Realiaikainen raportti Kuntatalolta
KLO 10.20 (päivitetty)
Juha Siltala on edelleen vakuuttava sana-akrobaatti. Arvoistaan ja ajatuksistaan tinkimätön mies.
"Markkinavastuu täydellä riskillä", "hengittävä työelämää", "vastavuoroinen sitoutuminen"; "vierasviha"...
Keskinäinen, vastavuoroinen auttaminen rajoittui vain kylässä syntyneisiin, ja mm. irtolaisia mm. vainottiin. Ei siis ole yhteisöllisyyttä, johon voidaan palata. Vanha maalaiskylä ei ollut onnen pesä.
Monelle siirtyminen moderniin, oli pakenemista kaupunkiin, jossa sai olla vapaana. Tärkeää tässä oli 1890 tullut elinkeino- ja muuttovapaus.Mutta ei ole hyvää modernikaan. Hinta on ollut kova. "Markkinavastuu täydellä riskillä" ilman turvaverkkoa. Lapset hoidetaan työn sivussa. Työssä ei saa näkyä kotihuolet. Työelämästä pitäisi tehdä hengittävää. Perheet tarvitsisivat leppoista aikaa.
Siltala kritisoi myös koulua kilpailullisuudesta. "koulu ei ole lapsille yhteisö". "Sitten joku joku kavereita aseilla".
Lasten tuki on oirekeskeistä, vain yksilöön kohdistuvaa. Kannattavinta olisi varhaisen avun tarjoaminen koko perheelle, arjen järjestäminen (yöllä nukutaan, päivällä syödään) lapsille. Ei patologista puuttumista lapsen elämään.
KUVA: Professori Juha Siltala avasi seminaarin 30 minuutin luennolla (kysymyksiä ei saanut esittää).
KLO 10.54 (päivitetty)
Sen jälkeen esiteltiin järjestäjätahot. Päivän puheenjohtajana toimi Sirkka Rousu.
I-paneelissa puhui kuntaliiton eristyisasiantuntija Kurt Forssell (joka aikaisemmin oli rehtorina Espoon ruotsinkielisellä puolella). Maailma muuttuu,hän kertoi, ja koulun on sopeuduttava. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Argh kuului sisältäni. MInusta koulu ei ole ajopuu.
Tampereelta paneelissa oli entinen apulaispormestari Sirkkaliisa Virtanen. Hän osasi esittä vallan mainiosti tuon kaupungungin tilaaja-tuottajamallin, ja kuinka siihen liittyy myös aito halu kuulla asukkaita.
Tampereella saman lautakunnan alle oli sijoitettu mm. varhaiskasvatus, koulut, psykosos.palvelut , nuorisotoimi. Monet raja-aidat ovat kaatuneet. Ja paljon oli myös saatu aikaan. Jo 30:ssa koulussa on harrastava iltapäivä (HIP), joissa opettajat vetävät kerhoja. Alueille on luotu aluevaikuttamisfoorumeita asukkaille. Niissä tärkeää on luoda aitoa luottamusta. Ihmisille on annettava vastaukset. Yhteistyöstä olisi päästävä yhteiseen tekemiseen.Lisää kuntalaisdemokratiaa. Hyvä puheenvuoro.
Lapsilla on nykyään kovat paineet. He saavat huonot mallit mm. mediassa. Kaikista tulisi välittää. Lisää yhteistyötä tarvitaa, ja sellaista, jossa lapsi on keskiössä. Tuen tarpeeseen tulisi vastata mahdollisimman aikaisin. Näin panelistit.
Kulttuurin uskottiin!
Dialogissa nousi esiin kokonaiskoulupäivää. Sitä kaivattiin. Miten saadaan hengittävä koulu? Miksi meidän koulupäivän rakenne on edelleen 50-luvun kuosissa, kysyttiin. Kurt Forssell vastasi: syy on virkaehtosopimuksessa. Argh kuului jällen sisältäni. Eiköhön kyse ole kuitenkin rahasta. Yleisöstä kysyttiin: Onko opettajakunta ymmärtänyt kasvatuksen kokonaisvaltaisuuden. Opettajat keskittyvät opettamiseen. He ovat 50-luvulla. "Emme pysy kärryillä. Nuoriso muuttuu liian nopeasti." Argh kuului jälleen sisältäni.
KLO 13.40 (päivitetty)
II paneeli kävi mielenkiintoista keskustelua mm. seuraavista kysymyksistä
- voiko kunta rakentaa yhteisöllisyyttä
- tuleeko Kuntaa johtaa kuin yritystä? Tuottaa voittaa omistajalle? Tätä kysyi mm. rennontuntuinen apulaiskaupunginjohtaja Harri Jokiranta Seinäjoelta.
- miten tehdään päätöksiä yhteisönä?
Vastaukseksi tiivistyi seuraavaa:
- yhteisöllisyys syntyy toiminnasta, toimijuudesta. Tarvitaan yhteistä toimintaa.
- yhteisöosaamisen taidot
- äänen kuulumisen rakenteet
- aikapolitiikka
- asukkaiden voimavarat
- ei yhteisöllisyyttä yhteisöllisyyden vuoksi?
Kunnissa olisi päästä "ei kuulu mulle"-asenteesta. Lasten, nuorten ja perheiden tarpeiden tulee olla lähtökohtana.
Espoon nuorisovaltuuston edustajat esittivät tiukkoja kysymyksiä koko yhteisöllisyyden arvosta. "Tilanteesta pitää hyötyä, jotta ihmiset saadaan mukaan. "
Jatkopohdintaa torstaiaamuna kotona
KUVA: TOHTORI Marjatta Bardy teki taidolla väliyhteenvedon.
ENNEN maukasta lounasta oli yhteenvedon aika. Tutkimusprofessori Marjatta Bardy summasi kuulemaansa. Siltalalta hän oli oppinut, ettei mitään auvoista vanhaa kyläyhteisöä ole ollut. Mennen ajan kyläyhteisö oli jopa ahdistava.
Bardy otti kopin Siltalan esiin nostamasta ikuisesta konfliktista autonomian ja riippuvuuden halun välillä. Hänen käsitteistössään kyse on yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden jännitteestä. Lopullista ratkaisua ei ole. Ehkä tätä aikaa kuvaa pyrkimys tehdä korjausliike liialliseen yksilöllisyyteen.
Hän nosti esiin syrjäytymisriskit: Uhaavinta on syrjäytyminen sosiaalisista suhteista ja kiinnittyminen elämää tuhoaviin suhteisiin. Nyt on oikea aikaa kirjoittaa lasten ja nuorten hyvinvointisuunnitelma. Sen perustana ovat kaikille saatavat palvelut. Kunta tulee nähdä asukkaidensa yhteisönä.
Syrjäytyminen on myös oppimisesta syrjäytymistä (Vappu Taipale). Jos syrjäytyy oppimisesta, syrjäytyy monesta muustakin arvokkaasta.
Bardy pohti myös kysymystä kunnasta yrityksenä ja yhteisönä. Hän esitti, että kauppiaismoraalin ja huolenpitomoraalin tulisi kukoistaa molempien. Sekä että.
Yhteisöllisyys on yhdessä elämistä. Turvallisuutta. Sitä, että lapset voivat tuoda itselleen tärkeitä asioista koulussa tutkittaviksi. Samaan aikaan toimimme toisin. Olemme tappaneet pienet koulut.
Iltapäivän ohjelma
ILTAPÄIVÄÄN osallistujia johdatti jälleen Sirkka Rousu. Tässä Kolmannessa hyvinvointifoorumissa esitettiin hänen mukaansa
paljon odotuksia koulupuolelle.
Espoon nuorisovaltuusto esitteli toimintatapaansa Fiksut nuoret ja fiksu järjestelmä:
- vaalit, 13-18-vuotiaat saavat äänestää
- valtuusto valitaan kahdeksi vuodeksi
- aloiteoikeus KH:lle (skeittiparkki, lastenparlamentti kulkee byrokratiassa, täyspäiväinen työntekijä,
- 30 nuorisovaltuutettua (hallitus...)
- lautakuntakummit (joille maksetaan)
KUULIMME myös helsinkiläisestä "Nuorten ääni"- hankkeesta. Projektipäällikkö Päivi Anunti kertoi, kuinka pääkaupunki käyttää
joka vuosi 650 000 € kouluympäristön kehittämiseen lasten ehdotusten pohjalta. Kouluissa ei kuunnella oppilaita tarpeeksi. Koulujen tulisi muuttua, ja itsekseen ne eivät muutu.
Viimeisessä paneelissa oli mm. mielenkiintoinen tutkijasosiaalityöntekijä Harry Lunabba, joka tekee etnograafista tutkimusta koulusta. Hän puolusti koulua.
Martti unohti ethoksen!
Minäkin olin mukana tuossa paneelissa. En käyttäytynyt ihan kiltisti. Kysyin, mistä tämä aistittava kouluviha tulee? Onko osallistujia kiusattu itse koulussa? Vetosin tuoreisiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan suomalainen koulu on todella hyvä ja opettajat ovat tehneet hienoa työtä, Oppilaat viihtyvät ja kokevat, että heitä kohdellaan oikeudenmukaisesti.
Siten läväytin mitä kaikkea Aurorassa tehdään. On järjestetty iltapäivätoiminta, on otettu kehitysvammaiset luokkiin, on koko koulun yjteistä toimintaa, on mahdollisuus harrastaa. Tuntijakoon tarvitaan väljyyttä, jotta lasten ja opettajien intohimot mahtuvat koulupäivään. Väitin, että olemme unohtaneet, mikä lapsi on. Ei lapselle yhteisöllisyys ole sitä, että hän saa äänestää oppilaskunnassa, vaan, että hän tuntee olevansa tärkeä ja välitetty ja huomattu. Väitin, että yhteisöllisyys on kuin hiki. Siihen ei kannata keskittyä, Keksitytään juoksemiseen so. yhdessä tekemiseen, josta tunne yhteisöllisyydestä nousee.
Eivät oikein tykänneet. Kai.
Loppuyhteenveto
KIIHKEÄÄ keskustelua sai taas vetää yhteen Marjatta Bardyn. Hänen mukaansa meillä ei ole ajantasaisista kuvaa koululaitoksesta. Kirjoa on paljon.
Hän nosti esiin läsnäolon näkökulman yhteisöllisyydessä. Yhteisöllisyys alkaa syntyä, kun vauva hakee yhteyttä ja hän tulee kuulluksi ja ymmärretyksi. Lasten osallisuus on sitä, että lapset pääsisivät yhteisöön, joissa he voivat opiskella, keitä he ovat,
vuorovaikutusta, ja omaa aikaa. Osallisuutta, josta ei tarvitse erikseen keskustella.
Mistä voi johtua paljo puhe työelämän stressi? Nykytyöelämästä puuttuu tunnustus. Se, että työ tulisi nähdyksi.
Työyhteisöissä tarvitaan yhteistoiminnallista toimintaa. Osallisuudessa on sama idea: tulla nähdyksi ja kuulluksi omana persoonanaan. Tulla tunnustetuiksi yksilöiksi. Tätä on liian vähän suorituksiin keskittyvässä työssä.
Kunnissa tarvitaan takenteita, aikaa ja resursseja. Ehkä aika on tärkein. On voitava hellittää suoritteiden tehokkaasta keräämisestä.
Bardy myös kertoi itse kaipaavansa myös hetkiä, joilloin ei tarvitse olla yhteisöissä.
KANSAKOULUN OPETUSOPPI osa 12: TAHTO
Tahdon käsite on mitä mielenkiintoisin. Kasvatusopin kannalta tahto on kasvatuksen kohde ja toisaalta merkittävä kasvun dynamo.
Mitä tahto on? Tahto- näin itse päättelen- koostuu alati suuntaa vaihtavasta tavoittelemisesta, jonka taustalla taas on alati vaihtuvat tarpeet. Niiden vaihtumisen taustalla taas on toisaalta taipumusten herääminen, toisaalta ympäristön vaikutus. "Tavoitteleminen aiheuttaa kehityksen ja varttumisen... Tavoittelemisen syitä nimitämme tarpeiksi." Nykyään ei niinkään puhuta tahdosta, vaan motivaatiosta.
Koskenniemi siteeraa aikalaistaan Aukusti Saloa: "Opettajan koko kasvatustehtävän on suuntauduttava siihen, että kasvatissa siveellinen tahto kehittyy hallitsemaan ja ohjaamaan vaistoja ja taipumuksia. Tämä tapahtuu tehokkaimmin siten, että tahto saa purkautua yhä uudelleen ja uudelleen siveellisiksi teoiksi". Taustalla on vielä vanhempi ajatus ihmisen lihan ja sielun välisestä taistelusta. Kumpi saa hallita tahtoamme?
Kasvun dynamo tahto on siksi, että "tahto on toimintaa suuntaava voima". Tahto se näkyy tavoitteluna, joka " aiheuttaa yksilöiden kehittymisen ja varttumisen". "Kasvattaminen on vaikuttamista lapsen teoksi purkautuvaan tahtoon (ei vain tekoihin, kuten 1960-luvun behaviorismissa). Kuinka sitten tahtoon vaikutetaan? Aikaisemmin lapsen oma tahto nähtiin pahana, ja se (liha) haluttiin murskata. Kansakoulun opetusopissa "kasvattaja pyrkii ohjailemaan tuota tahtoa". Vielä lapsikeskeisemmässä ajattelussa(kuten John Deweyllä, jota Koskenniemi lainaa) pyrkimiselle on vain annettava tilaa. "Kasvatuksen tehtävä on antaa ihmislapsen pyrkimyksille liikkumatilaa, koulun tulee nojata lapsen vaistomaisiin toimintoihin eikä mestaroida niitä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti