmäkoot...) asettavat vapaudelle  rajoja.

Opettajan didaktista vapauden astetta  säätelevät  myös opettajayhteisön sisäiset lojaliteetti-vaatimukset. Toimiminen toisin kuin muut on opettajayhteisössä  mahdollista, mutta  oikeasti se  taitaa onnistua vain erittäin vahvoilta opettajapersoonallisuuksilta, jotka eivät  ajattele tarvitsevansa työssään työyhteisön antamaa tukea.

Niinikään opettajan vapauteen vaikuttavat myös lasten ja kotien odotukset. Tämä saattaa joskus tuntua opettajasta jopa painostukselta, jolla  häntä  estetään käyttämästä täyttä vapauttaan. Painostajina voivat joskus  olla  jopa siivoojat, joiden työehdot asettavat rajoja sellaisellekin asialle kuin luokan istumajärjestys.

Didaktinen vapaus tulee tarpeeseen, ja sitä on käytettävä vastuullisesti. Didaktinen vapaus ei anna veto-oikeutta suhteessa valittuun koulutuspolitiikkaan tai hyväksyttyyn opetussuunnitelmaan. Se ei oikeuta   toimimaan  toisin kuin rehtori direktio-oikeutensa pohjalla  vaatii. Se ei anna  oikeutta esim. kieltäytyä käyttämästä tietotekniikkaa. Siihen sitä ei ole tarkoitettu. Didaktinen vapaus edellyttää myös kontrollia. Joukossamme on aina rajattomia opettajia, joilla on mielestään erityinen paikka maailmassa ja joita muita koskevat ohjeet eivät koske.

Vapaus on olemassa, jotta mahdollisimman usein opetus vastaisi oppilaiden edellytyksiä. Opetus tulee  sovittaa oppilaiden tasolle, heidän kokemuksiinsa ja kypsyyteensä. Jotta opetus  mahdollisimman usein rakentuisi  jokaisen oppilaan omalle mielenkiinnolle ja tarpeille. Jotta opettaja  itsekin innostuu opetuksesta. Ja jotta se olisi tehokasta.

Matti Koskenniemen ja Kaisa Hälisen mukaan opettaja voi muotoilla opetusta omien persoonallisten edellytystensä mukaiseksi, edellyttäen että oppilaiden etu otetaan huomioon. Viisaasti sanottu.

Kirjallisuutta

Deci, E. (1995). Why we do what we do. New York: Penguin.
Hellström, M.(2008). Sata sanaa opetuksesta. Jyväskylä: Ps-kustannus.
Iisalo, T. (1979). Kasvatustieteen ja koulun välinen vuorovaikutus. Tieteenhistoriallisia näkökulmia. Kasvatus, 10(5), 267–271.
Kansanen, P. (1986). Antaako didaktiikka opettajalle välineet? Kasvatus, 17(1), 13–22.
Kansanen, P. (2004). Opetuksen käsitemaailma. Jyväskylä: PS-kustannus.
Koskenniemi, M. (1944). Kansakoulun opetusoppi. Helsinki: Otava.
Koskenniemi, M., & Valtasaari, A. (1965). Taitava opettaja. Johdatusta kansakoulun- opettajan työhön. Kolmas painos. Helsinki: Otava.
Koskenniemi, M., & Hälinen, K. (1970). Didaktiikka lähinnä peruskoulua varten. Hel-
sinki: Otava.
Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet. (1985) Helsinki: Kouluhallitus.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. (2004). Helsinki: Opetushallitus.
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet. (2014). Helsinki: Opetushallitus.
Sarras, R. (koonnut). (1998). Puheenvuoroja opettajan etiikasta. Helsinki: OAJ.

1 kommentti:

Rauno kirjoitti...

Justiinsa näin Martti! Vapautta kaikki haluavat, mutta sillä on hintansa- Vastuu. Opettajien kohdalla vastuu oppilaille, vanhemmille ja työantajalle, että opetussuunnitelma toteutuu ensin oppilaan parhaaksi. Sinänsä ei haittaa sitten jos toiminta tukee opettajankin parasta.