Kasvatuksen kartta

"Havainnekuva" kasvatuksen kartasta, jossa on yhdeksän

eri karttaruutua.

PIDÄN, minkä lupasi.  Kuten Tallinnasta käsin kerroin, viikonloppuloman paras löytö   omasta mielestäni  oli  "aivan loistava idea opetuksen  käsitteellisestä kokonaishahmosta, jonka oivalsin sunnuntaiaamuna klo 3.09."



ALUKSI

Elämme pienten sanojen, sirpaleiden aikaa. Puhe on täynnä sanoja, joilla ei ole  pysyvää merkitystä eikä selvää suhdettä toisiinsa.  Enää pientä osaa ihmisistä - meitä kai voi kutsua dinosauruksiksi - kiinnostavat käsitteet ja niiden väliset suhteet. Harmi. Käsitemaailma on upea.

Pedagogiikka on sekin täynnä sanoja, ja niistä koostuvia ajatuksia - yksinään ehkä valovoimaisia,  mutta toisiinsa nähden kelluvia. Yritän seuraavassa avata koulukasvatukseen liittyvää käsitekimppua  kaksiulotteisella "kartalla", joka  mielestäni sitoo niitä yhteen.

Miksi? Jotta saisimme kokonaiskuvan. Jotta yksittäiset asiat  kuten totteleminen tai ohjaus löytäisivät  mielekkään paikan kokonaisuudessa.

KASVTUKSEN KARTAN KOORDINAATIT

Kasvatuksen karttassani on x- a y-akseli. X-akselin pohjana  ovat  Herbartin   kasvatuksen keinot:  kuri (hallinta/johtaminen) * kasvattava opetus * ohjaus. Tämä ulottuvuus on  pakon-vapauden-ulottuvuus.

Se on samalla kasvatuksen juoni, niinkuin minä sen yhä ymmärrän.  Kasvatus kulkee pakosta vapauteen. Vapaus ymmärretään tällöin snellmanilaisittain: Ennenkuin voi olla vapaa, on kyettävä hillitsemään omaa tahtoaan,  haluaan, jotka vaativat  tekemään mitä MIELEEN tulee. Todellinen vapaus ei ole mielivaltaa (mielen valtaa). Todellinen vapaus on itsen hallintaa, tahdon  hallintaa järjellä.  Kasvatettu ymmärtää, miksi ei voi tehdä niinkuin spontaanisti tahtoo. Kasvatus on siten siirtymää tilasta, jossa lapsi haluaa tyydyttää   luonnon/viettien/tarpeet välittömästi niinkuin eläimet tekevät. Lapsi ei siirry tästä tilasta itsestään ja itsekseen. Hän tarvitsee siihen toisia ihmisiä, jotka kasvattavat hänet. Kasvatus on ensimmäisessä vaiheessa aina pakkoa. Rajoittamista. Kuria. Lapsi saatetaan ns. vapaudesta (luontonsa pakosta) asteittain järjen ohjaamaan vapauteen. Vapauteen tehdä, mikä on järkevää ja arvokasta. Tämä vapaus on vapaaehtoista kurinalaisuutta, vapaaehtoista pakkoa. Ihminen oivaltaa, että näin on oikein ja hyvä tehdä.

1800-luvulla ihmisluonto ymmärrettiin laajasti pahaksi, perisynnin turmelemaksi. Pakolla oli teologinen perusta. Kun olettamusperustamme on maallistunut, olemme halunneet unohtaa pakon. Se ei ole muodissa. Pakko liitetään alistamiseen. Pakko on pahaa. Olemme ymmärtäneet pakon minusta väärin.  Pakko on hyvää. Sillä on tarkoitus. Ilman pakon ideaa, hukkaamme myös vapauden arvon. Mikael Soinisen mukaan kuri, hallinta eli dresyyri ei voi tapahtua ilman ulkoista pakkoa.

Y-akselina on Matti Koskenniemen   tapa  jakaa koulun työtavat opettajakeskeisiin, yhteistoiminnallisiin ja oppilaskeskeisiin. Jäsentely perustuu siihen,  kenellä on vastuu niistä kokemuksista, joista pitaan. Voimme ajatella, että tälläkin ulottuvuudella on suunta: opettajasta oppilaaseen, opettajalta oppimisesta itse opiskelemalla oppimiseen.  Ulottuvuus kuvaa vastuun siirtymista asteittain itselle.

1900-luvun lapsikeskeisessä kasvatuksessa  rynnättiin paitsi vapauteen myös oppillaskeskeiseen työhön. Lapselle ei kuitenkaan pidä sysätä vastuuta enemmästä, kuin mitä hän pystyy kantamaan.

Yhdessä näistä kahdestä ulottuvuudesta syntyy yhdeksän ruudun typologia. Kukin ruutu kuvaa yhtä mahdollista tapaa (keinostoa) kasvattaa. Kartan läpi kulkee eri tavoin poimuileva ja välillä syrjähyppyjä tekevä  polku opettajakeskeisestä kurista ja pakosta oppilaskeskeiseen ohjaukseen (itsekasvatukseen) ja vapauteen

Kartan avulla on mahdollista tunnistaa esim. jonkin aikakauden tai yksittäisen opettajan kasvatusote.

Esittelen lyhyesti ruudut:

kuri-opettajakeskeinen
kuri- yhteistoiminnallinen
kuri- oppilaskeskeinen

opetus- opettajakeskeinen
opetus- yhteistoiminnallinen
opetus- oppilaskeskeinen

ohjaus- opettajakeskeinen
ohjaus- oppilaskeskeinen
ohjaus- yhteistoiminnallinen

1. kuri-opettajakeskeinen

Kasvatuksen alkuruutu on opettajan valvoman kurin ruutu. Lapsi tarvitsee opettajaa antamaan rajat.  Kuri suojelee lasta  vahingoittamasta itseään ja muita.  Kuri suojelee lasta myös liian aikaiselta kosketukselta aikuisen maailmaan (Mika Ojakangas).  Mihinkään osaan kasvatusta ei liity vihaa. Kuri on  välittämäistä, pedagogista rakkautta.

Kurin funktio  on saattaa lapsi siihen tilaan, että hän voi ottaa vastaan opetusta. Keskittymään. Istumaan hetken paikallaan. Kuunteleman. Seuraamaan. Noudattamaan ohjeista. Tottumaan. Tottelemaan toisen tahtoa. Karaisemaan omaa tahtoaan. 1800-luvulla kuri oli  ihmisluonnon  murskaamista. Tänään se on pehmeämpää: kesyttämistä  ja taivuttamista.

Kuri edellyttää, että opettaja asettaa rajat, säätää säännöt, joita noudatetaan.

Tässä ensimmäisessä kurin ruudussa,  kuria pitää opettaja. Opettaja asettaa rajat lapselle, koska  lapsi ei siihen itse aluksi pysty.  Opettaja  luo  luokkaan rutiinit, tunnille ja päivälle  rakenteet. Asiat toistuvat, niihin totutaan. Tottumus tulee luonnon rinnalle. Opettaja vaatii, valvoo, seuraa ja  puuttuu. Rajojen rikkomisesta on seuraus. Sitä ei suvaita.

Opettajakeskeisen kurin vaihe voi olla hyvinkin lyhyt. Joskus siihen  palataan toistuvasti. Tässä  opetuksen alkuruudussa ei vielä opeteta vaan hallitaan. Kyse on "puhtaasta" kasvattavasta toiminnasta: hallinnasta  ja johtamisesta. Kun oppilaat olivat taipuneet kuriin, alkoi varsinainen opettaminen.

Opettajakeskeiseen kuriin ja ennenmuuta seuraamuksiin liittyi myös 1950- ja 1960-luvulla syntynyt behavioristinen tapaa kasvattaa. Se oli eräänlainen väännös Rousseaun ideasta luonnollisista rangaistuksista. Peruside oli, että ympäristön palaute muovaa täysin ihmisen. Kasvatus on ympäristön ja sen reaktioiden säätelyä, niin, että myönteisiä asioita vahvistettiin (palkkiot), kielteisiä sammutettiin (ei enää annettu palkkiota ja annettiin rangaistuksia).

