KUVA: Paakkola, E. & Suortti, J. (1974). Opetussuunnitelman filosofia. Jyväskylän yliopisto. Kasvatustieteiden tutkimuslaitos. Selosteita ja tiedotteita 25/1974.
PILVISEEN sunnuntaihin sain energiaa Kansasen Pertiltä lainaamastani 35 vuotta vanhasta "Opetussuunnitelman filosofia"- julkaisusta.
Opetussuunnitelma ja kasvatussuunnitelma
Teoksen punaisena lankana on ajatus, että ennen opetussuunnitelman laadintaa pitäisi laatia erillinen kasvatussuunnitelma. Taustalla on huoli siitä, että jo POPSIssa opetussuunnitelma joutui teknokraattis-ekonomistisen yhteiskuntaidelogian välikappaleeksi, jolloin koulutuksen avulla nostetaan vain tuotantoa. Ihmistä ei kuitenkaan pitäisi nähdä näin suppeasti, vaan laajemmin. Tätä laajempaa ihmiskäsitystä avattaisiin sitten kasvatussuunnitelmassa.
Opetussuunnitelma olisi siis kaksijakoinen. Toisaalta on varsinainen opetussuunnitelma, joka tähtää opetuksellisiin toimenpiteisiin ja toisaalta opetussuunnitelmaa primaarimpi kasvatussuunnitelma, josta opetussisällöt ja keinot voidaan... johtaa.
Opetuksen ja kasvatuksen käsitteet
Opetus ja kasvatus nähdään tässä ajattelussa itsenäisinä käsitteinä. Opetuksen päämääränä on ihminen toimivana yhteiskunnan ja erityisesti tuotantoelämän jäsenenä. Opetus kohdistuu johonkin yksittäiseen ominaisuuteen.
Kasvatus on muuta, ylevämpää. Kasvatus kohdistuu koko ihmisen kasvattamiseen. Kasvatukseen liittyy oletus hyvän tekemisestä kasvatettavalle- ainakin kasvattajan mielestä-samoin kuin käsitteessä parantaa ja tukea. Tämä hyvän tekeminen on syvimmältään ihmisen varsinaisen minän paljastamista. Esiinpäässyt minä tuottaa totta, hyvää ja kaunista, kuten Ahlman kirjoittaa.
Kirjoittajien mukaan ihminen tulee kasvattaa ihmiseksi. Ahlmania siteeraten he kirjoittavat: Ihminen voi olla enemmän tai vähemmän ihminen. Kasvatuksen päämäärä onkin paljastaa ihmisen varsinainen minä, jokaisessa ihmisessä oleva ideaalinen hyvä.
Kasvatuksen ja sosialisaation käsitteet
Kirjoittajat haluavat erottaa kasvatuksen myös sosialisaation käsitteestä, johon se usein sekoitetaan. Sosialisaatio on sitä, että yksilö oppii käyttäytymään yhteistoiminnassa muiden kanssa ja suurin piirtein yhteisössä vallitsevien sääntöjen mukaisesti. Hän omaksuu yhteisön kulttuurin. Kulttuuri säilyy sukupolvelta toiselle.
Koulutus on sosiaalistamistehtävien suorittamista varten luotu instituutio. Tai kuten Kivistö ja Vaherva klassikkoteoksessaan kirjoittavat: koulutus on institutionalisoitunut sosialisaatio aikuisten rooleihin. Koulutus voidaan hoitaa opettamalla ja harjaannuttamalla; kasvatus ei läheskään aina ole koulutuksen tehtävänä.
Sosialisaatiosta puuttuu hyvän tekeminen, parantaminen.
Kiinnostava kurkistus henkitieteellisen ajatteluun
Paakkola ja Suortti olettavat, että perusolevainen on (myös) henkeä. He esittelevät kolme ihmiskäsitystä: (1) ihminen on luonnonolento (olennaista, mikä yhteistä eläimien kanssa), (2) ihminen on sosiaalinen olento (kaikki ihmisessä on peräisin ympäristöstä) ja (3) ihminen on henkinen olento (ihminen on vapaa). Heidän valinta on viimeinen: ihminen on henkinen, kokonaisuus ja arvojen maailman jäsen.
Tässä ajattelussa ihmisen on henkenä mahdollista nousta luonnon yläpuolelle, Henkisyys edellyttää itsetajuntaa. Kasvatus on nimenomaan ihmisen tietoisuuden kohottamista ja itsesäätelyn oppimista, tietoiseksi tulemista omasta intentionaalisuudestaan.
Kiinnostavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti