Kirjoja

Kirjoja
Kirjoja

tiistaina, heinäkuuta 10, 2012

Kesäretki kasvatustieteen historiaan. Osa 3: J.V.Snellman

Päivitetty 14.7.-12

KESÄRETKI jatkuu. Eletään kiivasta koulujärjestelmän  kehittämisen aikaa. Kasvatustieteen ensimmäistä professuuria ollaan siirtämässä vuonna 1860  historialliskielitietelliseen tiedekuntaan. Käytännöllisen teologian professorin ei enää kuulunut hoitaa  tähän avoimeen professuuriin kuuluneita töitä. Nyt ne lupasi omasta aloitteestaan ottaa hoitaakseen oman virkansa ohella filosofian professori J. V. Snellman. Hän hoiti tehtävää puolisentoista vuotta 1859-1861- ja samaan aikaan monia valtiollisesti tärkeitä tehtäviä. Vaikka hän oli vain oto-professori, hän jätti kasvatustieteen historiaan melkoisen jäljen.

Toinen oto-professorimme: Johann Wilhelm Snellman (1859-1861)
Suomalaisen kansakoulun (toinen) isä


"Ei siis ole suomalaisen lapsen määrä tulla kasvatetuksi
kiinalaisen tai hindun ihmisyyteen - ei myöskään keskiajan
ihmisyyteen- Mutta sellainen lapsi ei myöskään synny
Euroopan nykyiseen ihmiskuntaan yleensä, vaan humaniteettiin
sellaisena kuin se elää tämän suomalaisen kansan tiedossa ja
toimintatavoissa - tämä vielä erikoistuneena yhteiskunnallisen
aseman ja perheen mukaan."

Kasvatus- ja opetusopin professorin oppituoli  oli siis  haltijaa vailla,  ja tehtävät otti  hoitaakseen väliaikaisesti siveysopin ja tieteiden järjestelmän (filosofian) professori J.V. Snellman. Tuohon mennessä hegeliläinen Snellman  ei ollut julkaissut yhtään varsinaista kasvatusopillista teosta, mutta  toki hän oli käsitellyt kasvatusta eräissä teoksissaan. Ja mm. lehtiin hän oli kirjoittanut paljon kasvatus- ja koulukysymyksistä jo 1840-luvulla.

Hänen viranhoidossaan  tärkeitä  olivat ennen muuta hänen pitämänsä kasvatusopin luennot vuonna 1861.  Niissä hän hahmotteli ensimmäisen suomalaisen kasvatusfilosofian. Luennot on myöhemmin julkaistu hänen kootuissa teoksissaan.

Michael Uljensin mukaan tämä Snellmanin kasvatusajattelu on "häpeämättömästi unohtunut". Siitä  löytyy mm. ratkaisu klassiseen paradoksiin autonomiseksi kasvattamisesta (siis kuinka vapauteen voi kasvaa pakolla).  Traditio onkin dynaaminen. Sitä ei vain omaksuta, vaan sitä myös kehitetään edelleen. Kasvu on tradition ylittämistä.

Snellmanin kasvatusajattelussa on paljon yhteistä Hegelin kanssa, mutta monet asiat on ajateltu ikäänkuin uudelleen. Molemmat uskoivat kasvatuksen yhteisölliseen pohjaan, siihen  että  kaikki oliot kuuluvat yhteen, absoluuttiin. Tuo absoluutti oli henki, joka vaikutti historiassa. Molemmat uskoivat "aatteelliseen kehitysoppiin". Kehitys oli tuon (kansallisen) hengen kirkastumista. Hegelin mukaan yksilön kehitys on oman erilaisuuden alistamista yhteishengen mukaiseksi. Yksilöllisyys on uhrattava yhteishyvän alttarille. Tämä edellyttää, että kasvatus pienestä pitäen totuttaa lapsen ehdottomaan kuuliaisuuteen. Tämä taas edellyttää että molemmat, sekä kasvattaja että kasvatettava uskovat yleispätevään totuuteen, siihen että maailman kulku on järkevää. Kodilla on tässä kasvatuksessa korvaamaton merkitys.

Molemmat uskoivat myös siihen, että kasvatuksen tulee olla historian ja tradition mukainen.  Molemmat myös uskoivat mahdollisuuteen tietää totuus.

Kaikki Snellmanin ajattelu  ei  enää istuu tähän globalisaation ja  monikulttuuriseen aikaan. Esim. se, että ainoastaan yksi kansa ja sen kulttuuri voivat muodostaa yhden kansallisuuden. Tämä vaatii yhtä kieltä kansallisen koulutuksen pohjaksi. Kieli ei ollut Snellmanille  ainoastaan väline ajatusten muotoilemiseksi, vaan koko kansakunnan ajattelu on sisäänrakennettuna sen yhteiseen kieleen.

TOINEN tärkeä vaikutus oli siinä, että hän ohjasi vastaväittäjänä  hegeliläis-snellmanilaisen  Z.J. Cleven professorin väitöskirjaa, ja näin hankki kasvatusopin professoriksi pätevän oppituolin haltijan 20 vuodeksi.

Snellmanin kasvatusajattelusta

Snellmanin kasvatusfilosofiaa on ymmärrettävästi vaikea kuvailla kovin lyhyesti, mutta joitain sen piirteitä nostan omin sanoin esiin:
  • J.V. Snellmania voidaan pitää ensimmäisenä nimenomaan suomalaisen pedagogiikan suurmiehenä. Hän loi itse - toki vaikutteita ottaen- oman kasvatusoppinsa.  
  • Snellmanin mukaan kasvatussopin tehtävänä oli sen esittäminen, mitä kasvatus on - ei millaista sen pitäisi olla. Tällaista kasvatustiedettä kutsutaan deskriptiiviseksi. Mutta Snellman ei ollut empiristi. Kasvatus oli osoitettava järjellisesti välttämättömäksi, tapahtumaksi, jonka avulla ihminen pääsee järkeen ja vapauteen (ja lasten kasvastus hieman rajatummin tapahtumaksi, jonka avulla hän pääsee osalliseksi perinnäistapana ilmenevään tietämiseen ja tahtomiseen). Siveellinen kasvatus oli hänelle ensisijainen. Tämä tehtävä on hyvin normatiivinen,
  • Snellman kutsui kasvatusoppia karuksi tieteeksi. Hän ei odottanut siltä suuria käytännön tuloksia tai hyötyä. Kullakin säädyllä ja kansalla oli oma tapansa kasvattaa, eikä yleinen kasvatusoppi pystynyt sen viisauden kanssa kilpailemaan. Hänen mukaansa kukaan maailman pedagogi ei voi asettaa mitään kunnollista sen vuosituhansien aikana perityn ja kehittyneen tavan: kasvatuksen sijaan, joka on kehittynyt kunkin kansakunnan keskuudessa vuosisatojen aikana. Kasvatuksessa tulee ottaa ohjeeksi tämä kansojen vuosisatojen kuluessa saavuttama kokemus ja perustama tapa.
  • Kasvatus on tapahtuma, jonka avulla ihminen tulee järkeen ja vapauteen.  Snellmanille siveellinen kasvatus tuli ensin ja älyllinen sitten. (Ehkä tästä syystä hän niin kimpaantui Stenbäckille)
  • Kaikki kasvatus on pakkoa ja rakkautta. Pakkoa se on, koska kasvatus on  halujen kurissapitämistä.  Rakkautta se on lapsen avuttomuuden tähden.
  • Vanhemmat antoivat lapselle kotikasvatuksen. Kasvatus oli riippuvainen ajasta ja kansasta, vieläpä kasvatettavan perheestä ja yhteiskunnallisesta asemasta. Snellman oli siis kiinnostunut kansasta, mutta hänelle se tarkoitti talonpoikaistoa. Se edusti hänelle ihanteellisia ja ihannoituja ominaisuuksia. Kansan ulkopuolella oli rahvas, jonka elämään kuului köyhyys, lika, täit, viina, lihanhimo, syljeskelyt ja riettaat tanssit. Köyhä rahvas ei ollut Snellmanille sivistämisen kohde. Hän ei ollut tässä mielessä demokaatti.
  • Kasvatuksessa oli kolme vaihetta: lasten kasvatus, kouluopetus ja itsekasvatus. Kotikasvatus annettiin kotona. Opetus annettiin kouluissa ja yliopistossa.  Tärkein oli itsekasvatus. Snellmanin sivistyskäsite kattaa kasvatuksen ja itsekasvatuksen. Se on sosiaalistumista. Se on kulttuurin omaksumista ja sen edelleen kehittämistä. Siihen tarvitaan valistusta ja koulutusta, mutta yksin ne eivät riitä. Sivistys on kasvua, se on ihmiseksi tulemista, joka edellyttää kasvatusta.
  • Lasten kasvatus oli avioliiton päätarkoitus. Lasten kasvatus on sitä, että kasvattaja koettaa totuttaa lasta hyvään tapaan opin ja esimerkin avulla. Perheen yhdysside raukeaa, jos lapsen kasvatus annetaan ulkopuolisille. Kodin kasvatukseen kuului  rakkaus. Isän ja äidin egoismi häviää, kun he antavat kumpikin lapselle parhaansa: järjellisen oivalluksensa ja siveellisen tahtonsa. Koska lapsi oli avuton, hänet oli pakotettava (vain) tottelemiseen.  Esim. tietoihin tai siveellisyyteen ei tullut käyttää pakkoa vaan rakkautta. Lapsen on saatava leikkiä, kunnes hän jaksaa kestää työn rasituksia. Lapselle tuli myös istuttaa kuuliaisuutta Jumalan käskyille, sille Jumalan tahto on lapselle perustelu totella. Uskonnon voimaa, Jumalan tahtoa täytyy vanhempienkin totella. Varhaisina vuosina lasta varjeltiin pahasta. 
  • Perheen tehtävä oli muunnella vastaanottamansa sivistys todelliseksi, eläväksi ja toimivaksi.
  • Koulussa  opetetaan, mikä on totta ja mikä ei. Koulun tehtävä oli opettaa yleinen sivistys, joka oli kansainvälistä. Tietäminen ei ole kansallista. Tietämisessä ihminen kohottautuu toiminnan, maailman traditioon. Tietämisellä on emansipatorinen (vapauttava) luonne. Koulu on paikka, jossa yksilö kasvatetaan itsetietoiseksi omasta itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina. Tämä tieto  auttaa perhettä nousemaan sille tieto- ja sivistystasolle, jolla kansakunta yleensä on.  
  • Snellman metodeissa korostui lukemalla oppiminen. Työn avulla työhön! ei leikin avulla. Hän  kannatti kuria ja fyysistä kurittamista. Hän vastusti kotiläksyjä ja "hedelmätöntä läksyjenlukumenetelmää". Hän kannatti omatoimisuutta. Sivistävä koulutus edistää yksilön omaa, yksilöllistä sivistymisprosessia. 
  • Niinikään Snellman arvosti perinpohjaisuutta. Tärkeintä opetuksessa opettajan sana.  Kuri oli tärkeää. Oikeamielinen opettaja oli  parempi kuin hellämielinen.  Opettajan tehtävä oli kontrolloida, että asia on todella ymmärretty.
  • Snellman  piti  opettajan tehtävää tärkeänä, mutta hänen mielestään opettaja voisi siirtyä muutaman vuoden kuluttua talonpojaksi. Ilmeisesti hän suunnitteli opettajista  kunnallishallinnon tukipykäväitä.  
  • Toverikurilla oli  tärkeä osuus koulukasvatuksessa.
  • Itsekasvatusta Snellman piti kasvatuksen tärkeimpänä muotona. Sivistystä imetään ”äidin maidossa", mutta myös omaa ponnistusta tarvitaan. Perinnettä ei oteta passiivisesti vastaan. Yksilön tiedot ovat sivistystä vain jos tieto on itsenäisesti hankittua, ajateltu ja yksilölliseksi kokonaisuudeksi muokattua. Traditioon on suhtauduttava luovasti ja ajatuksella, omaa arviointikykyä käyttäen ja perinnettä uudistaen. Ihminen on sitä, mitä hän itsestään tekee. Snellman kirjoittikin ylpeänä rakentaaneensa itse oman päänsä.    
  • Snellman on suomalaisen kansakoulun (toinen) isä. Hänestä kansakoulun  kautta yleinen sivistys tunkeutuu kansakunnan kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja herättää rakkauden yleisinhimilliseen sivistykseen.  Koulun tehtävä oli ohjata yksilö tajuamaan olevansa tuleva jäsen. Cygnaeus taas tavoitteli sisäistä siveellisyyttä.  Snellman ei kannattanut kasvattavan kansakoulun ideaa, sellaisena kuin Uno Cygnaeus sitä ajoi. Itse asiassa hän suhtautui siihen hyvin kyynisesti. Snellmanin mielestä kansakoulun tuli olla opetuslaitos, yksinkertaisesti ”laitos, jossa väestön suurelle joukolle hankittiin tilaisuus oppia tiedon alkeita”. 
  • Kasvatettava ei ollut Snellmanin mukaan syntyessään tyhjä taulu. Snellman ei antanut suurtakaan merkitystä perinnöllisille tekijöille.  Lapsi ei kasva luonnollisesti.  Lapsi ei myöskään ole perisynnin turmelema. Luonnolliset taipumukset eivät aseta kasvatukselle rajoja, vaan historia ja kulttuuri. Kasvatettava oli riippuvainen perimätavasta ja -tiedosta, historiasta, oman aikansa ja oman kansakuntansa kulttuurista, perhe- ja yhteiskunnallisista suhteista. Tästä syystä kasvatus oli nimenomaan perheen ei koulun asia. Kodin tehtävä oli siirtää oman säädyn kansallinen tapa ja käytäntö, eikä siihen pitänyt ulkopuolisten- kuten esim. tieteen tai valtion puuttua.