Esimerkkejä opettajajohtoisen kurin keinoista (osa historian patinoimia)
- luokka nousee ylös tunnin alussa ; yhteenääneen tervehdykset
- lliikkumisen rajoittaminen: lattiaan pultattu pulpetti: - tiukat viittaamissäännöt - kielto liikkua-- suora istuma-asento-  vastaaminen seisoaltaan
- opettaja lukee järjestyssäännöt ja kertoo rangaistukset.
- kielto puhua ilman lupaa;
- huomion antaminen/huomioimatta jättäminen (behaviorismi); palkkiot  ja kunnianimet
tunnin selkeä rakenne
istumajärjestys
- rangaistukset: koko kirjo: seisottaminen, käsille lyöminen, vitsa, eristäminen.
- opettajan oma esimerkillinen käyttäytyminen

Tämä  opettajakeskeisen kurin ruutu on tänään outo,  tietyllä tavalla demonisoitu. Virallisesti  lainsäätäjä edelleen takaa kasvattajalle kuritusvallan  (Ei toki enää vuoden 1915 jäljeen ruumiillista kuritusta.)

Meidän pitäisi etsiä 2000-luvun kuri, polku jota pitkin karja keväällä saatettin vapauteen (ja päinvastoin). Ilman kurinalaisuutta, tottelemista  ei kuitenkaan voi olla järkevää opetusta, jossa aika ja vaiva ei mene turhaan. Kuriton koulu on vedetön mylly, sanoi J. Comenius.

2. kuri- yhteistoiminnallinen

Tässä kurin ruudussa kuria on jo siirretty oppilaille. Kuria  pidetään yhdessä. Opettaja ei vaadi, hän suostuttelee, tinkii, linkittää ja käy kauppaa.

Kurin luonne on nyt toinen. Kuri ei vaadi ehdoitta tottelemista,  alistumista, vaan sitoutumista  yhteiseen demokraattisesti mutta opettajan ohjauksessa laadittuun sopimukseen (Opettajalla on veto-oikeus  sääntöihin).  Yhteiset säännöt ovat kompromisseja, mukana on aina jotakin, mitä jokainen on tahtonut.  Sopimus velvoittaa. Oppilaita on kuultu ja osallistettu. Oppilaiden vastakulttuuria estetään syntymästä ja se valjastetaan yhteisen hyvän palvelukseen.  Oppilaat- tai ainakin osa heistä rekrytoidaan mukaan kurinpitoon "kapoiksi".

Yhteistoiminnallisesta kurista ei puhuta kurina. Olettamusperustassa on tapahtunut iso muutos. Tämän ruudun keinosto syntyi vasta kun Lasta ei enää pidetty perisynnin pilaamana kasvatettavana vaan  kasvatuksen toisena subjektina. Vertaisten vaikutus kasvatukseen on tunnustettu ja sille on raivattu tilaa.

Tähän  ruutuun kuuluu esim. seuraavia käytänteitä
- luokan omat säännöt
- Muksuoppi (oppilas taivutetaan asettamaan itse oma tavoite)
- luokan hallitus
- järjestäjän, aulapäivystäjän tehtävät
- oppilaskuntatyö esim. järjestyssääntöjen osalta
- luokan tuomioistuin.
- yhteisökasvatus

Yhteistoiminnallisen kurin ruudussa ei murskata eikä alisteta lapsen tahtoa. Kurin syntyminen vie näin enemmän aikaa ja saa myös outoja piirteitä:  Esim. Kalevi Kaipion yhteisökasvatusmallissa säännöt ovat samat oppilaille ja kasvattajalle. Se, että lasta on kuultava häntä koskevissa asioissa, on meillä kirjattu lakiin. Ratkaisu on tehty ihmisoikeuksien näkökulmasta. Jään kuitenkin  pohtimaan, kuinka tässä kuriruudussa voitaisiin tukea ihmisen kasvulle  välttämätöntä tottelemisen taitoa, siis taitoa tehdä toisin kuin tahtoo. Sitä taitoa ilman ei voi tulla toimeen. Tässä Keijo Tahkokallion yksinkertainen ajatus kyllä- ja ei-neuvottelualueista vaikuttaa fiksulta: Monesta asiasta voidaan neuvotella. Mutta on myös asioita, joista ei neuvotella. Tällaisia ovat esim. tupakointi tai alkoholin käyttö (tai väkivalta) koulussa.


3. kuri- oppilaskeskeinen

Opettajakeskeisen ajattelun vastakohdaksi  syntyi viimeistään Rousseaun Emilessä lapsikeskeisen kasvatuksen idea. Luonto oli hyvä. Ihmisen kypyessä hänen mieleensä nousee omaa harrastusta, mielenkiintoa. Lapsen tulisi saada tehdä mitä haluaa, missä järjestyksessä haluaa. Aikuisen tehtävä oli vain  auttaa lasta kasvamaan, poistaa esteitä kasvun tieltä.

