Kuulun tietokirjailijoihin. Niinpä vastasin tietysti myönteisesti, kun minua pyydettiin pieneen rooliin järjestyksessä toiseen TIETOKIRJA.FI- tapahtumaan Tieteiden talossa Helsingissä. Kyseessä oli tietokirja-alan yhteinen tapahtuma, jossa oli mukana tietokirjailijoita, tietokirjakustantajia jne.
MInä oli mukana paneelissa: Oppikirjojen arviointi – tabuko?. Muina keskustelijoina olivat oppikirjailija Hellevi Putkonen ja opiskelija Mikko Hömmö. Puhetta johti didaktikko Sirpa Wass.
Tunnin ajan pähkäilimme, miksi oppikirjoja ei arvostella esim. lehdissä, kun kaikkia muitakin kirjoja arvostellaan. Oppikirjojen arviointiin liittyy monia ongelmia: usein kyseessä on kokonainen kirjasarja. Onko oppikirja itsenäinen teos, vai osa laajeempaa materiaalipakettia? Ptäisikö oppikirjaa arvioida sen perusteella, millaista oppimista sen avulla saadaan vai millaiseen opetukseen sen imponoi? Voidaanko kirjan osuus erottaa muusta opetuksesta? Kuka olisi riittävän objektiivinen arvioija - vai pitääkä arvioijan sellainen olla?
Kun runokirjoja myydään 500 kpl, niin oppikirjasarjaa voidaan myydä satoja tuhansia. Kyseessä on valtava bisnes. Syntyisikö epäoikeudenmukaisesta arvostelusta korvausoikeudenkäyntejä?
Keskustelussa osoittautui, että kirjoja kyllä arvioidaan, mutta ei julkisesti. Sen jälkeen kun Kouluhallitus lopetti oppikirjojen ennakkotarkastuksen, kustantajat arvioittavat tekeillä olevia kirjoja kentän opettajilla.
Itse ehdotin jonkinlaisen oppikirjasertifikaatin luomista. Ts. oppikirja, joka prosessoidaan laadukkaasti, saisi hakemuksesta laatuleiman. Taustalla tarvittaisiin uskottava konklaavi tietokirjailijoita, kustantajia, opetushallintoa ja opettajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti