TEOS pakottaa huomaamaan, kuinka typerästi sitä usein ajattelee, että me tämän hetken ihmiset olemme esim. tietoinemme pedagogiikasta ylivertaisia menneisiin polviin verrattuna. Höpsis. Näyttää siltä, että ongelmalle eivät ole uusia, eivätkä edes ratkaisumme.
Esimerkiksi väite, että ennen Rousseauta lasta olisi pidetty vain pienikokoisena aikuisena ja että vasta Emile-teoksen jälkeen olisi ymmärretty lapsuuden omaleimaisuus, ei ole totta. Jos näin olisi ollut, kaikki pedagogiset ongelmat olisi Emileen asti analysoitu vääristä lähtökohdista käsin. Sjöstrand esittelee pitkän listan filosofeja, lääkäreitä ja pedagogeja, joilla on ollut omana aikanaan relevantti näkemys lapsuuden omaleimaisuudesta. Yksi näistä näkemyksistä oli temperamenttioppi.
Temperamenttioppi
Vuosisatojen ajan luotettiin ns. temperamenttioppiin, jonka juuret ulottuvat Antiikin Kreikkaan. Opin perusidea oli usko siihen, että ihmisessä on neljää eri nestettä: musta sappea (khole), limaa (flegma), keltaista sappea (khole) ja verta (sanquis). Nämä neljä nestettä olivat erilaisia yhdistelmiä ilmaa, maata, vettä ja tulta. Ihmiset jaettiin neljään tyyppiin sen mukaan, mikä neste heitä hallitsee. Tämä ihmistyyppi selitti paitsi hallitsevan tunteet myös älykkyyden. Melankolikko on synkkä ja pohdiskeleva. Flegmaatikko rauhallinen, mukavuudenhaluinen ja hidas (oppimaankin). Koleerikko on kuohahteleva, rohkea ja kiihkeä, järkevä. Sangviinikko vilkas ja iloinen.
Temperamenttiopin ulottui myös ikäkausiin. Sen mukaan lapsuutta hallitsee veri (iloisuus- ja hyvä muisti). Nuoruudessa kuohutaan, mutta myös ymmärrys kasvaa. Miehuusvuosia kuvaa nopea-älyisyys ja vanhuutta hitaus, myös muistissa ja ymmärryksessä.
Temperamenttioppi oli siis oman aikansa kehityspsykologia ja diggerentiaalipsykologia. Siitä luovuttiin 1700-luvulla, kun sen perusoletukset anatomiasta ja fysiologiasta osoittautuivat kestämättömiksi. Steiner-pedagogiikassa oppi muuten elää yhä.
Muita kehityspsykologisia näkemyksiä
Sjöstrandin mukaan kehityspsykologisia näkemyksiä siitä, että ihminen muuttuu iän myötä, on esitetty antiikista alkaen. 1700- ja 1800-luvuilla oli muotia uskoa, että yksilön kehitys noudattaa ihmiskunnan kehitystä, ja se tuli ottaa opetuksessa huomioon. Ihmisen kehitys on osattu kauan jakaa erilaisiin jaksoihin, ja opetusta ja kasvatusta on esitetty mukautettavaksi niihin.
Jo varhain opittiin ajattelemaan, että opetettavat asiat pitää käsitellä ikään sopivalla tavalla, esim. niin, että ulkoaopettelua kannattaa käyttää, kun muisti on parhaimmillaan. Ja että ymmärrystä vaativat asiat opetetaan vasta, kun lapsella on edellytykset ne ymmärtää.
Comeniukselta luenma löytyy yksi ensimmäisistä ja parhaista opetussuunnitelmateorioista. Sen mukaan lapsen koulutus jaettiin neljään eri vaiheeseen:
1. äidinkouluun,
2. kuusiluokkaseen kansakouluun, jossa joka luokalla on oma oppikirja "kaikesta",
3. latinakouluun, jossa on kuusi luokkaa, kullakin oma johtava oppiaine (1. latinaa 2. fysiikkaa 3. matematiikkaa 4. etiikkaa 5. dialektiikkaa ja 6. retoriikkaa) ja
4. yliopistoon.
Tämäntyyppisissä teorioissa opetus järjestettiin siis psykologisin ei loogisin perustein.