Lapsikeskeiseen kasvatuksessa kurin käsite täytyy ajatella toisin. Ulkoisen auktoriteerin kurin sijasta, lapsen kasvu perustui kokemuksiin; hänen tuli kokea tekojensa seuraukset luonnollisina rangaistuksina. "Siperia opettaa" voitaisiin  sanoa. Kun rikkoo ikkunan, nukkuu kylmässä. Tämä sama idea on myös behavioristisessa kasvatuksessa.

Oppilaskeskeisen kurin pidon  keinovalikko koulussa  ei ole kovin kattava. Esimerkkejä ovat:
- oppilaiden omat säännöt ja itse säätämät rangaistukset leikeissä ja peleissä
leikeistä ulossulkeminen ja mukaan ottaminen
koulupäivä pitenee, kun se on mennyt sähkäykseen

Oppilaskeskeisenä kurina voidaan pitää myös toverikuria. Lapset ja nuoret ovat hyvin riippuvaisia toisten huomiosta ja ryhmän hyväksynnästä. On pukeuduttava tietyllä tavalla. Kuunneltava tiettyä musiikkia.  Tämä kuri voi olla  myönteistä, urheilujoukkueessa  tai bändissä voi vallita upea joukkuehenki. Porukka tsempaa toisiaan. Jokainen sitoutuu harjoittelemaan omalla ajallaan jne. 1800-luvulla vaikuttanut Cleve puhuu kumppanuudesta.

Toverikuri voi olla myös kielteistä, koulun arvojen vastaista. "Pinkoja" halveksitaan. On oltava Cool, "hyvä jätkä". Ryhmän tapaan taivutetaan  kiusaamalla. Elokuvista mieleen tulee ennen muuta "Kärpästen herra".  Vastaava kuri vallitsee mm. rikollisjoukoissa ja vankiloissa. Toverikuriin  kuuluu mm. "vasikoimiskielto". Cleve puhui pilaantuneesta kumppaanuudesta.


4. opetus- opettajakeskeinen

Herbartilaisessa mallissa kuri mahdollisti siirtymisen opetukseen. Lasta opetettiin, kun hän pystyi ottamaan oppia vastaan (hallitsi itseään).  Tuohon aikaan - 1800-luvun lopulta 1950-luvun puoliväliin - uskottiin  että Ihmislapsen kehitys oli pääasiassa ulkoisten vaikuttajien ansiota.  Jo John Locke  oli esittänyt 1600-luvulla että ihminen on syntyessään tyhjä taulu, tabula rasa. Herbart uskoi, että opettaja luo oppilaan ajatusmaailmaan. Herbartilaisessa ajattelussa opettaja valitsi  ja muovasi  oppiaineksen oppilaalle sopivaksi (opettaja syötti tiedon oppilaalle kuin lentoemo, valmiiksi mutustettuna)  Oppilaan osuus oli  seurata opettajan taitavaa opetusta.

Herbartilaisen opetuksen (väli)tavoitteena oli synnyttää harrastus, kestävä ja vakava innostus arvokkaaksi katsottuihin elämänilmiöihin.  Ajateltiin, että tahto riippuu tunteesta ja tunne vuorostaan tiedosta. Tahtoon ei voitu suoraan vaikuttaa, mutta välillisesti kyllä kasvattavan, tunteita herättävän tiedon avulla. Opettaminen oli kuin pianonsoittoa: tunteilla ladattu tietoa koskettamalla lapsen mielessä  soi sävelet; uudet asiat liittyivät automaattisesti toisiinsa ja virittivät tahtoa. Niinikään uskottiin,  että tahto johtaa toimintaan tunnepitoisesti virittyneen tiedon perusteella.

Opettajan tuli itse olla innostunut, vain siten innostus tarttuisi. Perillemeno näkyi mm. sovellustehtävissä (joissa ollaan siirtymässa jo ohjaukseen).  Opettajan keskeinen työvälinen oli taitavat kysymykset. Oppilas imi tiedot aivoihinsa  tarkkaavaisesti kuunnellen ja mielessään kysymyksiä ratkaisten. Työtapaa kutsuttiin kehittäväksi.

