Kirjoja

Kirjoja

tiistaina, elokuuta 02, 2011

Olemme hukanneet kasvatuksen idean

VIIME aikoina mediassa on ollut useita uutisia, jotka kertovat nuorten järjettömästä uhkarohkeudesta, mielettömistä väkivallanteoista ja viimeksi tänään oppilaiden ainekirjoituksista tihkuvasta vihakirjoittelusta. Olen mm. naamakirjassa (FB) luvannut kertoa perusteluni esittämälleni väitteelle, että yksi keskeinen syy näihin ilmiöihin on se, että olemme hukanneet kasvatuksen idean. Kyse on kollektiivisesta virheestä, en syytä ketään yksittäistä ihmistä.

SUOMALAISEN  pedagogiikan eräs upeimmistä saavutuksista on ollut kasvatuksen käsitteen hionta. Apua olemme saaneet saksalaisesta hermeneutiikasta, sille täysi tunnustus. Veikkaanpa suruissani, että vain muutama osaa enää määritellä koko käsitettä - tai näkee semmoiseen edes tarvetta. Minä näen.

Uskon siihen klassiseen ajatukseen, että ihmisestä ei tule ihmistä ilman kasvatusta, siis ilman toisia ihmisiä, jotka ottavat ja kantavat vastuun lapsen kasvusta kohti arvokkaita asioita. Olen vanhanaikainen, ja uskon, että se ajattelutapa, joka Suomessa omaksuttiin 1900-luvun puoliväliin mennessä, on yhä arvokas. Ajateltiin, että jokaisessa lapsessa on kasvunaiheita, valmiuksia sekä arvokkaaseen että arvottomaan. Ilman kasvatusta lapsi jää omien tarpeidensa vangiksi. Yksi keskeinen idea oli, että lapsen on opittava tottelemaan. Uskottiin, että aikuinen tietää enemmän kuin lapsi, on viisaampi. Ei kuviteltu, että lapsi on yhtä pätevä tekemään päätöksiä kuin aikuinen. Aikuinen tiesi enemmän maailmasta ja  oli vastuussa lapsestaan.  Siksi oli luonnollista vaatia, että lapsi "keskenkasvuisena" tekee niinkuin aikuinen sanoo. Ilman muuta.

MENNÄÄN vielä syvemmälle. Tuolloin ajateltiin että inhimillinen kasvu on sitä, että opimme hillitsemaan omaa luontoamme. Omaa tahtoa ei pitänyt murskata, mutta sitä piti kyetä myös hallitsemaan.  Ei voi  tehdä sitä, mitä milloinkin mieleen tulee. On opeteltava  kuuntelemaan omaa järkeä (ja omaatuntoa).  Kasvamme yksilöksi, omaksi itseksemme, mutta myös persoonaksi, joka tunnustaa omille pyyteilleen rajat, toisten oikeudet.  Kasvua haluttiin ohjata eettisen suuntaan. Tavoitteena oli siveellinen siis yksinkertaistaen kaikkien kohtuulliseen hyvään pyrkivä ihminen.

Kasvatus alkaa aina pakosta. Lapsn on  kuunneltava. On toteltava. Kun oppii tottelemaan (siis käyttäytymään järkevästi, vaikkei kivalta tunnu),  saa vapautta - vähemmän ulkoista pakkoa  ja kontrollia. Vapautta ei tuolloin ymmärretty mielen vallaksi, oikeudeksi tehdä, mitä huvittaa.  Vapaus oli vapautumista omista älyttömistä impulsseista.Vapautumista kohti sivistystä, joka ei tule vaivatta.

Kasvattaja oli auktoriteetti, joka  asetetti  rajat niinkauan kuin lapsi ei niissä itse pystynyt pysymään. Kasvattaja tiesi  edustavansa  ylevää hyvää, lapsen todellista parasta.  Rajaton lapsi ajatuisi väistämättä hankaluuksiin. Elämä ei voi olla vain kivaa. Lapselta odotettiin, vaadittiim kiintymystä kasvattajiinsa, koska he halusivat hänen parastaan.  Lapsen paras oli nöyryys tradition edessä, sitten sen kyseenalaistaminen ja lopulta vapaaehtoinen taipuminen siiheen, kuten Snellman ajatteli.