  • Kasvatus ei ole luonnon kehittämistä vaan uuden luonnon istuttamista kasvatettavaan. Kasvatuksen päämääränä oli sivistys. Snellmanin sivistyskäsite kytkeytyy saksalaiseen perinteeseen ja saksan kielen sanaan Bildung. Sivistyksen ytimessä on siveellisyyden käsite. Yhteiskunnassa siveellisyys tarkoittaa lainmukaisuuden ja moraalisuuden yhdistämistä. Lakien noudattaminen ei riitä. Ihmisellä on oltava omakohtainen suhde toimintaa ohjaviin periaatteisiin eli moraali. Moraali on ihmisen sisäistä vakaumusta oikeasta ja väärästä.
  •  Sivistys oli prosessi, ja näin ei voida antaa luetteloa tiedoista tai kyvyistä, jotka yksilön tulisi hallita ollakseen sivistynyt. Ihmisen pitää tuntea oma aikansa ja sen henki. Kirjallisuuden harrastaminen ja korkeatasoisen kirjallisuuden tuottaminen ja vaaliminen olivat Snellmanin mukaan yksi mittari, jolla jonkin maan sivistystä voitiin arvioida. Kasvatus tähtää itsetoiminnallisuuteen. 
  • Snellmanille sivistymisen huippuna oli oman itsen vapaaehtoinen alistaminen  valtiolle, kansakunnalle, yhteiselle hyvälle. Oppineisuus tai niin sanottu koulusivistys ovat vain osa sivistystä ja sivistymistä. Sivistys ei ollut Snellmanin mukaan sidottu koulutustasoon tai oppiarvoon.
  • Sivistys oli ihmiseksi tulemista, luonnon voittamista ja tilan tekemistä tiedolle. Sivistyminen oli elinikäinen prosessi, jossa ihmiseksi kasvava irroittautuu luonnosta ja saa otteen inhimillisestä traditiosta. Ihmisen koko elinympäristö olivat osa sitä ”muovaavaa” traditiota, johon ihminen kasvaa ja josta hän imee ainekset omaan ajatteluunsa - ja omaan sivistykseensä. Sivistyminen edellyttää välttämättä oman ajattelun ja kyseenalaistamisen kykyä. Se ei ole kuitenkaan itsetarkoitus. Siitäkin on päästävä eteenpäin. Ihminen astuu siveelliseen tietoon, kun hän kykenee itsenäisesti harkiten ja oivaltaen hyväksymään traditiossa annetun tiedon ja opin oikeaksi ja järjelliseksi.
  • Kaikki kasvatus on pakkoa sen vuoksi, että se on halujen kurissapitämistä, pelkän eläimellisen egoismin tukahduttamista. Yksilö syntyy epävapaana ja järjettömänä. Kasvatus on läpi elämän jatkuvaa itsekasvatusta järkeen ja vapauteen. Pakon kautta vapauteen. 
  • Sivistyminen oli tietämistä, järkeä, mutta myös toimintaa ideaalisen, humaanisuuden ja inhimillisyyden hyväksi. Snellmanin kirjoituksissa korostuu sivistyksen yleisinhimillisyys. Toimiakseen tämän yleisen hyväksi ihmisen on luovuttava minä-keskeisestä ajattelusta ja antauduttava ”yleisen palveluun”. Se voi tarkoittaa eritasoista yhteiskunnallista toimintaa, oman perheen hyvinvoinnin edistämistä tai esim. omien kykyjen käyttämistä tieteen hyväksi. Sivistys oli edellytys valtion synnylle. Ihmisellä oli velvollisuus sivistyä, kullakin oman tehtävänsä mukaisesti. Snellmanilainen sivistys on aktiivista kansalaisuutta ja osallistumista.
  • Snellman edusti valtiojohtoista kasvatusajattelua. 1800-luvulla filosofiassa  maailman kehitys selitettiin Hegelin johdolla  Hengellä, mutta tuo henki ei ollut kristittyjen jumala. Se oli historian henki, jonka Suunnitelma, historian henki kristallisoitui kansakunnan ja valtion ideoissa.
  • Snellmanin kasvatusoppi on hyvin kansallista. Hän  liitti sivistysajatukseensa kansallisvaltion perustamisen ja kansalliskielen luomisen ja vahvistamisen. Hän oli patriootti.
Johann Wilhelm Snellman pähkinänkuoressa