1950- ja 1960-luvulla syntynyttä  behavioristista tapaa kasvattaa käytettiin myös asioita opetettaessa.  Oppimisen dynamona oli ympäristön palaute (jota opettaja sääteli). Opetus oli ärsykkeitä. Oppiminen oli reaktioita. Opettajan tehtävä oli säädellä ympäristöä (palautetta) niin, että myönteisiä asioita vahvistettiin (palkkiot), kielteisiä sammutettiin (ei enää annettu palkkiota ja annettiin rangaistuksia). Behavioristisessa opetuksessa aines jaettiin pieniin osiin, ja kun se oli opeteltu, testattiin heti osaaminen ja näin saatin välitön vahvistus.

Opettajakeskeisissa  työtavoissa oppiminen perustuu kokemuksiin, joita opettaja organisoi, järjestää. Esimerkkejä opettajakeskeisestä opetuksesta ovat:
- opettajan esitys, luennointi ja ns. praelectio (jesuiitat)
- kyselevä opetus (kehittävä kysely)
- demonstraatiot
- yhteinen harjoitus (kaikki tekevät samoja tehtäviä, yhteislaulu, liikunta)
- ino (itseneuvova opetus)
- ohjattu ja ohjelmoitu opetus
- tietokonedrillit
- havainnollistaminen
- taulunkäyttö

Herbartilaisen opettajakeskeisen opetuksen tarkoitus oli herättää mm. Rousseaun lapsikeskeisessä näkemyksessä esiin noussut oppilaiden oma harrastus siis motivaatio. Opetus piti suunnitella niin, että se noudattaa lapsen luonnollisten tarpeiden (kiinnostuksen) heräämisen aikataulua. Opetuksessa kutsuttiin  myös mieleen oppilaiden aikaisemmat tiedot.

Behavioristisesti opettajakeskeinen opetus piti oppilasta vielä enemmän kohteena. Opetus oli mielen säiliön täyttämistä.

Opettajakeskeiseen kasvatukseen  suhtaudutaan usein kielteisesti leimaamalla se vanhanaikaiseksi. Siinä on kuitenkin parhaimmillaan  erinomaisia piirteitä: huolellinen suunnittelu, käsitteellinen selkeys, perinpohjaisuus jne.  Elävässä puheessa opettaja voi osoittaa  opittavan asian  yhteyden juuri tähän hetkeen ja oppilaiden elämään.

5. opetus- yhteistoiminnallinen

Yhteistoiminnallisessa opetuksessa opettaja jakaa vastuuta kokemuksista, joista opitaan  oppilaille.  Oppilaita ei jätetä yksin keskenään touhuamaan, vaan opettajalla on edelleen opetuksessa vahva rooli. Oppilaat voidaan ottaa mukaan opetuksen suunnitteluun, toteutukseen ja sen arviointiin. Opettaja antaa reunaehdot, joissa oppilaitten autonomia toteutuu.

Esimerkkejä yhteistoiminnallisesta opetusta ovat:
- opettajan ohjaama  ryhmätyö
- yhteistoiminnallinen opiskelu
- draamapedagogiikka
- yhteissuunnittelu
- yhdessä suunnitellut projekti
- juhlat
- avoin opetuskeskustelu.


6. opetus- oppilaskeskeinen

Rousseaun "Emileä" on kuvattu kopernikaaniseksi  käänteeksi pedagogiikassa. On kirjoitettu, että teoksen ansiosta huomio opetuksessa siirtyi oppiaineksesta (ja opettajasta) oppilaaseen.  Lapsi nostettiin kasvatuksen subjektiksi, opettajasta ja kasvattajasta yleensäkin tuli mentori, ohjaaja.  Näkemys teki pienen läpimurron 1900-luvun "uudessa koulussa". Oletettiin, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee ja että hän kykenee itse säätelemään oppimistaan. Äärimuodossaan lapsi  laati itse opetussuunnitelmansa. Hän päätti, osallistuuko tunneille jne.

Kun opettajakeskeisessa opetuksessa oppilaan toiminta oli opiskelua, oppilaskeskeisessä opetuksessa haettiin paluuta autenttisen elämän toimintoihin. Kouluopiskelun tavat koettiin luonnottomiksi. Lasten tuli saada oppia niinkuin luonnossa opitaan.Lapsi oppi leikkeissään, pelatessaan, tehdessään työtä...  Suuntauksen suuria nimiä olivat mm. Ellen Key, Maria Montessori, John Dewey, Kilpatrick, Johannes Käis... Heidän ajatustensa pohjalta syntyi vaihtoehtometodiikkaa mm. Montessori-, steinerkasvatus  ja sekä vapaa kasvatus. Uusia työtapoja kokeiltiin mm. laboratotiokouluissa.

