Täydennetty klo 13 ja klo 20.38
PROFESSORI Pertti Kansanen on puhunut pyhäpäivän didaktiikasta. Tällä hän viittaa yhteen kouluopetusta koskevan ajattelun sokeaan pisteeseen. Didaktiikassa oletetaan itsestään selvyydeksi, että oppilas haluaa oppia asioita, tai että hän on ainakin kohtuullisella suostuttelulla motivoitavissa opiskeluun. Yhä useammin koulun arjessa kuitenkin törmätään ilmiöön, jossa oppiminen on oppilaalle e-v-v-k:ta (ei vois vähempää kiinnostaa).
MUUTAMA lastu sitten kuvailin toisenlaista tapaa sitouttaa oppilaita opiskeluun, mutta jo oman arvosanatason valinta edellyttää jonkinlaista halua opiskella. Entä kun halua ei ole lainkaan, kun oppilas ei ole tippaakaan itseohjautuva (jollainen opetuksessa aina pitäisi olla) tai edes ulkoaohjautuva.
Idea neuvottelukoulutuksesta
JOKIN aika sitten istuin kurssilla, jossa annettiin eväitä neuvottelutilanteisiin. Kouluttaja esitteli mallia, jossa erotettiin toisistaan kaksi neuvottelun osaa: 1) toisen saaminen neuvottelutilaan ja 2) itse neuvottelu. Edellinen oli pitkälti tunnetyötä: neuvottelun edellytysten luontia ja esteiden poistamista.
Pitäisikö arkipäivän didatikkassakin ajatella samoin? Että opetuksessa on kaksi tarkeää vaihetta: opetus ja lapsen saattaaminen tilaan, jossa hän suostuu opetettavaksi. Opetustilassa opettaja voi opettaa; auttaa oppilasta opettelemaan tarvittavaa uutta osaamista. Opetuksen odotustilassa opettajan tehtävä on nostaa tai palauttaa oppilas opetustilaan. Opetustilassa ollessaan oppilas työstää oppiainesta ja sen merkityksiä, ja opettaja tukee hänen ajattelunsa kehittymistä. Odotustilassa oppilas työstää omaa mielentilaansa ja omalle opiskelulleen antamia merkityksiä, ja opettaja vahvistaa hänen oppimisen emotionaalista perustaansa ja yritystään palauttaa itsensä opiskelutilaan.
Olisiko niin, että oppilas joka putoaa opetustilasta ei olekaan kapinassa vaan eräänlaisessa anomaliatilassa, kaaoksessa, josta hän ei pysty itse itseään nostamaan? Onko lopulta sittenkään kyse halusta vai kyvystä mm. ohjata omaa toimintaa? Pitäisikö meidän ajatella, että vuorovaikutus odotustilassa olevan kanssa voi olla äärimmäisen arvokas ja tärkeä kasvatuksellinen hetki, ei ahdistava katkos, josta on heti toivuttava?
On mielenkiintoista, että kun on tutkittu oppilaiden itselleen merkityksellisimpiä oppimiskokemuksia, oppilaat nostavat sellaisiksi tilanteet, joissa opettaja on jollain lailla keskeyttänyt opetuksen ja tullut oppilaan avuksi, kun opiskelu ei suju.
Odotustilan didaktiikkaa
MITÄ tuossa opetuksen odotustilassa (eteisessä) pitäisi tapahtua? Tutkimuksista voidaan oppia, kuinka tärkeää on oppilaan oma usko kykyynsä onnistua opiskelussa. Odotustilassa tulisi vahvistaa oppilaan uskoa itseensä ja mahdollisuuksiinsa suoriutua (esim. kertaamalla aikaisempia onnistumisia, ehkä pilkkomalla haaste mahdollisimman pieneksi, ehkä sovittamalla tavoitetasoa). Siinä tulisi vahvistaa oppilaan uudelle osaamiselle antamaa merkitystä (esim. puhumalla sen hyödyistä itselle ja muille). Siihen voisi kuulua kavereilta saatava kannustus. (Huomaan Ben Furmanin muksuopin sopivan tähän tosi hyvin).
LUIN aamiaiseksi Kasvatuslehteä 2007/1. Siinä oli Marita Mäkisen ja Sanna Kallion mainio artikkeli "Oppimisen ohjaaminen- kohtaamista ja yhteisöllistä tiedon jakamista".
Olisiko näissä seuraavissa poiminnoista ja artikkelin ajatuksista otetuissa kopeissa aineksia opetustilaan saamisen didaktiikkaan:
- oppilaan omat tarpeet (ohjaavat motivaatiota muualle tai itse asiaan)
- oppilaan voimavarat (riittävätkö voimat, onko oppilas opiskelukunnossa?)
- sanoittamisen idea (opettaja auttaa oppilaita pukemaan tunteitaan, tapahtunutta jne. sanoiksi)
- oppimisen etenemisen kitka ja katkos
- oppimisen esteet ja niiden kiertäminen ja purkaminen
- tuen ja avun oikea-aikaisuus
- tuen keventäminen
- scaffolding
Samassa artikkelissa kiteytettiin onnistuneen ohjausvuorovaikutuksen välineiksi seuraavat tekijät:
(1) autonomia ( on oltavaa vapautta, aikaa ja tilaa oppimiseen)
(2) aktivointi (opettaja "virittää oppilaita onnistumisen iloon ponnistelun ja vaivannön kautta")
(3) herkkyys (opettaja huomaa oppilaan tilan vihjeet ja ymmärtää, mitä oppilas niillä viestii)
(4) tuki (opettaja antaa oikeaan aikaan ja oikeanlaista apua ja tukea oppilaalle tiedollisesta ja emotionaalisen kaaoksesta selviämiseen)
(5) tietoisuus (opettaja vahvistaa itsesäätelytaitoja)
(6) rauha (tilanteessa vallitsee hyväksymisen ja rohkaisun ilmapiiri).
MILTÄ tämä tuntuu?
PS. JÄLKIKIRJOITUS
Lisäsin lastuun kuvan. Yritän siinä jäsentää ylle kirjoittamaani käyttäen varsinaisen opetuksen ja ohjauksen käsitteitä. Olisiko siinä järkeä? Kuvassa on kolme eri opetustilannetta. (1) perinteinen, mallikas opetustapahtuma. Opetus etenee jouhevasti. Kaikki osallistuvat opetukseen. Aika käytetään opiskeluun. (2) Jo puolet ajasta ja energiasta menee erilaisiin katkoksiin. Oppilaat kysyvät, miksi tämä pitää opetella. Häiriöitä. (3) Tunnista ei tule mitään. Opettaja panee pelin poikki, ja alkaa keskustella oppilaitten kanssa, mikä mättää. Astettain huomio siirtyy opetettavista asioista (opettaja välittää asioita) oppilaitten mielentilan käsittelyyn (opettaja välittää oppilaista).
Juuri tästä muuten puhuttiin kesäkuun rexipäivillä. Ks. tämä lastu ja tämä.
5 kommenttia:
Martilta mainiota tekstiä jälleen kerran! Tuota lukiessa vaan tulee oikein vihaiseksi:)! Kyllä meillä osaajia ja osaamista riittäisi tekemään opetus- ja kasvatustyötä vieläkin paremmin, mutta mites ne resurssit, opettajien aika ja esim. täydennyskoulutus? :) :(
Nykyisen ammattini puolesta jäin myös miettimään sitä, millainen pitäisi olla oppimateriaalien (laajasti ymmärrettynö) rooli osana arkipäivän didaktiikkaa? Millaiset työkalut voisivat auttaa oppilasta/opettajaa nykyistä paremmin itsearvioinnin, motivoitumisen ja taajuudelle virittymisen kanssa? Hyviä näkemyksiä mielellään vastaanotetaan!
