Kasvatussosiologiaa

KUVA: Myös "Kasvatussosiologian" kansi on uudessa painoksessa uudistettu. Minä luin vanhaa painosta.

MINULLA on tapana pitää yöpöydällä kasvatustieteellistä kirjallisuutta, joskus jopa röykkiöittäin. Kohtuullisen pitkän odotuksen jälkeen vuoro tuli teokselle: Antikainen, A., Rinne, R. ja  Koski, L. (2000). Kasvatussosiologia. Helsinki: WSOY.

Tapani on lukea kirja, tehdä siihen merkintöjä ja sitten pienen tauon jälkeen laatia lukemastani muistiinpanot. Ja jos oikein innostun, muistiinpanojen pohjalta syntyy lastu. Nyt innostuin.

KASVATUSSOSIOLOGIA on siis yksi kasvatustieteen osa-alue. Sitä- ja erityisesti Antikaisen ym. teosta hallitsee kriittinen teoria. Suomeksi "känkkäränkkä". Kasvatustoiminnassa kiinnostaa erityisesti kaikki, mikä vähänkin viittaa vääryyksiin, jonkun sortamiseen tai piilovallankäyttöön.

Lukija, joka jaksaa valitun otteen ymmärtää, löytää teoksesta paljon terävästi ajateltua ja mielenkiintoista. Erityisesti minua viehätti luku, jossa käsiteltiin kasvatuslaitosten (koulu on yksi niistä) historiaa. Mutta sitä ennen hieman taustaa.

Maailma on kovasti muuttunut

Kirjassa jäsennetään arvojen muuttumista (joka vaikuttaa kasvatuslaitosten tehtävien taustalla). Otan siitä kopin.

"Kauan aikaa sitten" (maatalousvaltiossa) meitä hallitsivat tuonpuoleiset arvot. Kasvatuksen päämääränä oli sielun pelastaminen, iankaikkinen hyvinvointi. " Nyt" (jälkimodernissa palveluyhteiskunnassa) elämme aististen arvojen aikaa, hetkellinen välitön hyvinvointi. Elämykset, nautinnot ovat tärkeitä. Näiden kahden jakson välissä oli idealististen arvojen aika (1800-luku Suomessa, kansallisuusaate jne. ), siirtymä, jossa arvokasta oli aistillisen elämän pyhät, syvähenkiset ilmaukset ja ihminen alisti itsensä yhteishyvälle, kansalleen.

Arvot ovat jälleen 2000-luvun alussa murroksessa. Yksilö ei enää pysty kulumaan kiinteästi vain yhteen yhteisöön, vaan useaan toisistaan arvoiltaan poikkeaviin samanaikaisesti. Kielenkäyttöön on tullut termi "kevytsitoutuminen".

Jos arvojen muutoksesta haluaa etsiä jonkin yhtenäisen punaisen langan, se voi olla yksilön synty. Kirjassa esitellään yksilön synnyn kolme kulmakiveä: (1). protestantismi (ihminen henkilökohtaisesti vastussa Jumalalle, ilman kirkkoa; yksilöuskoja) (2). poliittinen kansalaisuus (yksilö asiantuntija omien päämääiensä suhteen; vapaa kansalainen) ja (3). taloudellinen toimijuus (liberalismi, vastuu omasta toimeentulosta ja hyvinvoinnista). Matka "kauan sitten"-maailmasta tähän hetkeen on polku noita kulmakiviä pitkin kohti autonomista, vapaata yksilöä, mutta samalla kohti oman onnensa seppää ja yksinäisyyttä.

PERHE ei kai vuosisatojen ajan ole saanut rauhassa kasvattaa lapsiaan? Kasvatusta "kauan aikaa sitten" ohjasi kirkko. 1800-luvulla kasvatuksen kontrolli siirtyy kirkon vallan rapautuessa valtiolle. Ja 2000-luvulla valtion rapautuessa (viihde)markkinoille. Kauan sitten yhteinen totuus oli oikeaoppisessa, puhtaassa uskossa. Se oli opittava. 1800-luvulla suomalaisessa kansassa ja sen sivistyksessä. Se oli luotava ja omaksuttava. Nyt 2000-luvulla yhteistä totuutta ei enää ole (ja perheille tulee mahdollisuus asettaa arvot- jos niillä on siihen halua ja voimia. Niinpä uudeksi kvalifikaatioksi nouseekin arvo-osaaminen, kyky ymmärtää ja hyväksyä erilaisia arvoja.

Mitä oli ennen koulua?

JA nyt siihen minua eniten innostaneeseen osaan teosta: koulutuksen kehittymiseen. Teoksesta syntyy jännittävä kuva pitkästä prosessista, jossa kaksi aivan erilaista polkua sivistyä yhtyvät.

ENSIMMÄINEN polku on säätyläisten koulutuspolku. Koulutuksen alku on eliitin lasten (poikien) koulutusta. Heitä opettivat kotiorjat ja myöhemmin kotiopettajat. Tie yliopistoihin kulki oppikoulujen (eri aikoina niillä oli eri nimet) kautta. Opillisissa kouluissa opettajina olivat oppineet, joskin opettajan tehtävä oli heille vain uran osavaihe. Tätä tietä päästiin yhteiskunnan korkeisiin asemiin.

TOINEN polku on rahvaan polku. Se polku ei aina vienyt ylöspäin. Uudella ajalla rahvaan koulutus voidaan jakaa seuraaviin vaiheisiin: (1) Kirkko kouluna, (2) Kirkollisen koulun vaihe ja (3) Maallisen ja kunnallisten kansakoulujen vaihe.

Kirkko kouluna

Kirkko aloitti Suomessa järjestelmällisen kansanopetuksen 1600-luvulla. Kirkko kasvatti rahvasta sielun pelastukseen (ja esivallan kunnioitukseen) saarnoilla, rippipakolla (jo keskiajalla), kristinopin kuulusteluilla ja myöhemmin kinkereillä. Rippikoulut (asetus 1740) ja kinkerit (1700-luvun lopulta) olivat ensimmäisiä kasvatusinstituutioita. Ne olivat pakollisia.

Kirkollisen koulun vaihe

Vuonna 1686 säädettiin kirkollinen opetusvelvollisuus: Kansaa oli opetettava. Varsinainen kirkollinen oppivelvollisuus syntyi vasta 1700-luvulla, (1719 ja 1723:), jolloin määrättiin, että katekismus oli opittava ulkoa. Opetus oli vanhempien vastuulla sakon uhalla. Kun maalaisperheet eivät pysty opettamaan lapsiaan lukemaan katekismusta ulkoa, kirkko määräsi itselleen velvollisuuden, ja Suomeen syntyy "Seitsemästä veljeksestä tuttu lukkarinkoulu-instituutio. Lukkari oli papin apulainen, jolla oli monenlaisia tehtäviä.

Maallisen koulun synty

MAALLISEN yhteiskunnan kiinnostus kasvatukseen heräsi asteittain. Herättäjänä olivat orvot, kiertävät, kerjäävät irtolaislapset (tuon ajan Romanian romanit). Alempien väestökerrosten harhateillä oleville lapsille perustettiin eri maissa työ- ja vaivaistaloja, kuritus- ja kehruuhuoneita, ottolapsikeskuksia, joista myös vuokrattiin ihmistyötä. Tällaisia laitoksia oli olemassa 1600-luvulta 1900-luvun alkuun. Keskeistä oli kurikasvatus. (vrt. Oliver Twist).

Kuri-ideologiaan perustuvien lapsihuoneiden rinnalla alettiin sitten perustaa filantrooppisia köyhien lasten tai löytölasten lastenkoteja ja lapsihuoneita. Kerjäläiset haluttiin pois kaduilta ja toreilta, mutta kurin tilalle tuli parantamisen idea.

Irtolaislapsiongelma liittyi teollistumiseen. Yhteiskunnan teollistuminen tuotti kuljeskelevaa kansaa. Asteittain filantrooppisista lastenhuoneista kuoriutui filantrooppisia kouluja, "parannuskouluja". Filantroopit perustivat ”rääsyläiskouluja”, ja rikollisiille parrannuskouluja mm. Englannissa 1850-luvulla. Koulunkäyntinsä laiminlyöneille (maissa, joissa oli koulupakko) perustettiin laiskankouluja (truant schools).

KUVA: Netistä löysin lisää tietoa pahatapaisten lasten kasvatuslaitoksista Englannissa. Niistä käytettiin myös nimeä "Reformatories" ja "Industrial Schools". Aluksi ne olivat kovasti vankilan kaltaisia.

MIELENKIINTOISESTI Kasvatussosiologia-teoksessa jokseenkin ohitetaan ns. tehtaan koulut (eli mamsellin koulut). Tehtaanomistajat nimittäin kiinnittivät lasten koulunkäyntiin jo poikkeuksellisen aikaisin huomiota. Esimerkiksi Finlaysonin vuonna 1839 perustettu koulu oli kaupungissa ensimmäinen, täysin maksuton. Sinne olivat ervetulleita sekä työläisten että varakkaiden säätyläisten lapset, sekä tytöt että pojat. Tehtaat perustivat myös alkeiskouluja lapsityöläisille. Tällaiset laitokset tulkittiin kristilliseksi hyväntekeväisyydeksi. Kuitenkin myös tehtaan oma etu, kohtuus ja sosiaaliset voitot riittivät syiksi isällisen järjestelmän toimeenpanemiseksi.

Lisäksi kirjassa ohitetaan ns, sunnuntaikoulut ja kylkoulut, joita järjestettiin 1800-luvulla myös töissä käyville lapsille.

SUOMEN ensimmäiset varsinaiset "kasvatuslaitokset" perustetiin 1891 Keravalle pojille ja 1894 Vuorela tytöille 

Näiden "koulun alkumuotojen" ideologia alkoi vaihtua 1900-luvulla Saksassa pakkokasvatuksesta huolenpitokasvatukseen, jota kutsuttiin suojelukasvatukseksi.

Lastenkodit kasvatuksen tukena

Suomeen perustettiin ensimmäinen lastenkoti 1700-luvulla tykistörykmentyin lasten hoitamiseksi. Mustalaislapset ja sotilaiden orpolapset olivat tärkeimmät hoitoryhmät. Suomen 1808-09 sota tuotti äpäriä kiertelemään ja kerjäilemään. Vanhan huutolaisjärjestelmä rinnalle tarvittiin lastenkoteja ja laitoshoito. Vuonna 1817 Suomessa annettiin julistus, joka kielsi kerjäämisen. Näin haluttiin rajoittaa irtolaisten liikkumista.

1800-luvun lopun kansanopetuksen toinen murros

SUOMEN rahvaan koulutuksessa tapahtui toinen merkittävä murros 1800-luvun puolivälistä alkaen, kun kansakoulujärjestelmä luotiin. Päätös on nähtävä taustaansa vasten. Sääty- ja alamaisyhteiskunta muuttui luokka- ja kansalaisyhteiskunnaksi. Uskon sijalle elämää ohjaavana tekijänä tuli usko järkeen ja valistukseen. Yksilön synnyn kolme kulmakiveä olivat kaikki luotu. Vuonna 1879 säädettin elinkeinovapaus ja syntyi palkkatyöläisyys. 1900-luvun alussa syntyi kansanedustuslaitos.

Merkittävä tekijä rahvaan koulutuksen taustalla oli teollistuminen, ja erityisesti se, että lasten käyttö työvoimana kiellettiin ensiksi Englannissa. Kun koko perhe ei enää voinut käydä töissä (kuten maaseudulla) oli ratkaistava, missä lapsia pidetään, kun vanhemmat ovat työpaikalla.

Lapsityövoiman käytön kielto on itseasiassa kansainvälisesti varsin nuori asia. Merkittävimpia sopimuksia ovat tässä suhteessa YK:n lastenoikeuksien julistus vuodelta 1983 ja ILOn sopimus vuodelta 1973.

Suomessa on voimassa vuonna 1993 annettu laki, jonka mukaan töihin ei saa ottaa oppivelvollisuuttaan täyttänyttä. Vuonna 1890 astui kuitenkin jo voimaan työsuojeluasetus, joka kielsi alle 12-vuotiaiden palkkaamisen tehtaisiin.

Alle 15-vuotiaiden ansiotyön toi Suomeen ulkomaalaisten esikuvien mukaisesti skotlantilainen tehtailija James Finlayson 1820-luvulla. Lasten tehdastyö alkoi yleistyä Tampereella 1830-luvulta lähtien. Lasten osallistumista työntekoon oli maataloudessa pidetty aina normaalina ja tärkeänä osana sosiaalistumista. Tilattoman väestön lapset olivat lähteneet palkollisiksi jo nuorella iällä. Myös käsityöläisten oppipojiksi oli totuttu lähtemään 12–13-vuotiaina, joten menoa tehtaaseen saman ikäisenä ei osattu pitää poikkeuksellisena. Vaikka lapset eivät monissa töissä vastanneetkaan aikuista työntekijää, olivat he nopeutta ja hentoa ruumiinrakennetta vaativissa tehtävissä erittäin käyttökelpoisia.

Vuonna 1870 kaikista tamperelaisista tehdastyöntekijöistä alle 15-vuotiaita oli noin 28 prosenttia. 1890-luvulla heidän osuutensa putosi jo alle viiden prosentin Koko maassa muutos oli samansuuntainen: vuonna 1870 lapsityöntekijöiden määrä käsitti reilut 17 prosenttia kaikista tehdastyöläisistä, kun vuonna 1890 osuus oli enää 3,5 prosenttia. Ratkaiseva käänne oli tapahtunut jo ennen vuoden 1890 työsuojelumääräyksiä. Myös Suomessa alaikäisten vähenemisen taustalla vaikuttivat erityisesti työvoiman vaatimustason kasvaminen sekä koneiden kehittyminen, niin ettei lapsille enää entiseen tapaan ollut käyttöä tehtaissa. Kuitenkaan alaikäisten työnteko ei loppunut kokonaan 1800-luvulla, sillä esimerkiksi Finlaysonilla vielä vuonna 1910 joka kymmenes työntekijä oli alaikäinen. Kun työläisperheet menettivät ne tärkeät ansiot, jotka lasten tehdastyö oli antanut, oli tulon lisää pakko hakea esimerkiksi katukaupustelusta. Ks. lisää tästä linkistä (lapsityövoimaa käsittelevässä lainauksessa kaksi viimeistä kappaletta ovat peräisin Linda Heinosen kirjoittamasta artikkelista "Tehtaan lapset", joka on ilmestynyt viime vuonna historialehti Hybriksessä (http://hybrislehti.wordpress.com).

Aluksi kansakoulut olivat kaikille niin kunnille kuin oppilaille vapaahtoisia. Kunnille tuli koulupakko vuonna 1898. Oppilaille se oppivelvollisuus säädettiin vuonna 1921 - varsin myöhään. Kansalaissota oli tuottanut turvattomia lapsia, joita varten perustettiin päiväkoteja (lasten seimiä, lastentarhoja, työtupia). Lapset haluttiin pelastaa vetelehtimisen ja laiskottelun vaaroista.

Kansakoulu- ja lastentarhainstituutiot syntyvät varmentamaan perheen ja lähiyhteisön antamaa kasvatusta. Perhe ei enää pystynyt siihen edes tukitoimin avustettuna yksinään. Täysin kattavaksi kansakoulunkäynti tuli Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Villiä väkeä oli 1960 luvulla enää muutama sata.

Kansanopetuslaitoksen synty voidaan nähdä osana suurta ritualista seremoniaa, jossa koululaitos ja koulutus lunastivat kirkon ja uskonnon paikan. Kirkko ylläpiti pitkään omaa alkuopetusjärjestelmäänäs kiertokoulua. Siitä luovuttiin vasta, kun oppivelvollisuus oli toteutunut.

Kahden koulutuspolun yhtyminen

PERUSKOULUUN siirtyminen 1970-luvulla merkitsi kahden koulutuspolun: eliitin ja rahvaan yhtymistä. Käytännössä rahvas oli jo miehittänyt 1950- ja 1960-luvuilla myös alunperin ruotsalaispojille syntyneen opillisen koulutusväylän. Keskikoulut tulvivat yli äyräitten. Uskottiin, että tarvitaan rajattomasti oppinutta väkeä.

KESKIASTEELLA meillä on vielä rinnakkaiskoulujärjestelmä: ammatillinen ja opillinen järjestelmä erikseen.

Viime aikoihin asti on uskottu unelmaan koulutuksesta suurena maailmanparannusprojektina. Noin 60 % ikäluokasta menee meillä lukioon. 30 % pääsee yliopistoon, ja 20 % ammattikorkeakouluun. Suomi on niitä harvoja maita, joissa naisilla on korkeampi koulutus kuin miehillä.

MONI asia on Suomessa vallan mainiosti. Mutta haasteitakin on. Kouluttautuminen on muuttunut epidemiaksi. Kirjassa puhutaan ”diplomitaudista”, tutkintojen ja todistusten keräilystä. Suurten massojen joukkokäsittelylaitoksena koululla on vaikeuksia käsitellä keskivertoisesta oppimistahdista pudonneita, koulun pelisäännöt kyseenalaistavia oppilaita ja oppilaita, jotka häiritsevät arkipäivän soljuvaa kulkua Niinpä erityisopetus on jatkuvasti laajentunut siitä alkaen, kun siirryttiin yhtenäiskouluun.