TÄMÄN sunnuntain kesäretken tein Martti Henrik Haavion kanssa. Hän oli 16. kasvatustieteen professorimme (niinkuin ne on tässä sarjassa laskettu) - Mukanani ei ollut Martti Henrikki Haavio, joka tunnetaan paremmin P. Mustapäänä. Varmaan kiusallista muuten molemmille, että oli noin samanlaiset nimet. He eivät olleet mitään sukua toisilleen. Syntymäajoissakin on vain kahden vuoden ero.
Martti H. Haavio (1949- 1964)
Teologi kasvatustieteen professorina
"Kasvatusoppi on suuri asia, mutta kasvattaja pieni.”
Martti Henrik Haaviosta tuli vuonna 1949 Matti Koskenniemen seuraaja kasvatustieteen professorina Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa. Vuonna 1948 virkanimike oli muutettu. Se ei enää ollut käytännöllisen kasvatusopin vaan kasvatus- ja opetusopin professuuri.
Valmistuttaan papiksi Haavio toimi jonkin aikaa myös uskonnon opettajana Lapualla. Jyväskylän seminaarin uskonnon lehtoriksi hänet nimitettiin vuonna 1927. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1935 ja vastaavassa virassa Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa vuosina 1935-1949. Opetustyönsä ohella hän jatkoi opintoja ja valmistui teologian lisensiaatiksi vuonna 1941 sekä teologian tohtoriksi vuonna 1942. Haavion väitöskirja "Kansakoulun uskonnonopetuksen rakenne ja henki" kuuluu lähinnä uskontopedagogiikan alaan. Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian dosentiksi hänet nimitettiin vuonna 1943.
Vuonna 1949 Haavio siis valittiin kasvatusopillisen korkeakoulun kasvatus- ja opetusopin professoriksi, mitä virkaa hän hoiti vuoteen 1964. Hän oli toki hoitanut tehtävää aikaisemmin vt:nä. Haavio oli hakenut virkaa jo vuonna 1940, mutta tuolloin siihen valittiin hänen kilpakumppaninsa Matti Koskenniemi.
Haavio oli professori, jonka olettamusperusta ja tapa tarkastella opetusta ja kasvatusta olivat vahvasti kristillisiä. Hän kirjoitti useita kristilliseen koulukasvatukseen liittyviä kirjoja. "Koulun uskonnonopetus"-teoksessa (1936) hän otti kantaa ns. uuden koulun liikkeeseen, myönsi sille oikeutuksensa, mutta näki sen palvovan liikaa lapsen luontoa. Kristillinen kasvatus ei voi antaa lapsen vain kasvaa. Se perustuu aina auktoriteettiin. Muita merkittäviä teoksia olivat "Kansakoulun uskonnonopetuksen siveellinen kasvatustehtävä" (1941), "Koulun uskonnonopetuksen rakenne ja henki" (1941) sekä "Opettaja kertoo" -sarja (1949-1966). Yhdessä Lempi Vermasvuoren kanssa hän laati "Meidän lasten uskontokirjan" (1952), jonka kuvittajana oli Martta Wendelin. Se oli käytössä kansakoulun alaluokkien uskontokirjana 1970-luvulle asti.
Kasvatustieteen alalla Haavion pääteos on "Opettajapersoonallisuus" (1948). Siinä hän yritti luoda pohjaa uudelle kasvatusopin osa-alueelle: opettajatieteelle, jonka pääkohteena olisi opettajan työssä tarvittava persoonallisuus. Tieteen ytimenä olisi ollut opettajapsykologia, mutta myös opettajaetiikalla, opettajahistorialla ja opettajasosiologialla olisi ollut oma osuutensa. Tämän suuntauksen juuret olivat lähinnä saksalaisella kulttuurialueella 1900-luvun alkupuolella.
Valmistuttaan papiksi Haavio toimi jonkin aikaa myös uskonnon opettajana Lapualla. Jyväskylän seminaarin uskonnon lehtoriksi hänet nimitettiin vuonna 1927. Tässä tehtävässä hän toimi vuoteen 1935 ja vastaavassa virassa Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa vuosina 1935-1949. Opetustyönsä ohella hän jatkoi opintoja ja valmistui teologian lisensiaatiksi vuonna 1941 sekä teologian tohtoriksi vuonna 1942. Haavion väitöskirja "Kansakoulun uskonnonopetuksen rakenne ja henki" kuuluu lähinnä uskontopedagogiikan alaan. Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian dosentiksi hänet nimitettiin vuonna 1943.
Vuonna 1949 Haavio siis valittiin kasvatusopillisen korkeakoulun kasvatus- ja opetusopin professoriksi, mitä virkaa hän hoiti vuoteen 1964. Hän oli toki hoitanut tehtävää aikaisemmin vt:nä. Haavio oli hakenut virkaa jo vuonna 1940, mutta tuolloin siihen valittiin hänen kilpakumppaninsa Matti Koskenniemi.
Haavio oli professori, jonka olettamusperusta ja tapa tarkastella opetusta ja kasvatusta olivat vahvasti kristillisiä. Hän kirjoitti useita kristilliseen koulukasvatukseen liittyviä kirjoja. "Koulun uskonnonopetus"-teoksessa (1936) hän otti kantaa ns. uuden koulun liikkeeseen, myönsi sille oikeutuksensa, mutta näki sen palvovan liikaa lapsen luontoa. Kristillinen kasvatus ei voi antaa lapsen vain kasvaa. Se perustuu aina auktoriteettiin. Muita merkittäviä teoksia olivat "Kansakoulun uskonnonopetuksen siveellinen kasvatustehtävä" (1941), "Koulun uskonnonopetuksen rakenne ja henki" (1941) sekä "Opettaja kertoo" -sarja (1949-1966). Yhdessä Lempi Vermasvuoren kanssa hän laati "Meidän lasten uskontokirjan" (1952), jonka kuvittajana oli Martta Wendelin. Se oli käytössä kansakoulun alaluokkien uskontokirjana 1970-luvulle asti.
Kasvatustieteen alalla Haavion pääteos on "Opettajapersoonallisuus" (1948). Siinä hän yritti luoda pohjaa uudelle kasvatusopin osa-alueelle: opettajatieteelle, jonka pääkohteena olisi opettajan työssä tarvittava persoonallisuus. Tieteen ytimenä olisi ollut opettajapsykologia, mutta myös opettajaetiikalla, opettajahistorialla ja opettajasosiologialla olisi ollut oma osuutensa. Tämän suuntauksen juuret olivat lähinnä saksalaisella kulttuurialueella 1900-luvun alkupuolella.
Teoksessaan Haavio esitteli joukon opettajatyyppejä, jotka pohjautuvat saksalaiseen henkitieteelliseen pedagogiikkaan. Opettajalle tarpeellisina piirteinä hän piti mm. seuraavia: pedagoginen tahdikkuus, pedagoginen rakkaus, aitous ja kutsumustyö. Tahdikkuus on sopivan toimintavatavan oivaltamista yllättävässäkin tilanteessa. Pedagoginen rakkaus oli Haaviolle luonnonomaista ja siveellistä rakkautta. Se näkyy opettajassa mm. kärsivällisyytenä, luottavaisuutena, anteeksiantavaisuutena jne. Aitous on sitä, että on sitä, mitä puhuu. Kutsumus on sitä, että kokee, että Jumala on kutsunut juuri tuohon tehtävä. Haavio esitteli myös piirteitä, joita opettaja persoonallisuudessa ei tulisi olla. Näitä ovat esim. virkavelttous ja mukavuudenhalu. Kaikkiaan kirjan teksti on hartaan uskonnollista.
Professorina Haavio jää historiaan nimenomaan käytännön kasvatuskysymysten pohtijana. Kasvatusoppi oli Haavion mielestä autonomista kohteensa: kasvatuksen maailman vuoksi. Kasvatusopin tehtäväksi Haavio näki tutkia kasvatuksen olemusta sellaisena kuin se ilmenee ja sellaisena, millaista sen pitäisi olla. Haavion aikana Jyväskylässä purettiin monia Koskenniemenä käynnistämiä uudistuksia mm. laboratoriokoulu. Kasvatustieteellinen linja palasi koskenniemeläisestä empirismistä monta piirua taaksepäin filosofis-kristillisen spekulaatioon.
Professorivuosinaan Haavio osallistui myös korkeakoulun hallintoon. Hän toimi mm. vuodesta 1960 lähtien opettajanvalmistuslaitoksen esimiehenä ja kasvatustieteellisen osaston varadekaanina. Hän osallistui niinikään aktiivisesti useiden kristillisten järjestöjen toimintaan.
Haavio jäi eläkkeelle vuonna 1964.
Martti H. Haavio pähkinänkuoressa
Martti Henrik Haavio oli teologi, koulumies, opettajankouluttaja ja professori.
Haavio syntyi vuonna 1897 Akaassa työläisperheeseen. Isä oli rautatieläinen. Hän oli siis järjestyksessä toinen, joka nousi köyhistä oloista professorin oppituolin haltijaksi. Kodin perintönä Haavio sai voimakkaan kristillisen näkemyksen.
Haavio pääsi ylioppilaaksi Hämeenlinnan suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1916, ja siirtyi sitten Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Teologian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1920. Seuraavana vuonna hänet vihittiin papiksi. Hän toimi aluksi seurakuntapastorina ja uskonnon opettajana Lapualla.
Pääosan työurastaan hän teki Jyväskylän seminaarissa, myöhemmin kasvatusopillisessa korkeakoulussa ensin uskonnon lehtorina vuosina 1927-1948 ja sitten 1949- 1965 professorina.
Haavio jäi eläkkeelle vuonna 1965 ja kuoli jo seuraava vuonna 1966 Jyväskylässä. Jyväskylän yliopisto hallinnoi hänen nimeään kantavaa rahastoa, josta myönnetään apurahoja kristilliseen kasvatustyöhön ja uskonnonopetukseen kohdistuvaan tutkimukseen ja julkaisutoimintaan.
Ihmisena Haavioita on kuvattu pienikokoiseksi mutta suurisieluiseksi persoonallisuudeksi; rauhalliseksi, helposti lähestyttäväksi, tasapuoliseksi jopa anteeksipyytävän näköiseksi.
Ihmisena Haavioita on kuvattu pienikokoiseksi mutta suurisieluiseksi persoonallisuudeksi; rauhalliseksi, helposti lähestyttäväksi, tasapuoliseksi jopa anteeksipyytävän näköiseksi.
Martti H. Haavio ei ollut naimisissa.
LÄHTEITÄ JA LINKKEJÄ
- DIVARIN HELMIÄ 15.
- Haavio, M: (1948). Opettajapersoonallisuus. Jyväskylä: Gummerus.
- Päivänsalo, P. (1986). Suomalaisen kasvatuksentutkimuksen henkilöhahmoja 1. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen Tutkimuksia B 7.
- http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_H._Haavio
- http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2010/04/tassako-suomalainen-pedagogiikan-ydin.html
- http://users.utu.fi/mikpen/gradu.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti