KUVA: Suomalaiset opettajat ovat saaneet aikaan upeita oppimistuloksia. Kaikki oppilaat eivät kuitenkaan meilläkään pysy mukana isossa ryhmässä. Pitäisikö meidän etsiä myös vaihtoehtoisia tapoja järjestää opetusta?
KOULUOPETUKSEN vaikuttavuuden keskeisin elementti- näin väitän- on oppilaan suostuminen siihen ponnisteluun, jonka uuden osaamisen opettelu vaatii. Siksi opettajan päivästä suurikin osa on erilaista suostuttelua, taivuttelua, motivointia ja pakottamista.
VOISIKO suostuttelua korvata tehokkaammilla rakenteellisilla ratkaisuilla, jotka saisivat aikaan vahvempaa sitoutumista ponnisteluun ja tarjoaisivat onnistumisen kokemuksia tavoitteiden saavuttamisesta myös niille, joilla ei eri syistä ole energiaa täyteen koulusuoritukseen?
Olemme pohtineet erään pienluokan vanhempien kanssa mallia, joka lisäisi oppilaitten ja vanhempien roolia opetuksessa. Kyseessä on kotiin asti ulottuva mukaelma yhteissuunnittelusta.
IDEA toimisi näin: Kuten kahdessa SixMix-luokassa aikaisempina vuosina niputtaisimme oppiaineita kokonaisuuksiksi ja laatisimme kullekin viikolle työteeman. Työteemojen suunnittelussa otetaan huomioon eri aineiden viikkotuntimäärät. Kaikkiin teemoihin liitettäisiin kirjallisuutta, taidetta, musiikkia jopa vierasta kieltä. Tavanomaisesti hajautettuina opetettaisiin matematiikkaa, käsitöitä, liikuntaa ja englantia.
Teemana voisi olla vaikka maantieteestä Afrikka. Oppilaille olisi tarjolla eritasoisia työtehtäviä, joista syntyy näyttö siitä, että on opiskellut teemaan kuuluvat asiat. Viikon aikana oppilaitten työskentelyä rikastettaisiin monenlaisilla virikkeillä: kuunneltaisiin yhdessä Afrikkalaista musiikkia, maistettaisiin ehkä afrikkalaista ruokaa, katseltaisiin kuvia Afrikasta jne. Mutta pääosa ajasta olisi oman työn tekoa.
Oppilas ja hänen huoltajansa saisivat edellisellä viikolla viikkotiedotteen seuraavasta viikosta. He päättäisivät, mille tasolle opiskelun rima tällä kertaa asetetaan. Viikkotiedote käytäisiin aina oppilaitten kanssa läpi koulussa ennen kotiin lähettämistä. Vaihtoehdot voisivat olla esim. seuraavat (huom. tämä on vasta hahmottelua)
Opiskelunäytön arvosanojen kriteerit Afrikkaviikolla:
* Hyväksytty (viisi). Luet oppikirjan kappaleet. Palautat 20 Afrikkaa koskevaan kysymystä sisältävän lomakkeen ja vähintään 15 kysymyksen vastaus on oikein. Voit käyttää apunasi oppikirjaa. Isä ja äiti saavat auttaa sinua.
* arvosana kuusi: Luet oppikirjan kappaleet ja teet työkirjasta kaikki perustehtävät. Perustehtävien on oltava kaikkien opettajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen oikein.
* arvosana seitsemän Luet oppikirjan kappaleet. Kokoat niistä 20 omaa kysymystä ja vastaat niihin oikein. Kirjaat kysymykset ja vastaukset omaan vihkoosi kaunilla käsialalla.
* arvosana kahdeksan : Vaihtoehto 1) Luet kirjan kappaleet. Sn lisäksi käyt läpi edellisen viikon Helsingin Sanomat. Leikkaat niistä kaikki Afrikkaa koskevat uutiset ja Afrikkaan liittyvät muut jutut. Piirrä Afrikan kartta. Yhdistä uutiset kartalle oikeisiin paikkoihin. Kokoa leikkeistä ja kartasta seinälehti. Lisäät sinne selventävät otsikot. Vaihtoehto 2) Teet omaan vihkoosi eri lähteistä kaksi aukeamaa Afrikasta, ja sommittelet tulosteet jne. näyttävästi.
* arvosana yhdeksän : Sama kuin arvosanassa kahdeksan, mutta lisäksi pidät luokalle oman uutiskatsauksen aiheesta, ja ainakin yksi uutinen on englanniksi.
* arvosana kymmenen: Teet yhdessä luokkatoverisi kanssa musiikkiesityksen, pelin tai powerpointiesityksen maanosa Afrikasta niin, että tuotoksessa on ainakin 10 seikkaa, jotka ovat nimeenomaan Afrikalle tyypillisiä.
Kuten huomataan: mitä parempaa arvosanaa tavoittelee, sitä vaativampaa työtapaa edellytetään. Lähtökohtana on aina oppikirjan lukeminen. Alempiin arvosanoihin ylletään pienemmällä panostuksella.
MALLI muuttaisi monessa suhteessa perinteistä opetustapahtumaa. Oppilaan (ja hänen perheensä) vastuu mutta myös vaikutusmahdollisuudet lisääntyisivät. Opettajan roolissa korostuisi didaktinen etukäteissuunnittelu ja valintojen ohjaus.
Oppilaat eivät "seuraisi opetusta" tai "osallistuisi opetukseen", vaan he tekisivät "koulutyötä". Opettaja olisi koulutyönjohtaja (vrt. Juha Juurikkalan ilon pedagogiikka).
Oppilaat voisivat muodostaa määräaikaisia tai pysyviä "taistelupareja". Keksinäinen apu olisi sallittua. Myös kotiväen apu lapsen koulutehtäviin tehtäisiin sallituksi, jopa toivottavaksi. Oppilaiden pedagoginen ajattelu kehittyisi, kun kriteereistä näkyisi konkreetisti, millaisia asioita opetussuunnitelmaan mukaan koulussa tulisi harjoitella.
ERITYISESTI pienluokissa syrjäytymisen vaara on suuri. Perinteinen yhdessä rintamassa eteneminen ja koko ryhmänä opiskelu samalla tavalla ei tahdo onnistua.
Kokeilun onnistumista edesauttaisi, jos saisimme kokeilupienluokalle anomamme oikeuden muuttaa avustajan vakanssi opettajan vakanssiksi. Näin meillä olisi luokassa kaksi opettajaa, ja oppilaat voisivat työskennellä myös eri tiloissa. Yhden opettajan ja yhden avustajan mallissa niin ei saada tehdä, vaikka joskus on pakko.
OLISIN kovin ilahtunut, jos blogissa piipahtavat kommentoisivat tätä ideaa, jonka sytyke on alunperin ylijohtaja Aslak Lindströmin 1990-luvun alussa heittämissä ajatuksissa, jotka jostain syystä kuitenkin hautautuivat.
9 kommenttia:
"Oppilaiden pedagoginen ajattelu kehittyisi, kun kriteereistä näkyisi konkreetisti, millaisia asioita opetussuunnitelmaan mukaan koulussa tulisi harjoitella."
Myös alisuoriutuvan oppilaan käsitys panos-tulos koordinaatistosta saattaa selkiytyä. "Laiskatkin" oppilaat saattavat kokea mielekkääksi selkeän panos-tulos mallin jossa ennen työn aloittamista sovitaan työnteon tulosperusteista. Itse asiassa työelämässä noudatetaan aina ennalta sovittua mallia - palkka/palkkio on määritelty ennalta, ja palkkaan voi vaikuttaa esimerkiksi ylityöllä tai muilla lisillä. Se on oikeudenmukaisuutta.
Hei
Kokeillessame kuvaamaasi työtapaa SixMix I:ssä käytimme paljon aikaa työtavan kuvaamiseen oppilaille ja huoltajille. Lopulta suurin osa oppilaista ja huoltajista ymmärsi idean koulutyöhön keskittymisestä ehkä perinteisen opettajan opettamisen sijaan. Toki sitäkin tarvittiin matematiikan tietoiskuissa jne.
Erityisluokan osalta tuntuu hyvältä idealta aloittaa juuri yksilö tai parityöstä. Oppilas määrittää siis vain omat tavoitteensa eikä näin joudu kohtaamaan ryhmän mukanaan tuomia ulottuvuuksia mm. työnjako, rooli ryhmässä...
Meillä Päivänkehrässä erityisluokan opettajat ovat kokeilleet menestyksellä sitä, että eri-ikäiset oppilaat opiskelevat samassa tilassa. Tämä rauhoittaa usein oppilaita. Vanhemmat "opettavat" nuorempia oppilaita.
Projekti kuulostaa sen verran hyvältä, että pitäisikö oppimiskeskuksen puitteissa koota nuotiopiiri aiheen ympärille? Meiltä voisi löytyä ainakin muutama innokas 3. luokan opettaja.
Jatketaan kommentointia vielä illemmalla.
Jukka
Hahmottelemasi malli motivoi takuuvarmasti yksittäisiä oppilaita tutkimisen ja tekemisen kautta oppimaan sekä ohjaa samalla yhteistyön merkityksellisiin mahdollisuuksiin. Sen lisäksi esittämäsi lähestymistapa motivoi opettajia monella tavoin. Opiskeltavien kokonaisuuksien suunnittelu yhdessä kollegoiden kanssa on paitsi hauskaa ja sosiaalisesti tärkeää, myös tehokasta ja aikaa säästävää. Oppitunneilla opettajalle jää enemmän aikaa huomioida ja ohjata yksittäisiä oppilaita useimpien keskittyessä innokkaasti omiin töihinsä. Vanhempien pitämänen ajan tasalla aihepiirien suhteen kirvoittanee perheissä mukavia ruokakeskuteluita ja innostaa tutustumaan yhdessä annettuihin teemoihin oppikirjaa laajemmin.
Tämän tyyppistä oppimista kokeilimme Hansun ja Soilen kanssa 90-luvulla Kilon koulussa, hyvin kokemuksin. Sovelsimme Freinet-pedagogiikkaa silloisille oppilaille, ryhmille ja opetussuunnitelmille sopiviksi.
H M.
Tein aikanaan kolme vuotta kokonaisopetussuunnitelman kanssa töitä 4-6 luokkien ajan musaluokalla Mainingissa. Silloin (kuin ei varmaan nykyisinkään) ole varsinaisia juriidisia esteitä opetussuunnitelman joustavaan tulkintaan. mallisi vaikuttaa mielenkiintoiselta. Itse rakensin em. opsin nimenomaan maantieteen, biologian ja Historian aihekokonaisuuksien ympärille ja työskentely oli valtaosaltaan ryhmä / parityöskentelyä. Tähän päivään mennessä en ole saanut ainuttakaan kielteistä kommenttia työtavasta tai oppimistuloksista siloisilta oppilailtani tai huoltajiltaan. Muistavat aikaa pikemminkin hyvällä - niin kuin itsekin teen. Hitosti töitähän se suunnitteluvaihe teetti (n. 80 tuntia töitä / vuosi), mutta mun mielestä se kannatti. Lapset pääsääntöisesti viihtyivät koulutöiden äärellä. Hommaa tehtiin tiiviissä yhteistyössä kotien kanssa ja tulosten seuranta ja yhteinen pohdinta huoltajien kanssa oli varsin antoisaa - joskin älyttömän aikaa vievää hommaa. Tärkein juttu musta siinä oli se, että ne hitaammatkin oppijat tekivät samoja duuneja nopeampien kanssa ja saivat oman näköiset tuotokset aikaiseksi. Iso kysymys on se, miten aineenopetusjärjestelmässä voitaisiin kehittää sosiaalisia oppimisympäristöjä - ainerajoja rikkovia kokonaisuuksia, missä yksittäiset oppiaineet muodostuisivat luonteviksi osiksi kokonaisuutta - olisivat limittäin, lomittain ja muodostaisivat kokonaisuuden; oppimisympäristön. Meillä erkkaopetuksessahan se olisi ja on niin paljon helpommin toteutettavissa, ja silti emme tahdo saada tehtyä moista siinä määrin, kuin itse pitäisin tärkeänä. Onkos koneesta loppunut virta - vai mikä kinnaa? Otavan ja Söderströmin taakse on kai lian helppo piiloutua!
t. Trampoliiniharjoittelija Antti
Hyvä Martti ja muu Auroran väki!
Luin kirjoituksiasi pikaisesti tässä muiden töiden lomassa. Pakko myöntää, etten tunne tuota SixMix-juttua, mutta tuo esittelemäsi idea tuo mieleeni kokonaisopetuskokeilut, joita Suomessa tehtiin laajalti 80-luvulla.
Itse sotkeuduin noihin asioihin toimiessani Tiilikankaan koulussa rehtorina 93-97. Silloin laadimme koululle OPS:n, jossa ei ollut lainkaan sisältöjä, ainoastaan koululle henkilöstön ja vanhempien välisenä yhteistyönä tehtyjen painopistealueiden (5) mukaan laaditut luokka-astekohtaiset tavoitteet (ja tottakai se ns. yleinen osa oppimiskäsityksineen ym.). Muistan, että sisältöjen hylkääminen oli kova puristus, jota eniten vastustivat, yllätys yllätys, nuoret opettajat. Onneksi oli oppikirjat :-). OPS:ssamme viitattiin (liitteinä) silloin kuntakohtaisen OPS:n sisältöihin, jotta opettajat saivat jostain tarvitsemansa "turvan". Tuossakin koulussa taidettiin tosin siirtyä "perinteiseen" tapaan oppiaineineen ja sisältöineen sitten, kun lähdin sieltä, joten siinäkin toteutui väite "jokainen koulu on rehtorinsa näköinen".
Kannustan teitä kovasti jalostamaan näitä hyviä asioita eteenpäin. Haaste mm. erityisopetukseen sovellettuna on äärimmäisen ajankohtainen ja kasvaa edelleen, kun tehostetun tuen ym. lainsäädännölliset uudistukset astuvat voimaan.
Tuli vielä mieleeni, että tässä vaiheessa kannattaisi pedagogisssa keskusteluissa opettajien kanssa avata kunnolla käsitteet transmissio, transaktio ja transformaatio... Transformaatiolla ja teidän ajattelullanne taitaa olla paljon yhteistä?
Tämä pöllyytys tällä kertaa. Seuraan mielelläni keskustelun etenemistä.
Asko
Tutustuin tähän opettamisen tapaan huoltajana, kun vanhin lapsi oli Sixmix I kokeilussa. Kokemukset olivat erittäin myönteisiä ja lapsi itse oli sitä mieltä, että kouluvuosi oli alakouluajan hauskin.
Oppimismielessä saattoi havaita, että projektit olivat kiinnostavia ja työtapa vahvisti omatoimisuutta ja tiedonhankintataitoja ja valmisti näin hyvin yläkouluun siirtymiseen. Samalla oppi myös muuta hyödyllistä, kuten esiintymistä ja esitysten tekemistä. Tätä tytär on jäänyt yläkoulussa erityisesti kaipaamaan.
Kotien hyödyntämistä pitkälle käyttämättömänä resurssina erityisoppilaiden oppimisessa kannatan lämpimästi. Esimerkiksi kehitysvammainen lapsi hyötyy kovasti toistosta ja siitä, että asiat käydään kotona läpi saman kaavan mukaan ja toisaalta opittua arkeen soveltaen. Tähän tiivis yhteistyö koulun kanssa antaa mähdollisuuksia.
Sellaisen näkökulman haluan kuitenkin nostaa esiin, että joskus erityistarpeisen lapsen huoltajat ovat niin kovilla ja pelkkä arki lapsen kanssa niin rankkaa, että kodin voimavarat eivät ehkä riitä oppimisen järjestelmälliseen tukemiseen. Tämä on suunnitelmia tehtäessä hyvä ottaa huomioon ja miettiä, miten annetaan perheelle kunniallinen mahdollisuus kertoa, että juuri nyt ei ole resursseja. Samalla on hyvä miettiä, miten oppilaasta tässä tilanteessa huolehditaan niin etteivät oppilaat joudu aivan eriarvoiseen asemaan.
Tällaisin ajatuksin Go For It!
Susanna Lehti
Kovasti lämmitti tämä lähetekirjeesi laajempi konteksti tulevaisuusorienntoituneen opetusmallin kehittämiseen. Eli tulevaisuuden maailman tarvitsemasta osaamisesta tavoitteet - sitten opetusjärjestelyt - vasta sen jälkeen sisällöt.
Oppijoiden ja perheiden todellinen osallistuminen vaikuttanee motivaatioon. Muistelen vain, että kasvatussosiologit (älä nyt kysy minulta nimiä) ovat tuonneet esille painokkaasti, että se on tämän ajan koulussa noussut yhä tärkeämmäksi kysymykseksi. Ja tuohan se yhteistyö kotien kanssa sitä kodin ja koulun välistä yhteisöllisyyttä - luulisin.
Siis mielekkäältä tuntuu ja prosessin aikana varmaan kaikki oppivat.
Jossain vaiheessa kuulen mielelläni lisää tästä.
Mirja Holste
Hei!
Idea tuntuu kiinnostavalta ja toimivalta. Siinä on minunkin mielestäni paljon tunnusmerkkejä erityisesti 1980-luvun kokonaisopetusajattelusta. Mutta toivottavasti ei ylilyöntejä sen suhteen, että teemat leviettään teknisesti epäuskottaviksi kokonaisuuksiksi.
Työtä opettajalle teettää varmasti paljon se, etteivät viikot ole toistensa toistoja. Opiskelu kun ei voi olla pelkkää projektimaista perehtymistä. Opettuuteen ja opettajan professioon kuuluukin opinpolkujen monipuolistuessa yhä useammin opitun ja oppimisen varmistaminen, läpijuoksu ei vielä takaa ymmärrystä ja sisäistämistä.
Arvioinnin osalta kysymyksiä herättää se, ettei se jäisi määrällä kilpailemiseksi. Lisäksi huolettaa erilaisten oppimis- ja opiskelutyylien tasa-arvoinen noteeraaminen.
Parasta tässä on ehdottomasti elämänläheisyys ja opittavan sitominen elävään elämään sekä opiskelijoiden sitouttaminen.
Sitä pohdin, että miten prosessi hoidetaan niiden kotien kanssa, joissa ei ola juurikaan kiinnostuneita juniorin koulusta?
Olli Luukkainen
Heips!
Anteeksi viikon määräajan ylitys - meitä on maailmassa nopeita ja hitaita ja niitä joilla on paljon puuhaa ja niitä joilla on vähemmän. Jäin pohtimaan oikeastaan hieman tätä em. asiaa kirjoituksessasi / vastuuttamiskonseptissasi. Lapsi voi ottaa tehtäväkseen enemmän kuin hänen kapasiteettinsa sallii. Kuka tahansa haluaisi ylittää riman korkeimmalta ja saada plus-pisteitä ja myötäkarvaansilitystä onnistuneesta ja tuloksellisesta oppmisprojektista... muttamutta...
