Kesäretki kasvatustieteen historiaan. Osa 8: Mikael Soininen

VOI tätä sadetta! Onneksi teen kesäretkeäni kasvatustieteen historiaan sisätiloissa:)

Vuonna 1907  kasvatustiede saa viidennen professorinsa, kun Mikael Soininen (alunperin Johnsson) nimitetään  henkilökohtaiseksi, ylimääräiseksi professoriksi. Nyt kasvatustietessä on ensimmäistä kertaa kaksi professoria yhtä aikaa. Tilanne on tällainen 10 vuotta. Sitten Soininen jättää pestin.  Ruin jatkaa varsinaisen professorin oppituolilla  vielä Soinisen jälkeenkin. Töitä riitti  kahdelle professorille.

Mikael Soininen (1907 - 1917)

Ainut ministerinä toiminut kasvatustieteen professorimme

" Cygnaeus perusti, Soininen järjesti, Koskenniemi sekoitti!”

Mikael  Soininen suoritti kandidaattitutkintonsa vuonna 1883, ja toimi Helsingin suomalaisen alkeisopiston suomen-, ruotsin- ja latinan kielen opettajana lukuvuosina  1883-1884. Yliopistolta saamansa stipendin turvin hän teki vuosina 1884–1885 opintomatkan Yhdysvaltoihin tutustuakseen sikäläiseen koulujärjestelmään.  Kokemuksistaan  hän laati  väitöskirjan vuonna 1887.  Tuossa kirjassa Soininen esitteli ajatuksia yleisestä oppivelvollisuudesta, kansansivistyksen kohottamisesta, kansalaiskasvatuksesta demokraattisen yhteiskunnan hyväksi sekä yhteisopetuksesta.  Väitöskirjan opponentti  Emil Böök puolsi sen hyväksymistä .Väitöskirja toi Soiniselle  filosofian lisensiaatin tutkinnon, mutta dosentin pätevyyttä hän ei vielä silloin saanut.

Soininen jatkoi työtä Helsingin suomalaisen alkeisopiston suomen-, ruotsin- ja latinan kielen opettajana lukuvuoden 1885-1886 ja sitten Suomalaisen normaalilyseon suomen-, ruotsin- ja latinan kielen opettajana vuosina 1887-1889. Helsingin suomalaisen yhteiskoulun suomen-, ruotsin- ja latinan kielen sekä historian opettajana hän oli vuosina 1887-1897 ja saman koulun rehtorina vuosina 1890-1897.


Opettajana toimiessaan hän jatkoi myös tieteellistä työtä. Vuonna 1891 hän haki uudelleen dosentuuria julkaisemallaan hieman spencermäisellä teoksella  "Om induktiv metod i undervisningen". Tässä kirjassa  hän  ehdottaa  oppilaan omaan  havainnon  ja keksimisen tehostamista. Oppilaan harrastus tulisi herättää omatoimisuuden avulla. Ajatus oli omana aikanaan vallankumouksellinen. Professori Waldemar Ruin arvio teoksen riittävän ansiokkaksi. 31-vuotiaasta Soinisesta tuli  kasvatus- ja opetusopin dosentti  ja  kasvatustieteellisen keskusosaston puheenjohtaja.

Soinisen kasvatustieteelliselle  työlle  oli käänteentekevää, että hän tutustui  viimeistään vuonna 1893  Ruinin väitöskirjaan "Om karaktärsbildningens didaktiska hjälpmedel". Se oli ilmestynyt samana vuonna kuin hänen oma väitöskirjansa (1887).  Näkemys, että kouluopetuksen tehtävänä ei ole  ainoastaan keskittyä tietämiseen ja ymmärrykseen vaan  myös kasvattaa tahtoa ja sitä kautta ihmisen siveellistä luonnetta , "kolahti" Soiniseen. Soininen teki  nyt uuden opintomatkan Jenaan, missä herbatilaisuuden viimeinen suuri edustaja Wilhelm Rein toimi.

Yliopiston kasvatustieteen dosenttina hän oli opettajan ja rehtorin toimiensa rinnalla  vuoteen 1897 saakka. Hän piti luentoja yliopistolla mutta myös kansakoulun opettajien lomakursseilla. Monet luennoitsijat antoivat painattaa luentonsa kirjaksi, niin Soininen.  Ne  julkaistiin 90-luvun puolivälissä   "Kasvatusopillisia luentoja" nimisenä kirjana  (seuraavien painosten nimi  oli Yleinen kasvatusoppi).  Kirjan alussa Soininen esitteli herbartilaisen tavan jäsentää didaktiikka psykologian ja etiikan pohjalle. Kirja arvioitiin hyvin merkittäväksi: tämä teos antoi aiheen puhua kasvatustieteestä (tieteenä).

Tämä teos ja hänen kaksi opetusopin kirjaansa (Opetusoppi, I-II ), muodostivat rungon hänen herbart-zilleristiselle ajattelulleen vuosisadan vaihteessa.  Ensimmäisessä osassa  ohjattiin valitsemaan oppiaines, jälkimmäisessä metodi. Keskeisiä ideoita näissä opetusopeissa olivat opetussuunnitelman käsite, harrastus, muodolliset asteet, mm. kasvattavan opetuksen idea. Soininen oli muokannut  oman toki Herbartin, Zillerin ja eräiden muidenkin  herbartianistien ajatuksia muistuttavan muodollisten asteitten oppinsa.  Näitä asteita hän ei tarkoittanut kaavamaisesti seurattaviksi.

Paljolti noiden kirjojen, "Soinisen suuren trilogian" vuoksi hänet kutsuttiin vuonna 1899 Heinolan seminaarin johtajaksi. Tuossa tehtävässä hänen ajatuksensa  levisivät nopeasti ja tehokkaasti.  Seminaarin johtajana hän toimi vuoteen 1907 saakka.

Vuonna 1907 Soininen sai professori Ruinin ehdotuksesta  ensimmäisenä Suomessa   henkilökohtaisen ylimääräisen kasvatustieteen professuurin. Syynä oli erityisesti Soinisen opetusopin toinen osa  (1906), jota Ruin arvosti suuresti. Päätös ei ollut yksimielinen. Häntä vastaan äänestäneet olivat tiedekunnan ruotsinkielisiä professoreita.

Professorin virassa Soininen toimi kymmenen vuotta vuoteen 1917 saakka. Tehtävään kuului kansakoulunopettajien yliopistollisten jatkokurssien järjestäminen Hän oli niiden johtajana vuosina 1907-1914. Soininen oli merkittävä uranuurtaja kokeellisen kasvatusopin tuomisessa Suomeen.  Vuonna 1912 hän anoi stipendin tehdäkseen opintomatkan Haagiin ja Saksaan. Matkalla hän vaikuttui siksi paljon  kokeellisesta kasvatusopista, että ryhtyi pitämään siitä luentoja- ja kokeilemaan  itsekin psykologisia diagnoosikeinoja (näitä olivat mm. musteläiskätestit)  mm.  kesäyliopistokursseilla.

Vuonna 1913 hän kirjoitti, ettei paljas tietopuolinen ajatteleminen voi ratkaista kaikkia kasvatuksen ja opetuksen kysymyksiä. Vasta sellainen kasvatus on tieteellistä, joka tähdentää ja  tarkistaa ajattelemisen ja perintötavan järjestetyn kokeilun avulla.  Soinisen aikana tapahtui siis merkittävä käänne: kasvatustiede alkoi muuttua kamaritieteestä  empiiriseksi tieteeksi. Kasvatustieteen aputieteeksi tarjoutui tällöin kokeellinen psykologia.

Jo professorivuosinaan Soininen vaikutti  aktiivisesti politiikassa sekä komiteoissa että  kansanedustajana moniin käytännön koulukysymyksiin ja koulupolitikkaan.  Hän oli mm. oppivelvollisuuskomitean puheenjohtaja. Keisari ei kuitenkaan hyväksynyt komitean esitystä.

Soininen toi Suomeen myös herbartilaisuuden vastustajan ns. uuden koulun ideoita. Vuonna 1911 hän julkaisi kirjan "Kansakoulun jatkopetuksen uudistus Suomessa". Siinä hän välitti saksalaisen työkoulupedagogin G. Kerschensteinerin henkeä.

Vuonna 1912 hän ryhtyi johtamaan kansakoulun opetussuunnitelmakomiteaa. Tähän työhön liittyen Pukinmäkeen perustettiin kokeilukoulu. Siellä noudatetun opetuksen keskuksena oli kotiseutuopetus.  Senaatti vaati komiteaa lopettamaan työnsä vuonna 1915. Kokeilusta Soininen julkaisi vuonna 1916 pienen kirjan "Maalaiskansakoulun uudistuksesta". 

Vuonna 1917 Soininen päätti yliopistouransa kokonaan ja siirtyi täysin hallintoon ja politikkaan. Hänet nimitettiin kouluhallituksen ylitirehtööriksi. Samaan aikaa  päättyi myös herbartilaisuuden valtakausi suomalaisessa kasvatustieteessä.

Soininen vakiinnutti  herbartianismin suomalaisen koulutyön  käytäntöön. Alun alkaen Soininen oli esitellyt Herbartin ajattelun vain kokeeksi, mutta se juurtui suomalaiseen kouluun niin, että siitä irtaantuminen vei todella kauan aikaa. Hänen kirjojaan luettiin yleisesti maamme opettajaseminaareissa  1940-luvulle saakka. Niillä, jotka ovat käyneet kansa- tai peruskoulunsa ennen vuotta 1980,  on hyvin suurella todennäköisyydellä ollut opettajia, jotka  ovat opiskelleet  Soinisen opetusoppia. Kasvatustieteessa sen sijaan herbartilainen valtakausi päättyi  käytännössä häneen. Ruinkin alkoi kiinnostua muista asioista. Soininen loi myös vahvan perustan suomenkieliselle kasvatusopilliselle kirjallisuudelle.

Vaikka Soininen on jäänyt historiaan nimenomaan herbartilaisuuden edustajana, hän ei väheksynyt muita tutkimussuuntia. Vaikka kokeellinen kasvatusoppi kiinnosti häntä, hän ei kuitenkaan itse julkaissut yhtään kokeellista tutkimusraporttia.

Soinisen ajatukset kansakouluopettajien koulutuksesta toteutuivat 1974 jolloin opettajankoulutus kokonaisuudessaan siirtyi yliopistoihin. 

Mikael Soinisen pedagogiikasta

Yritän seuraavaan tiivistää Soisinen pedagogiikan keskeisiä ajatuksia:

• Soinista pidetään herbartilaisuuden vahvimpana vaikuttajana Suomessa. Hän oli varsin omaperäinen tulkitsija  ja poikkesi monessa suhteessa alkuopista.
• Soininen toi Suomeen opetussuunnitelman käsitteen.
• Kansakoulu tuli saada joka kylään.
• Maahan tarvitaan oppivelvollisuus.
• Kasvattaja täytyi Soinisen mukaan ensin tietää, millainen ihmistaimi on, mitä voimia siihen kätkeytyy ja millaisten lakien mukaan nämä voimat  vaikuttavat ja kehityvät. Nämä kasvavan yksilön sielunlait opettaa psykologia. Soininen ei kuitenkaan hyväksynyt Herbartin omaa psykologiaa.
• Toiseksi kasvattajan täytyy tietää, millaiseksi tämän ihmistaimen tulee hänen käsissään muodostua täyttääkseen elämänsä tarkoituksen. Kasvavan yksilön ihannekuvan esittää siveysoppi.
• Kasvatusopin tehtävänä on yhdistää nämä.
• Vain sellaisella kasvatusopillisella teorialla oli arvoa, joka sovitettiin käytäntöön. Kamarioppineisuutta hän vierasti.
• Näkemys siitä, että kouluopetuksen tehtävänä on myös kasvattaa tahtoa ja sitä kautta ihmisen siveellistä luonnetta eikä ainoastaan keskittyä tietämiseen ja ymmärrykseen, oli Soiniselle ratkaisevaa. Soinisen ajattelussa kasvatuksen ja koko elämän tarkoitus on siveellisyys, johon Soininen antoi lyhyen ja ytimekkään selityksen: "Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi". Ihanneihminen oli myös raitis. 
• Luonnetta kasvatettiin herättämällä harrastus (mielenkiinto) arvokkaisiin asioihin. Monipuolinen harrastus oli kouluopetuksen tärkein sisältö. Harrastuksen virittäminen opetuksen kautta oli tärkeää. Sellaisen ihmisen elämäntarina, jolla ei ole harrastusta oli Soinisen mukaan surullinen. Tavoitteena ei ollut mikä tahansa harrastus vaan oikea harrastus - tiedon harrastus- kauneuden harrastus- siveellisyynen harrastus- uskon harrastus. Oppilaan on saatava tyydystä ja ilonsa elämän vakavien tehtävien täyttämisestä.
• Soininen irtisanoutui siitä, että kasvattavan  opetuksen tehtävä olisi siirtää  vanhemman sukupolven sivistysaarre perinnöksi uudelle polvelle. - vain pieni, paras osa tätä perintöä. Oppiaineiden arvo määräytyy kasvatuksen tavoitteista. Ne aineet olivat tärkeitä, joilla oli kyky herättää lapsen harrastus. Lisäkriteerinä Soinisella oli "käytännöllinen hyöty". Erityisen tärkeää oli kotiseutuopetus. Soininen ajoi siveysoppia kaikille yhteiseksi oppiaineeksi.  
• Soininen halusi karsia opittava ainesta. Oppiaineita ei voitu karsia, mutta kussakin aineessa  niin voi tehdä.
• Soininen kannatti oppiaineiden rinnastusta. 
• Psykologia opettaa Soinisen mukaan, että tahto riippuu tunteesta ja tunne vuorostaan tiedosta. Tahtoon ja tunteeseen emme voi välittömästi kajota, vaan tulee sen tapahtua tiedon kautta. Soininen vertaa tietoa soittimen koskettimiin. Tahto johtaa toimintaan tunnepitoisesti virittyneen tiedon perusteella. Tieto, joka herättää vastenmielisiä tunteita, ei yleensä johda pyrkimyksiin. Lähtökohtana opetuksessa ovat lapsessa jo olevat harrastukset, josta harrastus virtaa lähellä oleviin uusiin harrastuspiireihin. Päättelyketju johtaa edelleen tahdon vapauden pohtimiseen ja kasvatuksen mahdollisuuksiin. Soininen uskoi apperseptioon.
• Kasvatuksella on Soinisen mukaan kolme tehtävää: hallinta, opetus ja ohjaus.  Hallinta käy opetuksen edellä ja ohjaus seuraa sitä. Niin kauan, kun  lapsella ei ole riittävää käsitystä oikean käyttäytymisen vaatimuksista,  on oikein, ettei hallintaan yhdistetä mitään opetusta vaan että ehdotonta kuuliaisuutta vaaditaan.  Opetus on kasvatuksen varsinainen tehtävä. Muttei pelkän tiedon vuoksi. Opetuksen tulee herättää harrastus. Opetuksen tulee tuottaa niin suuri tunnemäärä, että se pääsee tahtoa määräämään.  Hallinta on lapsen pitämistä kuuliaisuudessa (suojelua ja totuttamista). Ohjaus lujentaa hyvät harrastukset periaatteiksi, kunnes lapsi irtautuu kasvattajan johdosta. Ohjauksella on kaksi keinoa: 1) pitää periaatteet silmien  edessä ja huomauttaa niistä poikkeamisesta ja 2) antaa tilaisuuksia harjoitella periaatteiden noudattamista.
• Soininen muokkasi herbart-zilleriläistä metodioppia ja esitti vain kolme muodollista astetta: havainnollisuuden, käsitteellisyyden ja harjoituksen asteen, joista ensimmäinen tosin jakautui valmistukseen, esitykseen ja syventelyyn. Oppitunti alkaa tehtävän ilmoittamisella ja valmistavalla keskustelulla ja jatkuu sitten uuden esityksellä. Kun uusi aines on esitetty, seuraa syventelyn vuoro, ehkä ei  heti samalla tunnilla mutta sopivan kokonaisuuuden jälkeen. Sitten seuraa abstraktiotason kohottaminen eli käsitteellisyyden taso, jossa konkreetteja arkipäivän ilmiöitä käsitteellistetään ja muokataan oppilaan ajatusmaailmaa. Tämä on opetuksen toeretisointia. Ja lopuksi sitten harjoitellaan jopa yliopitaankin.
• Herbart uskoi, että opettaja luo oppilaan ajatusmaailmaan (vrt. tyhjä taulu): Ajatuksista kehittyvät tunteet ja niistä tahto. Kysymyksillä oli tässä rakennustyössä aivan keskeinen rooli. Opettajan persoonallisuudelle Soininen antoi korvaamattoman merkityksen. Opettajassa on elettävä itsessään harrastus, jonka tahtoo oppilailleen jakaa. Harrastus siirtyy hänestä oppilaisiin. mm. esimerkin kautta.
• Soininen kannatti poikien ja tyttöjen yhteisopetusta. 
• Herbartilaisuudessa ei uskottu lapsen omiin voimiin. Oppilaan itsetoiminnan (ahtaasti psyykkistä toimintaa) voimanlähteenä olivat opettajan taitavat kysymykset. 
• Soininen ajoi oppivelvollisuutta.
• Herbartilaisuuteen pohjautunut opetusoppi rantautui meille myöhään. Se kiinteytti koulutyötä.
• Soininen itse innostui myös uuden koulun aatteista, muttei koskaan ehtinyt uusia opetusoppiaan. 
• Soininen ajoi kansakoulunopettajien koulutusta yliopistoihin.

Mikael Soininen  pähkinänkuoressa

August Mikael Soininen (1860-1924) oli opettaja, tutkija, tietokirjailija, seminaarinjohtaja, professori, kouluylihallituksen ylijohtaja, merkittävä Suomalaisen Puolueen poliitikko ja kirkollis- ja kouluministeri  Hän oli myös vankka raittiusmies.  Hänen tärkein poliittinen saavutuksensa oli oppivelvollisuuden  säätäminen vuonna 1921.

Mikael Soininen syntyi  vuonna 1860 Kuhmoniemessä melkein piispanpoika Mikael Johnssoniksi.   Melkein siksi, että Kuopion lysen rehtorina ja Juvan kirkkoherrana toiminut isä valittiin piispaksi, mutta hän ehti kuolla ennen vihkimystä. Monilapsinen perhe jäi äidin elätettäväksi. Kodin perintönä Soinisella oli luja uskonnollinen vakaumus.

Koulunsa Mikael kävi Kuopiossa, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1879.  Filosofian kandidaatiksi hän valmistui Helsingissä vuonna 1883  pääaineinaan klassiset kielet. Väitöskirja hyväksyttiin vuonna 1887.

Opiskeluvuosien jälkeen Soininen  toimi opettajana ja rehtorina. Yliopiston kasvatustieteen dosenttina hän oli vuoteen  1897, jolloin hän  aloitti uransa kouluhallituksessa Hämeen kansakoulutarkastajana.  Vuosina 1899 - 1907 hän johti Heinolan seminaaria (naisopettajien koulutuslaitos).

Soininen oli  kasvatustieteen henkilökohtainen ylimääräinen professori vuosina 1907-1917. Samana vuonna hänet valittiin Suomalaisen puolueen edustajana eduskuntaan.  Hänestä tuli Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja, eduskuntaryhmän puheenjohtaja, puoluehallituksen jäsen ym. Myöhemmin hän siirtyi Edistyspuolueeseen. Koko uransa ajan hän oli myös aktiivinen toimitusjäsenenä useassa koulualan lehdessä.

Vuonna 1917 Soininen päätti yliopistouransa ja siirtyi täysin hallintoon ja politikkaan. Vuonna 1917 opetusasioista vastaava senaattori E. N. Setälä ajoi Soinisen kouluhallituksen johtoon kuolleen Y. K. Yrjö-Koskisen seuraajaksi. Hänestä tuli  kirkollis- ja kouluministeri 1918-1920. Mikael Soinisen ehdotuksen mukaan Helsingin yliopisto sai nykyisen nimensä vuonna 1919. Toimiessaan samanaikaisesti kouluhallituksen ylijohtajana ja opetusministerinä Soininen sai ajettua läpi pitkään tavoitteenaan olleen oppivelvollisuuslain (1921). Soinisen pettymykseksi taloudelliset rajat mahdollistivat vain ns. supistetun kansakoulun toteuttamisen kaikille yleisenä. Hänen ajamansa valtion oppikirjamonopoli  ei toteutunut eikä siveysopista tullut  kaikille pakollisita ainetta oikeiston kiivaan vastustuksen vuoksi. Kirkollis- ja opetusministerinä hän valmisteli myös 1922 toteutuneen uskonnonvapauslain. Seuraavissa vaaleissa hän putosi eduskunnasta.

Soininen oli kahdesti naimisissa. Ensimmäisestä avioliitosta hänellä oli  kuusi lasta, toisesta yksi. Hänen toinen vaimonsa Linda Elina Soininen toimi opettajana kuuluisassa Pukinmäen kokeilukoulussa.

Jäätyään sivuun politiikasta Soininen keskittyi kouluhallituksen johtamiseen, kunnes kuoli vatsasyöpään vuonna 1924 kesken työuransa.

Mikael Soininen oli merkittävä pedagogiikan kehittäjä. Häntä innosti myös kansansivistys ja raittiustyö. Hän kannatti mm. voimakkaasti kieltolakia.  Historiaan hän jää myös ainoana kasvatustieteen professorina, joka on toiminut ministerinä.

LÄHTEITÄ JA LINKKEJÄ

Päivänsalo, P. (1971). Kasvatuksen tutkimuksen historia Suomessa vuoteen 1970. Helsinki: Ylioppilastuki.
Päivänsalo, P. (1986). Suomalaisen kasvatuksentutkimuksen henkilöhahmoja 1. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoksen Tutkimuksia B 7.
Soininen, M. (1895).  Kasvatusopillisia luennoita. Helsinki: Otava.
Soininen, M.  (1931). Opetusoppi I. 4. painos. Helsinki: Otava.
Soininen, M. (1931). Opetusoppi II. 4. painos. Helsinki: Otava.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mikael_Soininen
http://pedagogiikkaa.blogspot.fi/2010/04/mikael-soininen-monitaitaja.html
http://www.helsinki.fi/kasvatustieteet/historia/soininen.htm