 |
| Kirkkoisä Augustinut |
Tottelemisen ytimessä oli siis tahdon käsite. Oman ja toisen. Onko enää kyse tottelemisesta, jos itse tahdon totella? Ensi kysymys tuntui mahdottomalta ratkaista, mutta sitten lukiessani Albert Liliuksen teosta Sivistystyön historian henkiköhahmoja, ehkä löysin vastaksen sivulta 157 toki teologisessa kontekstissa.
Kirkkoisä Augustinus kirjoitti tahdosta, joka saa voimansa rakkaudesta. Ihmisen on asetettava itsensä (oma tahtonsa) Jumalan tahdon palvelukseen. Ja tämän tahdon käyttövoimana on rakkaus, jonka lähde on Jumala. Tämä oikea rakkaus ei ole samanlaista kuin herkuttelijan rakkaus herkkuihin, vaan se on tarvetta palvella ja antaa. Korkein aste (almujen) antamista on suoda vihollisilleen anteeksiantamusta ja rakkautta. Näis siis Lilius Augustinuksesta.
OLIN oikeastaan aika häkeltynyt. Näinkö pedagogisen suhteen idea onkin maallistettu versio Jumalan ja ihmisen suhteesta. Jotta oppilas taipuu opiskelemaan, opettajan on saatava hänet kiintymään itseensä, ja oppilas vastaa kiintymykseen omallaan.
JOUDUIN kehittelemään omaa määritelmääni tottelemisesta. Otan apukäsitteeksi halun. Jos oikein muistan jo Aristoteles erotti nämä toisistaan. Tottelemistilanteessa on kaksi toimijaa, joilla kummallakin on tahto. Kumpikin haluaa eri asiaa. Totteleminen on omasta halusta tinkimistä ja toisen tahtoon (jonka suuntana on halu) taipumista, siksi että tuo toinen käskee.
Totella voi monesta syystä. Voi totella, koska pelkää käskijää (käskijällä on oikeus käskeä ja valtaa). Voi totella, koska harkitsee uudelleen oman halunsa mielekkyyden, eikä anna sille periksi. Näin ymmärrän kuuluisien filosofien Kantin ja Snellmanin ajatelleen. Oma "liha" alistetaan vapaaehtoisesti jollekin jonka ymmärtää järjellään oikeaksi, velvollisuudekseen. Ja sitten voi totella siksi, että tykkää toisesta ja haluaa tuottaa hänelle iloa.
Augustinusta mukaillen: lapsi, joka haluaa totella, taipuu toisen tahtoon, koska haluaa palvella ja antaa. Tällaisen tottelemisen käyttövoimana on vanhempien ja lasten välillä tavallisesti syntyvä luonnollinen rakkaus. Mutta aina sitä ei ole. Opettajan ja oppilaan kohdalla puhutaan samansukuisesta asiasta pedagogisena rakkautena. Se on kiintymystä, joka oppilaassa syntyy, kun tämä kokee opettajan olevan hänelle hyvä. Mika Ojakangas puhuu auktoriteetista pietaksena. Kiintymys tulee opettajalle takaisin tottelemisena, koska oppilas tahtoo tehdä hyvää sille joka tekee hänelle hyvää.
M.O.T
2 kommenttia:
Ehkä tottelen koska saavutan sillä jotain haluamaani: arvostusta, helppoutta, kiitosta, rauhaa, tavoittelemani aseman, tukea identiteetilleni, tilanteen jossa minun ei tarvitse tehdä vaikeita päätöksiä itse jne.? Mitä pienempi haluamisen ristiriita oman tahtoni ja tottelemani henkilön välillä on, sitä vähäisempi motivaatio tai tottumus riittää tottelemiseen, riippumatta suhteestani käskijään. Mitä suuremmaksi ero kasvaa aiheuttaen minulle sisäistä ristiriitaa, sitä enemmän on merkitystä kiintymyksellä, tahdolla totella tai seurausten pelolla.
Hmm. Totteleminen on eri asia kuin toisen miellyttäminen hyödyn toivossa. Muuten olen kanssasi samaa mieltä.
Lähetä kommentti