Ylenaikaisessa kurittomuudesta ja tottelemisesta

KESKIVIIKKO jää mieleen kauniina kesäpäivänä, sopivan lämpimänä. Toki muutenkin. Piipahdin Ylenaikaisen lähetyksessä toimittaja Tiina von Martensin haastateltava ajankohtaisesta kurittomat  lapset- teemasta.

Pasilan Radiotalo on minulle tuttu pitkältä ajalta. Äitini oli siellä töissä. Kyllä studiot, tekniikka ja toimittajan työ ovat muuttuneet. Martens hoiti täysin yksin sekä sisällön että tekniikan. Ihallen seurasin. Haastateltava sai jutun juoneksi teemalistan, ja  sitä mentiin niin pitkälle, kuin aikaa riitti.

Messageni oli, että sanat- kuten kuri- ovat tärkeitä ja vaikeita.  Niillä on eri ihmisille eri merkitys. Minulle kuri ei ole alistamista ja nöyrryytämistä vaan oman tahdon hallintaa. Se on taito, jonka oppimiseen tarvitaan aluksi apua opettajilta.
- Ovatko oppilaat kurittomia, toimittaja kysyi. -Vai olemmeko kaikki, kiersin. Kurittomuus on välinpitämättänyyttä toisten hyvästä. Sen arvoa ei opettamatta opita. Tottelemisen haaste koskee meitä joka päivä kaikkia.

Studioon oli tullut myös kysymys metelöivistä ekaluokkalaisista. - Siitä se alkaa. Ei sairaalaankaan tulla terveenä. Kouluun tullaan oppimaan arvokkaita asioita. Kaikilla tämän päivän lapsilla ei ole vielä kykyä ottaa toisia huomioon, tinkiä omasta tahdostaan. Sitä täytyy harjoitella. Koulussa on ihan pakko, koska toisin kuin vapaa-ajalla, isossa ryhmässä edetään toisten kirjoittaman ohjelman,  ei oman mielenkiinnon mukaan.

Meidän täytyy raivata kouluun aikaa ja luoda rakenteita oman tahdon hallinnan taidon kasvatukselle. Kerroin omasta ideastamme, jossa sope-opettaja, jolla ei ole   luokkaa, valmentaa opettajan tukena oppilaita, jotka meistä tarvitsevat erityisesti tukea oman tahdon ohjaamisen- siis tottelemisen-  taidossa. Keskeinen keino on puhututtaminen. Antaa lapselle sanoja, tunnistaa oman tahdon nousu, kiukku ja opettaa huomaamaan valinnan  hetki. Omaa tahtoa ei tarvitse tukahduttaa, usein on kyse vain ajoituksesta.

Kolmas yleisökysymys koski tilannetta, jossa sama luokka käyttäytyy aivan erilailla  eri opettajien kanssa.  Eikö kuriongelmat johdu silloin opettajasta?  Niinkin, mutta kurin on muututtava itsekuriksi. Se ei voi jäädä ulkoiseksi, opettajasta riippuvaksi. Lapsen on opittava tottelemaan ihan tavallista opettajaa, ei vain superopettajaa.  Toki opettajalla on väliä. Hyvän työrauhan salaisuuden on Timo Saloviita paljastanut: selkeät rutiinit, mielenkiintoinen opetus ja oppilailla tunne, että opettaja välittää heistä. Koulu aikuisten  on toimittava  näissä asioissa yhteisönä. Ketään opettajaa ei saa jättää yksin tällaisten ongelmien kanssa.

Toimittaja kysyi lopuksi vielä saksalaisprofessorin väitteisiin perustuen, että kerjäävätkö opettajatkin kiintymystä oppilailta  eivät käsiksi uskalla vaatia. Miksei? Varmasti 60-luvun vapaan kasvatuksen kulttuuri on vaikuttanut moniin opettajiinkin. Toisaalta on muistettava, että kasvattaa voi vain sellainen, johon lapsi on kiintynyt.  Kiintymys on siis rakennettava. Kun lapsi tottelee, hän haluaa hyvää sellaiselle, joka on ollut hänelle hyvä. Hyvä ei tarkoita aina kivaa.

ILTAPÄIVÄLLÄ ajoin vielä opettajankoulutuslaitokselle emeritus-professori Kansasta tapaamaan. Kahvikupin äärillä kuuntelin viisaita ajatuksia menneiden aikojen  kasvattajista. Työ sadan suuren kasvattajan käsikirjoituksen parissa jatkuu.