Hei! Tämä malli vaikuttaa mielestäni todella järkevältä ja yksilölliseltä nimenomaan lapsia ajatellen. Hienoa, jos tämän saa toimimaan=)
Nero olet. Olet onnistunut tiivistämään keskeisiä kysymyksiä ja antamaan tilanteille järkevältä kuulostavat nimet. Yleisopetuksessa oletuksia osallistumisesta on enemmän, erityispuolella lähtökohtana usein on, että epäonnistuneen oppijan kuva voitaisiin muuttaa myönteisemmäksi. Jos siihen ei ole tilaa/aikaa, ei tule myöskään tuloksia. Kunhan aika on otollinen, varmaan kommentoin lisää. Älä unohda tätä löytöäsi. Olet oleellisen äärellä. Tähän kun vielä siirretään ryhmädynamiikan lainalalisuudet, niin jo vot alkaa olla soppa koossa. /SK
Kiitos kannustuksesta.
Tässä mallissa on tosiaan lähdetty liikkeelle yksittäisen oppilaan mielentilasta.
Sen lisäksi tulevat ryhmäilmiöt. Sitä olemme työstäneet toissa vuonna "luokka koulukuntoon"-projketissa Bionin ajatusten pohjalta.
Jep.
Tärkeä huomio.
Erityisopettajana ja nykyisin työsuojeluvaltuutettunakin törmään tähän asiaan.
Työsuojeluvaltuutettuna sikäli, että yritän auttaa koulun aikuisia kohtaamaan erityyppisiä ongelmatlanteita. Yksi perinteinen ongelmatilanne on se, että oppilas kieltäytyy toimimasta sääntöjen edellyttämällä tavalla ja aikuinen puuttuu tilanteeseen. Hyvin pian käy niin, että oppilas ei ole edes sellaisessa mielentilassa, että kykenisi asiaa käsittelemään. Tilannetta ei auta se, että oppilasta lähdetään viemään rehtorin tai jonkun muun ylemmän auktooriteetin luo. Mitä sitten pitäisi tehdä? Oman kokemukseni mukaan tilannetta ei ole mitään syytä kärjistää, vaan päinvastoin: annetaan oppilaalle mahdollisuus rauhoittumiseen. Autetaan siis oppilasta pääsemään sellaiseen tilaan, että hän on kykenevä keskustelemaan rauhallisesti ja käsittelemään tilannetta. Joskus se voi viedä pitemmänkin ajan - ajan, jota ei välttämättä olisi. Ja edellyttää tietysti opettajalta tai muulta aikuiselta kykyä pysyä rauhallisena tilanteen yläpuolella ja tiedostaa tavoite. Valitettavasti kouluissa on myös paljon oppilaita, joiden rauhoittaminen ei välttämättä onnistu, mutta normitilanteessa siihen tulee pyrkiä.
Samasta prosessista on varmaan kyse didaktiikan motivointi-käsitteessä. Eikös se ole juuri sitä, että erilaisilla menetelmillä saatetaan oppilas sellaiseen tilaan, että opiskelu ja oppiminen on mahdollista. Lähes 20 vuota erityisluokassa opetti minulle sen, että jokainen on hyvä jossain. Se pitää oikeasti paikkansa. Vahvuusalueet tulee löytää ja edetä niiden kautta. Ihmeellistä kyllä, kun onnistumisia tulee jollain alueella, alkaa niitä tulla oletettavasti muillakin :-)
Samaa ilmiötä voinee käyttää myös ryhmäyttämisessä. Haetaan ryhmälle yhteisiä onnistumisia ja yhteistä henkistä tahtotilaa löytää lisää yhteisöllisiä onnistumisen kokemuksia ja siitä seuraavaa hyvää ja trvallista olotilaa. Tätä olen kokeillut sekä luokassa että futiksessa.
Aikaa nämä prosessit vaativat. Mutta aikaahan meillä pitää lapsille olla. Eräs kollega totesi kerran osuvasti: Jos oppilas tai ryhmä ei kykene vastaanottamaan opetustasi, sinun on syytä lopettaa opettaminen ja jatkaa sitä vasta sitten kun oppilas/ryhmä on taas kykenevä oppimaan.
Tässä pikaisesti, voi olla että menin sivuraiteille ideastasi, mutta sellainenkin vaara on aina inhimilessä vuorovaikutuksessa olemassa...
Lähetä kommentti