Oppilaskeskeisen  opiskelun didaktinen periaate oli omatoimisuus, jossa oli eri asteita. Toinen periaate oli vapaus ja kolmas sosiaalisuus. Lapset saivat tehdä töitä vapaasti yhdessä, ryhmässä.

Esimerkkejä oppilaskeskeisesta opetuksesta
- oppilaiden omat esitykset toisilleen
- itsenäinen työ (aineet, vapaa-aiheet, tutkimustehtävät)
- luokan oma tunti
- urakkaopiskelu
- ilmiöt
- itsearviointi
- Fenix-koulu
- omat tutkielmat
- raportit
- työkirja
- vapaasti valittavat pelit

Äärimmilleen vietynä oppilaskeskeisyys johtaa opetuksen hajoamiseen. Käytännössä vain pieni osa täysin vapaan opetuksen kokeiluista jatkuu useita vuosia. Lapsilla ei yleensä ole kykyä ohjata itse toimintaansa niin että pystyisivät tekemään opetussuunnitelmatason ratkaisuja.

Mitä vanhempia lapset ovat, sitä paremmin tsenäinen opiskelu, ominpäin opettelu kuitenkin heiltä sujuu. Aikuisten opiskelulle on yleensä hyvin tyypillisä, että opiskelija asettaa itse tavoitteet, valitsee työtavat ja materaalit ja jopa arvioi itse työnsä.

7. ohjaus- opettajakeskeinen

Ohjaus oli herbartilaisessa ajattelussa kasvatuksen keinojen "päätepiste". Mikael Soinisen mukaan ohjaus täydentää opetuksen niin, että se muodostuu kasvatukseksi. Koulun tehtävä ei ollut vain siirtää tietoja ja taitoja, vaan ennen muuta muokata ihmisten luonnetta. Tavoitteena oli siveellinen eli eettinen luonne. Ohjaus oli sen seuraamista, että oppilas elää niinkuin oli opetettu.

Ohjaus oli kauempaa seuraamista. Se oli mielekästä vasta,  kun lapsi osasi  hallita itsensä ja oli saanut opetusta, jota piti soveltaa. Ohjaamisen tarkoitus oli lujentaa hyvät harrastukset periaatteiksi, vakiinnuttaa ne, auttaa tästä eteenpäin.  Se oli siirtymä  ulkoisesta kasvatuksesta itsekasvatukseen. Oppilaille annettiin autonomiaa, ja katsottiin, osaako hän käyttää sitä. Se oli neuvontaa eteen tulevissa pulmissa.

Esimerkkejä opettajakeskeisestä ohjauksesta
- Herbartilainen ohjaus oli aina opettajakeskeistä.  Ohjauksen keskeinen menetelmä oli seuraaminen, valvominen ja puuttuminen. Opettaja mm. valvoi oppilaittensa käyttäytymisä vapaa-ajalla
- ohjaus voi olla myös oppilaan ja opettajan kahdenkeskisiä keskusteluja, joissa opettaja kannustaa tai nuhtelee oppilasta.
- urheilussa valmentaja voi toimia tällä otteella. Joukkueelle on annettu tietty harjoitusohjelma, ja sen toteutumista seurataan
- kasvatuskeskustelu, jolla on joissain kouluissa korvattu jälki-istunto, on opettajakeskeistä ohjausta.
- opettajan ohjauspiste, jossa voi käydä kysymässä neuvoa.

Perinteisessä merkityksessä ohjaava opettaja ei opeta uusia asioita. Ohjaus ei korvaa opetusta, se jatkaa sitä.  Nykykielenkäyttö on tässä toisenlaista. Koko opettajan toiminta opetuksessa saatetaan kuvata ohjaamiseksi. Tällöin halutaan  korostaa oppilaan aktiivista roolia omassa oppimisessaan.

8. ohjaus- yhteistoiminnallinen

Yhteistoiminnallinen ohjaus on varsin uusi ilmiö.  Se on ohjausta, jossa opettaja ja oppilas yhdessä pohtivat jo opetettua. Tavoite on auttaa oppilasta pysymään mukana, palaamaan ns. opiskelun tilaan. Ohjaus on dialogista. Opettaja auttaa oppilasta tekemään itse ratkaisuna. Hän voi tehdä sen tankkaamalla motivaatiota, lataamalla uskoa ja toivoa mutta myös antamalla lisää tietoa kysymyksiin, jotka vaivaavat oppilasta.

Esimerkkejä yhteistoiminnallisesta ohjauksesta
- ammatinvalinnan ohjaus
- yläkouluvalintojen esittely
- muotojen valinta opiskelun tueksi
- lohdutuspuhe murheessa
- debriefing- tyyppinen toiminta
- tulosneuvottelu
- aikuisen vetämä sovittelu
- sanallinen arvionti keskustellen


9. ohjaus- oppilaskeskeinen

Kasvatuksen idea on siirtää vastuu kasvusta oppilaalle itselleen. Hän on siihen kypsä. kun pitää itsensä kurissa, opiskelee itsenäisesti ja kykenee itse ohjaamaan omaa toimintaansa.

Oppilaskeskeisessä ohjauksessa oppilas seuraa, valvoo ja puuttuu itse omaan käyttäytymiseensä. Tällainen ohjaus tapahtuu jonkinlaisena sisäisenä puheena. Jo Sokrates uskoi, että eräänlainen "omatunto" ohjaa meitä. Sitä on vain kuunneltava. Aluksi sen ääni on heikko.

Oppilaskeskeisessä ruudussa luotetaan siihen, että oppilas kykenee itse ohjaamaan itseään.

Oppilaskeskeisen ohjauksen keinoja ovat mm.
- systemaattinen  itsekasvatus, jossa pidetään itseä kurissa
- myös tutor-järjestelmää voi pitää oppilaskeskeisenä ohjauksena. Siinä ohjausta antaa opettajan sijasta vanhempi koulutoveri.
- Ben Furmanin muksuopin kannustajat ovat vertaisohjaajia.
- vertaissovittelu

LOPUKSI

Edellä kuvattu yhdeksän ruudun kartta kuvaa koulukasvatuksen menetelmien kenttää. Yksittäiset käytänteet, menetelmät ja tekniikat voi, jos haluaa, sijoittaa sen avulla pakon-vapauden ja toisaalta oppimisen vastuunjaon ulottuvuuksille.

Kartta näyttää minusta samalla myös kasvatuksen menetelmien kehityspolun.  Kasvatuksen historia on minun näkemykseni  mukaan  kulkenut kahta polkua: (1) Pakosta kohti vapautta. (2) kaikissa kasvatuksen keinoissa siirtymää opettajakeskeisyydestä oppilaskeskeisyyden kautta kohti yhteistoiminnallsuutta.

Monet seikat olettamusperustassa ovat muuttuneet. Auktoriteetin käsite on muuttunut. Näkemyksemme lapsesta on muuttunut. Emme ehkä enää usko, että koulussa opetettavat asiat ovat tärkeitä. Ymmärrämme vapauden toisin (väärin:-). Olemme halunneet unohtaa kurikäsitteestä sen myönteisen merkityksen.

Tänään ryntäämme ruutuihin, joissa vastuuta siirretään jopa liikaa oppilaille. Miksi haluamme itse  ahtaa itsemme kouluopetuksessa liian harvoihin ruutuihin?.  Hyvä opetus on joustavaa vaellusta karta eri ruuduissa. Tilanteen mukaan. Kasvatuksen   tavoitteena on,  että kasvatus muuttuu itsekasvatukseksi, jolloin oppilas ei tarvitse enää opettajaa. Se on tavoite, ei lähtökohta. Lapsi ei ole kasvi, johon on kirjoitettu, mitä hänestä tulee. Lapsi ei ole aikuinen. Hän tarvitsee aikuisen apua.  Jos ihmisihanteemme on edelleen  siveellinen eli eettinen luonne,  siis persoona, joka on enemmän kuin yksilö, yksilö joka on myös hyvä  ihminen ja kelpo kansalainen, hänen on opittava ottamaan muut huomioon. Siihen tarvitaan toisia ihmisiä. Ihminen ei kasva ihmiseksi itsekseen. Ihmisesta tulee ihminen vain  kasvatuksella.