VÄITÄN siis, että olemme tänään hukanneet tämän kasvatuksen idean.  Saksalainen lastenpsykiatri Michael Winterhoff on  ihanan oikeassa. Aikuisen ja lapsen suhde on kääntynyt päälaelleen. Me aikuiset kerjäämme nyt lapsen kiintymystä samaan tapaan kuin lemmikkieläimeltä. Olemme luopuneet kasvatusvallastamme ja - vastuustamme.  Olemme siirtäneet valtaa  ja vastuuta  kasvusta pienille lapsille, joilla ei ole sen kantamiseen mitään edellytyksiä. Heitteillejättöä!

Pitäisikö meidän herätä! Pitäisikö meidän uskaltaa asettaa rajat?  Pitäisikö uskaltaa myös vaatia? Kaikista asioista ei tarvitse - ei saa- neuvotella. Vanhemmilla on täysi oikeus vaatia lasta tottelemaan. He ovat antaneet lapselleen elämän. Yksin se iittää kunnioituksen ansaitsemiseen.

KASVATUKSEN käsite tarvitsee kunnianpalautuksen, rehabilition. Ei siksi, että vanhemmilla olisi mukavampaa. Siksi, että lapsesta  ei tule ihmistä ilman kasvatusta.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen vasta aloittanut kasvatustieteiden opiskelija ja tehtävääni aineistoa hakiessani törmäsin blogiisi, jota varmaankin tulen lukemaan vastakin.

Pieni särähdys sattui korvaani lukiessani tekstistäsi pätkän siitä, että vanhemmat voivat vaatia lapselta tottelevaisuutta, ovathan antaneet tälle elämän. Elämän antajana siis vanhemmat ovat oikeutettuja kunnioitukseen. Onko tämä todella sitä mitä tarkoitat? Eihän lapsi ole pyytänyt syntyä tänne, vaan on omasta tahdostaan (jota tietenkään ei edes siinä vaiheessa ole) riippumatta tänne synnytetty ja senkö takia hänen pitäisi kunnioittaa vanhempiaan ja totella heitä? Eihän siinä silloin lapsen parhaasta ole kysymys, vaan vanhempien tarpeesta tulla kunnioitetuksi. Mitättömällä psykologian ja kasvatustieteen tuntemuksellani minä ajattelisin, että lapsi, jota kasvatetaan ja jolle asetetaan sopivassa määrin rajoja, ja joka saa rakkautta ja hellyyttä, kyllä kunnioittaa vanhempiaan. Ja koska vanhempi on lapsensa tähän maailmaan synnyttänyt, on hänellä velvollisuus hoitaa ja kasvattaa lastaan ja siten ansaita lapsensa kunnioitus.

Martti kirjoitti...

Kysyt ja pohdit viisaita.

Jotta voimme ymmärtää kasvatusta, on aika ajoin tärkeää kaivautua tuon käsitteen aikaisempiin merkityksiin.

Muistaakseni tuossa lastussa message oli, että kasvatukseen kuuluu vanhempien oikeus rajojen asettamiseen. Se on rakkautta.

Tarkiainen kirjoitti...

Olen pitkälti samaa mieltä, rajoja ja rakkautta, mutta mietin sitä mikä on niiden suhde. Missä vaiheessa lapsi/nuori saa vastuuta, missä vaiheessa aikuinen ottaa vastuuta toisen puolesta ja miten viisas aikuisen pitää olla.

Risto Tarkiainen

Martti kirjoitti...

Moi Risto!

Sepä se. Niiden oikean suhteen määrittely on kasvattajan taitolaji. SE vaatii lapsen tuntemusta ja tilannetajua.

Tarkiainen kirjoitti...

MOi Martti itse asiassa tämä vaatii kasvattajalta itsetuntemusta ettei hän omia tiedostamattomia tarpeitaan, pelkojaan, toiveitaan siirrä kasvatettavaan

Risto, luokanopettaja ja hahmoterapeutti

Martti kirjoitti...

Hieno oivallus, Risto!

Tarkiainen kirjoitti...

Pohdin sitä miten opettajankoulutksen aikana tai sitten täydennyskoulutuksessa (pakollisessa)voisi ottaa huomioon, kouluttaa, tehdä tietoiseksi opettajan sokeat pisteet, projisoinnit ja jakaa kokemuksia omista kouluajoistaan tai toiveitaan, odotuksiaann, pelkojaan sekä onnistumisiaan.

Martti kirjoitti...

Hieno teema. KIrjoita siitä Luokanopettajaan.

Tarkiainen kirjoitti...

kirjotin siitä sinulle luokanopettajalehteen mietelmiä
Risto