Johan (Juhana) Vilhelm Snellman (1806 -1881)  oli suomalainen filosofi, kirjailija, sanomalehtimies ja valtiomies. Hän oli yksi vaikutusvaltaisimmista fennomaaneista ja kansallisista herättäjistä 1800-luvun Suomessa.   Häntä pidetään Suomen kansallisfilosofina.

Snellman syntyi vuonna 1806 Tukholmassa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet Pohjanmaalta. Isä oli merikapteeni. Kun Suomi siirrettiini osaksi Venäjää, perhe muutti vuonna 1813 takaisin Suomeen. Äiti kuoli, kun Juhan oli pieni. Poika  aloitti opintonsa yksityisopetuksessa Kokkolan pedagogiossa. Vuonna 1816 hän  muutti tätinsä  luokse Ouluun, jossa hän aloitti opinnot yliopistoon valmistavassa Oulun triviaalikoulussa.

Snellman aloitti 16-vuotiaana opinnot Keisarillisessa Turun Akatemiassa. Hän aikoi ensin papiksi, mutta luopui sitten telogian opinnoista ja vaihtoi sitten pääaineekseen filosofian.  Snellman rahoitti opintojaan toimimalla kotiopettajana ympäri Suomea. Vuonna 1831 hän valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingistä. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1835.

Filosofian dosentiksi Snellman nimitettiin vuonna 1835, mutta hänen tiedemiehen uransa katkesi  nuoren miehen liialliseen kiivauteen ja itsepintaisesti noudatettamiin periaatteisiin.  Hän jatkoi opintoja Ruotsissa ja Saksassa. Useista yrityksistään huolimatta hän ei saanut Helsingin yliopistosta professuuria.

Niinpä hän hankki elantonsa mm. opettajana Helsingissa ja Kuopiossa (1843-) yläalkeiskoulun rehtorina. Viran ohessa hän toimitti vuosina 1844-46 ruotsinkielistä Saima-lehteä, jonka merkitys suomalaisen sivistyselämän valveuttajana oli merkittävä. Lehti lakkautettiin yhteiskuntakriittisyytensä vuoksi. Kuopiossa Snellman myös perusti perheen.

Kun filosofian profesuuri vapautui J.J. Tengströmin jälkeen vuonna 1848, Snellman haki sitä, asetettiin ensimmäiselle sijalle- mutta virkaa hän ei saanut.

Perhe muutti Kuopiosta Helsinkiin vuonna 1849. Olot muuttuivat vapaammiksi vuonna 1855, kun Aleksanteri II tulli suuriruhtinaaksi, ja vuonna 1856 Snellmanille avautui Helsingin yliopiston siveys­opin ja tieteiden järjestelmän professorin virka, jota hän hoiti vuoteen 1869 saakka. Leskeksi hän jäi vuonna 1857.  Snellman hoiti vuosina 1859-61 myös kasvatustieteen professorin töitä.

Snellman oli  senaattorina (1863-1868).  Vuonna 1863 hänet kutsuttiin valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi, joka vastasi kansallisesta budjetista.  Tässä tehtävässä hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että  annettiin asetus suomen kielen oikeuksista.  Hän saattoi päätökseen Suomen rahanuudistuksen, jossa  Suomi sai oman rahayksikön, markan vuonna 1860.

Snellman aateloitiin vuonna 1866. Hän toimi aatelissäädyn edustajana valtiopäivillä vuosina 1867, 1872 ja 1877.  Hän kuoli vuonna 1881 75 vuoden iässä.

LÄHTEITÄ  JA LINKKEJÄ
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)