Entä jos voimat uupuvat työviikon aikana ja energia kuluu muihin harrastuksiin tai siihen, että kannustusta ja ohjausaikaa läheisiltä ei tule ja urakka alkaa vähitellen määräajan alkaessa vyöryä päälle ns. liruttaa itseään omille koivilleen...
Aika ja tila on se mitä oppimiseen tarvitaan - lisäksi tahtotilaa (konatiivisia valmiuksia)... entäpä jos näitä resursseja ei kertakaikkiaan ole - mitä silloin opitaan ja millaista kolhua se itsetuntoon tuottaa.
Kaikkiaan hyvä ja luova ajatus on muuttaa oppijan vastuukokemusta vahvemmaksi siten, että hän itse sitoutuu tiettyyn määrään (ja laatuun)mielekästä oppimistyötä. Mukavaa on tehdä itse määrittelemäänsä hanketta ja siitä suoriutuminen on myös palkitsevaa... varsinkin jos ope ja vanhemmat sen muistavat jotenkin myönteisyyden kautta hoitaa.
Pienten oppilaiden (ainakin 1-3 luokat)oppimisen motivaatio lähtee aikalailla ulkoa: kun kerran ope sanoo, niin luen/kirjoitan tämän - kun äiti on sen jälkeen aina iloinen, niin lasken nämä (...mekaanisen tylsät) laskut siististi ja kauniisti.
Vähitellen tämä ulkoinen motivaatio kasvaa luontevaksi (oppi)velvollisuudeksi, jota ei kai monikaan edes osaa asettaa ajatuksen tasolla kyseenalaiseksi. Vasta vanhemmalla iällä mukaan tulee kyseenalaistaminen ja sisäinen taistelu motivaation (=itsensä motivoimisen) kanssa. Toisaalta motivaation yhtenä lähteenä on toiminta ja tekeminen ja mikä tahansa konsti, jolla tekeminen saadaan ensin aikaan, tuottaa myös itse motivoitumista.
Kaikkiaan siis koko juttu on kannatettava... tulee mieleen 70-luvun INO-systeemi, jossa oppilas aikalailla itse sai määritellä tason johon tähtää tai ehtii määräajassa. Toisaalta mieleen nousee myös tavoiteoppimisen (Mastery Learning) systeemi, jossa saavutettiin hyviä määrällisiä tuloksia nostamalla tavoiteltavaa rimaa riittävän korkealle ja korotukset olivat aina riittävän suuria.
Kokemuksenne (kirjoituksistä päätellen) näyttävät olevan kannustavia; joten mikäpäs siinä... rohkeasti julkisuuteen vaan. Varauduttava on kuitenkin siihen kritiikkiin, että tämä toimii 60-70 % oppilaista... eli siis ei toimisi kansanopetuksen peruspedagogisena ratkaisuna... olisiko siis tähän konseptiin siis lisättävä se erityinen tukiapulisä esim. kerhomuotoisena ohjauksena..."Afrikka-kerhona", jonka yhteydessä ope voi vielä lisätä panosta esim Opettaja TV:n jutuilla, lauluilla yms. Moni onkin jo kuullut asiassa kaikuja kokonaisopetuksesta ja eheyttämisestä. On muistettava, mihin lopulta kokonaisopetus päätyi... siihen, että eriyttäminen nousee entistä tärkeämmäksi. Tässä mallissa kyse on luontevasta eriyttämisratkaisusta - hyvä!
Ehkä yksi näkökulma vielä: Jos aiemmin asettamani oppimisen mahdollistavat peruskriteerit eivät toimi ("aika ja tila") kotona ja muutenkaan vielä itsenäisessä työskentelyssä, niin koulun ohjaavat ja tukevat toimet voivat sen korvata oppilaalle toteutettavan kokonaistyöpäivän aikana. Tämä taas vaatii uudenlaista motivaatiotilaa (tai ainakin palkkausjärjestelmää) opettajakunnaltamme... hmm?.. siinäpä haastetta taas lisää...
T. Jorma A.
Lähetä kommentti