Kirjoja

Kirjoja

lauantaina, kesäkuuta 13, 2009

Kasvatustiede

Viljanen, E.(1979). Kasvatustiede. 4. uudistettu painos. Helsinki: Kirjayhtymä.


OLEN tänään ollut hiukka kipeä. Niinpä olikin energisoivaa löytää kirja, josta innostua. Tällä kertaa hihkun ajatuksia, joista olen ottanut kopin ensimmäisestä suomenkielellä julkaistusta kasvatustieteen yleisesityksestä. Kyseessä on Erkki Viljasen "Kasvatustiede". Minulla ei ole muistikuvia, että olisin siihen aiemmin törmännyt. Ymmärtääkseni ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 1973.

Tämän teoksen minulle parasta antia olivat yritykset jäsentää kasvatuksen keskeisiä käsitteitä. Viljasenkin teoksessa halutaan erottaa toisistaan kasvatustieteen ja kasvatusopin käsitteet. Minusta erottelu tehdäänkin ovelasti. Mutta lähden liikkeelle kasvatuksen käsitteestä.

Kasvatus

Kasvatus on Viljaselle kulttuurin osasektori kuten tekniikka, taide tai uskonto. "Kasvatuksessa on kysymys järjestelmästä, jossa pyritään tietoisesti vaikuttamaan kasvatettavien (fyysiseen ja psyykkiseen) kehitykseen (myöh. piirteisiin) (toisessa kohdin kasvatustavoitteiden suuntaisesti)" .

Kasvatus on Viljaselle yhteiskunnan funktio, jonka piirteet määräytyvät kunkin yhteiskunnan tarpeiden mukaan.
Kasvatuksen avulla yhteiskunta siirtää kulttuuriomaisuutta uusille sukupolville. Viljasen määritelmästä puuttuu mm. Heinosen ja Harvan esiinnostama pyrkimys hyvään. Viljanen näkee kasvatuksen sosialisaatiotapahtumana. Niinpä Viljasen kasvatusta on vaikea erottaa sosialisaatiosta.

Kasvatustapahtuma on tilanne, jossa kasvattaja ja kasvatettava kohtaavat. Tuossa tilanteessa molempien välille syntyy interaktiosuhde. Kasvatuksellinen vaikuttaminen tapahtuu tässä interaktiossa. Laajassa mielessa kasvatustapahtuman piiriin voidaan lukea kaikki välilliset ja välittömät toimenpiteet ja tekijät, joilla yritetään vaikuttaa kasvatettavaan.

Kasvatus muovaa jokaista yksilöä syntymästä kuolemaan saakka. Kasvatusiän suhteen Viljanen asettuu siis elinikäisen kasvatusnäkemyksen kannattajien joukkoon.

Viljasenkaan mukaan kasvatusta ja opetusta ei voi erottaa kuin käsitteellisesti. "Kasvatukseen sisältyy aina opettamista ja kaikki opetus on kasvattavaa"

1970-luvun kasvatusajattelussa oli muotia puhua behavioristisesti ärsykkeistä ja reaktioista. Niiden avulla Viljanen minusta mallikkaasti kuvailee kasvatuksen tulosta. Yksilön vastausta kasvatusärsykkeesen nimitetään kasvatusreaktioksi. Kasvatettava reagoi aina koko kasvatustilanteeseen, ja sama kasvatustilanne aiheuttaa kasvatettavassa erilaisia reaktoita ja myös sellaisia, joita kasvattaja ei odottanut. Näistä reaktioista muodostuu yksilön käyttäytyminen. Jos reaktiot ovat tavoitteiden mukaisia, on saavutettu kasvatustulos, joka on toivottavasti mahdollisiman pysyvä. Olisipa ihminen näin simppeli.

KUVA: Netistä löytämäni kuva Erkki Viljasen väitöstilaisuudesta vuonna 1970. Viljanen vasemmalla.


Kasvatustiede

Viljasen mukaan kasvatustiede on tutkimusta, jolla on omaleimainen kohde: kasvatus. Toki muutkin tieteet, mm. psykologia ja sosiologia, tutkivat samantapaisia kysymyksiä. Kirjoittaja vielä tarkentaa: kasvatustieteen kohteena ovat kasvatustapahtumat/prosessit ja niissä noudatettava kasvatusopilliset periaatteet eli kasvatusopit. Haa! Mikä oivallus!

Näin kasvatusoppi olisikin kasvatustieteen tutkimuskohteita. Tällä vedolla saavutetaan se etu, että kasvatustiede voi tutkia-kuten tieteen kuuluu- tosiasioita. Kasvatustiede "tutkii tosiasioita ... hankkii luotettavia tietoja kasvatustapahtumaan vaikuttavista tekijöistä ja niiden välisistä suhteista.... Kasvatustiede pyrkii muodostamaan kokoamistaan tiedoista yhtenäisen kokonaisuuden, teorian, jonka avulla voidaan selittää kasvatustapahtumassa ilmeneviä säännönmukaisuuksia."

Viljanen saa näin torjuttua kasvatustieteen tiedeasemaa horjuttaneen tosiasian, että suuressa osassa kasvatustiedettä on kuitenkin sekoitettu kasvatusta koskevat ohjeet ja tosiasiat toisiinsa.

Kasvatustiede on ollut hyvin pirstaleinen, ja minusta Viljanen kokoaa nuo sirpaleet mainiosti yhteen jakaessaan menetelmien pohjalta kasvatustieteen teoreettiseen ja empiiriseen. Edellisessä käytetään filosofisia menetelmiä (ajattelua) ja jälkimmäisessä empiirisiä menetelmiä (observoinnista kyselyihin, yhteistä on hypoteesien testaaminen). Empiiriset tutkimukset voidaan jakaa kuvaileviin ja selittäviin (korrelatiiviset). Lisäksi tehdään rationaalis-empiiristä tutkimusta,j ossa käytetään hyväksi valmiiden empiiristen tutkimusten tuloksia.

Tältä pohjalta voidaan kuvata varsin napakasti myös kasvatustieteen historia. Aluksi ja pitkään kasvatustiede on ollut spekulatiivista, filosofisia menetelmiä käyttävää pohdiskelua, joka on sekoittunut kasvatusoppiin.

Kasvatuksen kohdistuvaa tutkimusta on maassamme harjoitettu yli 300 vuotta. Ensimmäisiä kasvatustutkimuksia olivat Turun akatemiassa 1600-luvun lopulla julkaistut latinakieliset väitöskirjat. Kiinnostus kasvatusta kohtaan kasvoi 1700-luvulla, ja uusia ideoita maahan toi mm. H.G.Porthan.

Vuonna 1852 Helsingin yliopistoon perustettiin maamme ja pohjoismaiden ensimmäinen kasvatusopin professorin virka, mitä voidaan pitää kasvatustutkimuksen yhtenä historiallisena merkkipaaluna. Samalla syntyi pohja tieteelliselle opettajankoulutukselle.

Kasvatuksen tutkimuksen ensimmäinen vaihe oli teologinen. 1800-luvun lopulla kasvatusajattelua nousi hallitsemaan filosofia, aluksi hegeliläinen filosofia, jota meillä edusti mm J.V. Snellman.

(Varsinaisen) Kasvatustieteen perustajana Viljanen esittelee J.F Herbartin. joka loi Saksassa 1800-luvulla ensimmäisenä systemaattisen kasvatusteorian etiikan ja psykologian pohjalta. Suomeen herbarttilaisuuden toi 1800-luvun lopulla Mikael Soininen.

1900-luvun alussa syntyi kiinnostus empiiriseen kasvatustieteeseen, aluksi ns. lapsitutkimuksen muodossa. Filosofinen ja historiallinen tutkimussuuntaus olivat kuitenkin hallitsevia itsenäisyyteen saakka.

Varsinaisesti empiirinen kasvatustiede voitti alaa Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, erityisen vahvasti vuoden 1955 jälkeen. Taustalla oli mm. mittausteknikkan ja tietokoneiden kehittyminen. Oma opiskeluaikana ajoittui juuri tuohon vaiheeseen.

Empiirisessä kasvatustieteessä on sitten Viljasen kirjan kirjoittamisen tapahtunut merkittävä paradigman muutos, kun on siirrytty yhä yleisemmin käyttämään ns. ihmistieteiden laadullisia metodeja.

Kasvatusoppi

Kasvatusopilla eli pedagogiikalla Viljanen tarkoittaa kasvatustapahtuman suunnitteluun ja ohjaamiseen liittyvien ongelmien ratkaisuyrityksiä ja niiden pohdintaa. Kasvatusoppi on aina normatiivista; siihen sisältyy vaatimus tiettyjen mallien, sääntöjen ja ohjeiden noudattamisesta.

Jokaisella kasvattajalla on oma kasvatusoppi. Kasvattajan kasvatusoppiin kuuluvat
- tavoitteet, joihin kasvatuksessa pyritään
- menetelmät, joita käytetään tavoitteiden saavuttamiseksi ja
- käsitykset kasvatustapahtuman perustekijöiden luonteesta ja keskinäisistä vaikutussuhteista (jonkinlainen kasvatusteoria)
- itse lisäisin listaan kasvatusaineksen, josta Viljanen kirjoittaa mielenkiintoisesti.

Kasvatustavoitteet kasvattaja johtaa omasta arvomaailmastaan ja kasvatusfilosofiasta. Tunnistetaan, että jotakin käyttäytymistä arvostetaan enemmän kuin toisenlaista.

Kasvatusmenetelmällä Viljanen tarkoitti niiden järjestelyjen kokonaisuutta, jolla kasvatustavoite pyritään saavuttamaan. Laajassa merkityksessä kasvatusmenetelmään kuuluvat:
1) kasvuympäristö
2) kasvatustilanteet ja
3) kasvatustoimenpiteet.

Kasvuympäristö on mm. perhe tai koulu ja kaikki niihin liittyvät fyysiset ja sosiaaliset ärsykkeet. Ympäristö ja yksilö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Fyysiset ja sosiaaliset kasvatusärsykkeet ovat aineksia, joita järjestelemällä kasvattaja muodostelee erilaisia kasvuympäristöjä.

Kasvatustilanne syntyy silloin, kun kasvattaja ja kasvatettava kohtaavat toisensa jossakin kasvuympäristössä. Luonteeltaan kasvatustilanteet ovat lyhytaikaisia, mutta ne muodostavat järjestelmällisessä kasvatuksessa mielekkäitä edeltä käsin suunniteltuja kokonaisuuksia. Kasvatustilanne koostuu erilaisista välillisistä ja välittömistä kasvatustoimenpiteistä.

Kasvatustoimenpiteeksi Viljanen kutsuu sellaista kasvattajan käyttäytymistä, jolla hän pyrkii saamaan aikaan muutoksen kasvattettavan käyttäytymisessä. Kasvattajan käyttäytyminen kasvatustilanteessa on jatkuvaa tilanteen erittelyä, ennustamista ja korjaamista, kasvatustoimenpiteiden valintaa ja suuntaamista kasvatettaviin, reaktioiden vahvistamista ja sammuttamista.

Kasvatusaineksella Viljanen tarkoittaa sitä kasvatusärsykkeiden (tai virikkeiden tai ulkoisten kasvutekijiöiden) kokonaisuutta, jonka kasvattaja välittää kasvatettavalle ja jonka avulla hän pyrkii saavuttamaan asetetut kasvatustavoitteet.

1970-luvulla ärsyke oli seksikäs käsite. Tuolloin kasvatusta mielellään kuvattiin niin, että "yksilön kehitys tapahtuu erilaisissa kasvuympäristöissä, jotka koostuvat ärsykkeistä." Ärsykkeet jaettiin mm. fyysisiiin ja sosiaalisiin. Fyysiset kasvatusärsykkeet muodostavat esineellisen kasvuympäristön. Sosiaalisiin kasvatusärsykkeisiin kuuluvat kaikki ihmissuhteet, joita kasvattaja käyttää apunaan kasvatustavoitteiden saavuttamisessa. Niihin kuuluu kasvattajan oma pesoona, kasvattajan ja kasvatettavan interaktio sekä kasvatettavien ja kasvattajien väliset suhteet.

Ärsykkeet olivat "voimia, jotka saavat organismissa aikaan tietyjä reaktioita". Kasvattajan näkökulmasta "kasvatusärsyke on ärsyke, jota kasvattaja tarkoituksellisesti järjestelee ja suuntaa kasvatettavaan saavuttaakseen ennalta asetetut tavoitteet."

Kasvatustavoitteet ja kasvatusaines ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Jos persoonallisuuden rakenne otetaan pohjaksi, kasvatusaines voidaan ryhmitellä kogiiiviseen, affektiiviseen ja psykomotoriseen. Yleisemmällä tasolla kasvatusaines on se kulttuuriomaisuus, jota siirretään uudelle polvelle,

Kasvatusoppien kronikka

Viljasen mukaan kasvatusprosessia ei voi olla olemassa ilman kasvatusoppia. Tästä seuraa, että kasvatuksen ja kasvatusoppien kehitys leikkaavat toisiaan. Itse innostuin pohtimaan, kuinka kasvatusoppien kehitystä voisi tältä pohjalta tiiviisti jäsentää. Päädyin seuraavaan malliin:

(1) Hoivan vaihe, jossa kasvatus on vaistonvaraista ja ei-kielellistä. Keskiössä ovat sellaiset asiat kuin taidot, jäljittely, näyttäminen ja ääntely (palaute).

Viljanen spekuloi, että ensimmäinen kasvatuksellinen vuorovaikutussuhde syntyi, kun ensimmäinen ihmisnaaras synnytti jälkeläisensä. Todennäköisesti ihmiskunnan ensimmäisiä kasvatusinteraktioita ohjasivat lajin säilyttämiseen liittyvät tarpeet. Ensimmäiset ihmiset hoivasivat lapsiaan vaistonvaraisesti. Oli tärkeä suojella heitä vaaroilta ja opettaa heidät etsimään ravintoa.

(2) Sananparsien vaihe. Ihminen oppii puhumaan, ja pystyy täydentämään hoivaa sanoilla. Katselemisen rinnalle tulee auditiivinen kasvatus. Ensimmäinen sanoila ilmaistu kasvatusoppi syntyy, kun joku kasvattaja alkoi pohtia kysymystä, miten hänen tulisi vaikuttaa kasvatettavaan.

Pian ihmiset havaitsivat, että lapsi muuttaa käyttäytymistään jäljittelemällä vanhempiaan. Alkoi kertyä kokemuksia eri kasvatustoimenpiteiden tehokuudesta, ja niitä sovellettiin käytäntöön. Hyvät kokemukset puettiin sananparsien muotoon, ja ne kulkevat suvussa perintönä.Vaistonvarainen lapsen hoitaminen oli kehittynyt tarkoitusperäiseksi toiminnaksi.

(3) Opetuksen syntyvaihe . Jossain vaiheessa joku, joka osasi, alkoi näyttää usealle yhtäaikaa, kuinka tulee toimia. Arjesta merkityksellistyi erityiset kasvatus- ja opetustuokiot jotka toteutettiin suunnitellusti.

(4) Kasvatuksen arviointijärjestelmä syntyy. Kasvatusaines vakiintuu niin, että täysikasvuisuuden saavuttaminen voidaan arvioida. Initiaatioriitit ja miehuuskokeet ovat kasvatuksen arvioinnin alku. Niien pohjalta ovat syntyneet nykyiset tutkinnot.

(5) Vaihtoehtoinen kasvatusmalli.Yhteiskunta vakiintuu niin, että on mahdollista luoda mielikuvituksessa vaihtoehtoista kasvatusta. Saadaan kuvitella toisenlainen, parempi ihminen. Filosofiat ja uskonnot vahvistuvat.

(6) Kun ihminen oppi kirjoittamaan, mahdolistui myös kirjoitetun opetusopin synty. Nyt kasvatuksta koskevat normit voitiin kirjoittaa talteen. Syntyi mm. Hammurabin laki ja 10 käskyä
Ensimmäiset anonyymit kirjalliset kasvatusopit luotiin.

(7) Kasvatusopin uranuurtajien vaihe. Yhä useampi kirjoittaa käsityksistään kasvatuksesta. Syntyy kasvatusopillinen kirjallisuus, jossa kirjoittajilla on nimi.

(8) Toimeenpantujen kasvatusoppien vaihe. Kasvatusoppeja aletaan soveltaa ja testata sekä koti- että laitoskasvatuksessa. Syntyy kokemuksia erilaisista kasvatusmalleista

(9) Koulujen kasvatus- ja opetusopit. Aletaan kirjoittaa tietylle kasvatuslaitokselle sovellettuja kasvatusoppeja.

(10) Kasvatusoppi akatemisoituu. Kasvatusopeissa aletaan soveltaa tutkimuksessa saatua tietoa. Käsite vakiintuu.

(11) Kasvatusoppien kuolema. Yhteiskunta ottaa tehtäväkseen kirjoittaa kasvatusopit koulujen opetussuunnitelmiin. Erillisten kasvatusoppien kausi päättyy. Niihin ei ole tarvetta.
.

3 kommenttia:

Rauno kirjoitti...

Hei!
Olen sitä mieltä että kasvatustiede opettajien pääaineena on mahdollinen virhe mikäli kasvatustiede määrittelee itsensä pääsääntöisesti kasvatusfilosofisen jatkumon ylläpitäjäksi.
Opettaja työskentelee lähes aina ryhmien kanssa. Hänelle pitäisi antaa eväät ryhmien dynamiikan ymmärtämiseen ja ohjaamiseen. Tietoinen kasvattaminen/opettaminen on aina teorioiden soveltamista käytäntöön.
Yhteisöllisen pedagogian kannattajana koen että kasvatuksen tai opetuksen määrittely kasvavan ja kasvatettavan kohtaamiseksi on myös ongelmallinen. Asetelma on hierarkkinen ja siten jäykkä muutoksille tai luovuudelle.
Miten kohdataan esimerkiksi termit itsekasvatus, vertaisryhmät tai itseohjautuva kasvatus?
Oppimista tapahtuu varsinkin tässä ajassa koko ajan, ilman järjestettyä kasvatusta tai opetusta.
Kasvatusyhteisöjen tulisi miettiä mitä lisäarvoa heidän osaamisensa/läsnäolonsa tuo ns. kasvatettavalle.
Kohtaamistilanteessa kasvattajan on oltava aina valmis roolinvaihtoon ja suostua olemaan myös kasvatettava tai oppija. Tasavertainen vuorovaikutustilanne tehostaa oppimista ja tekee ryhmän yksilöä viisaammaksi. Vaikeeta se kumminkin on....

Martti kirjoitti...

Hmm. Olen kanssasi samaa ja eri mieltä. Samaa mieltä olen siitä, että esiinnostamasi teemat ovat opettajalle tärkeitä. Toisin kuin luulen sinun luulevan, ne muuten sisältyvät kasvatustieteen keskeiseen käsitteistöön. Siksipä
olen eri mieltä siitä, että kasvatustiede olisi huono pääaine.

Rauno kirjoitti...

Hmm. Mahdollisesti, mikäli. En pitänyt, kuten tarkkana huomaat kasvatustiedettä huonona pääaineena, mutta voi olla että muukin lähestymistapa käy (sitähän myös kokeillaan). Se mitä sisältyy kasvatustieteen keskeiseen käsitteistöön ei ole sama asia kuin se mitä vastavalmistuneet opettajat osaavat. Se voi olla lähempänä sitä mitä he tietävät? Se ei ole kasvatustieteen vika, vaan ehkä painotusten ja käytänteiden?

Olen urallani huomannut että nuorilla opettajilla on liian vähän työkaluja kohdata ongelmia, ihmisiä ja luopua keskiöstä toimimisesta.
Onko olemassa seurantaa niistä luokanopettajista, joilla on jokin muu pääaine? Muutenhan me vaan lullaan..