Yksilölliset erot
Sen rinnalla, että lapset olivat erilaisia kuin aikuiset, huomattiin jo kauan sitten, että lapset ovat myös keskenään erilaisia temperamentiltaan, mutta myös muutoin. Platonin mukaan ihmissielussa oli kolme osaa. Eri ihmisiä hallitsee eri sielunosa, ja valtio ja koulutus tuli järjestää sen mukaan eriytettynä.
- järki (filosofit, näille koulutus)
- into (sotilaat, 18-vuotiaana alkaa oma sotilaskoulutus)
- himo (käsityöläiset jne. ammattikoulutus riittää)
Quintilianus kiinnittää huomiota siihen, että lapset eroavat oppimiskykynsä suhteen toisistaan. Comeniusta ohjasi periaate: oikea mies oikealle paikalle. Kaikille tulee antaa yhteistä koulutusta, mutta sen jälkeen latinakouluun ja yliopistoon valitaan sinne sopivimmat (lahjakkammat ja sopivimmat). Muut karsitaan.
1500-ja 1600-luvuilla mm. Ruotsissa kiinnitettiin huomiota siihen, että maassa on enemmän lahjakkaita nuoria, kuin mitä kouluihin voidaan ottaa. Kouluihin alkoi olla tosi tunku. Pyrkijöitä oli karsittava. Vuoden 1649 koulujärjestyksen mukaan rehtorin oli tutkittava, oliko pyrkijä tarpeeksi lahjakas. Kouluun otettiin ne, jotka sinne sopivat. Ideana oli ensin etsiä kouluun sopivat ja sitten poimia karsittaviksi joukosta ne, joka eivät sinne sittenkään sopineet. Tuohon aikaan ei vielä ajalteltu, että opetusta tulisi eriyttää lasten mukaan.
1700-luvulla nousee sitten esiin ajatus kaikkien oikeudesta päästä kouluun ja aletaan ajatella, että kaikissa säädyissä on ihmisiä, jotka sopivat henkiseen työhön ja siten koulutettaviksi.
Koulun luokkajako ja yksilölliset erot
Uudella ajalla oli ajateltiin siis asiantuntijapiireissä yleisesti, että lapsuus on omanlaisensa vaihe ja että lapset ovat keskenään erilaisia (myös sen suhteen, kuinka kehitys heissä kehittyy). Tähän liittyvät pohditnnat, millaisissa ryhmissä koululaisia tulisi opettaa.
Keskiajan kouluissa oppilaat oli jaettu ryhmiin lähinnä edistyksen mukaan niin että aloittelijoilla oli oma opettaja. Mitään tarkkaa luokkajakoa ei ollut. Mainitussa vuoden 1649 koulujärjestyksessä kiinnitetiin huomiota oppilaiden lahjakkuuseroihin ja sinne kirjattiin mahdollisuus edetä nopeammin ylemmälle luokalle.
Selkeästi systemaattinen ratkaisu keksittiin Francken koulussa Hallessa: oppiaineiden samanaikaisopetusjärjestelmä. Sama ainetta opetettiin eri luokka-asteilla yhtä aikaa. Oppilas saattoi nyt olla eri oppiaineissa eri luokka-asteella ja opiskella omaan tahtiin. 1970-luvun tasokurssien ja 1990-luvun lopun VSOP:n juuret ovat siis jo tuolla!
Herbartilaisessa koulussa päädyttiin 1800-luvulla toisenlaiseen ratkaisuun: luokallejääneet siirrettiin erityisiin harjoitusluokkiin, josta he palasivat, kun ovat oppineet sen, mitä eivät osanneet. Heh! Tämähän on Auroran Sinikarhu-mallimme alkuaihio.
1800-luvun lopulta alkaen psykologia muuttui empiiriseksi, ja sen piirissä kehitettiin modernia psykometriikkaa mm. lahjakkuus- ja älykkyystestejä. Vaatimukset yksilöllisten kehityserojen huomioonottamisesta voimistuivat entisestään.
Opetuksen yksilöllistämisen keinovalikko alkoi todenteolla monipuolista 1900-luvulla, kun koulutuksen karsimisen rinnalla/sijasta aletaan suosia luokan sisäistä eriyttämistä esimerkiksi ohjelmoidun opetuksen avulla.
Sjöstrandin kirja päättyy 1960-luvulle. Sen jälkeen vaatimus yksilöllisistä ratkaisuista on voimistunut entisestään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti