Tämän päivän kasvatusta, opetusta ja koulua on minusta vaikea ymmärtää, jollei tunne ilmiöiden juuria ja ratkaisujen alkuaihioita. Niinpä viime vuosina hinku tutkailla menneitä aikoja on entisestään kasvanut. Eikä sitä ole sammuttanut kahden tietoteoksen valmistuminen. Alkuvaiheessa on kolmas, jossa yritän emeritus-professori Pertti Kansasen sparrauksessa ottaa haltuun suurien kasvattajien 2000-luvulle asti kestäneitä ideoita.
MIKÄÄN ei tällöin niin ilahduta, kuin että löytää työtä etenpäin vievän kirja. Wilhelm Sjöstandin teos (1968) "Pedagogiska grundproblem i historisk belysning" (Uppsala: Gleerups) on sellainen. Ja mistä se löytyi, omasta kirjahyllystä!
Wilhelm Sjöstand (19.8.1909- 5.12.1989) oli pedagogisen psykologian (kasvatuspsykologian) professori vuosina 1948-1976 Uppsalan yliopistossa. Netistä en valitettavasti löytänyt hänestä kuvaa. Hänen tuotantoonsa kuuluu mainioita teoksia kasvatuksen historiasta ja mm. minuun nuorena opettajaopiskelijana syvän vaikutuksen tehnyt teos " Johdatus kasvatustieteeseen" (Helsink: Otava).
Pedagogiikan perusongelmat historian valossa -teoksessa on ikäänkuin kaksi osaa. Kirjan alkuosassa kuvataan kasvatuksen historiaa kronologisesti, ja loppuosassa nostetaan esiin joukko perusongelmia, joita tarkastellaan lähemmin. Näitä ongelmia ovat:
- (1) kasvatuksen tavoitteenasettelu
- (2) tiedot, valmiudet ja kasvatus
- (3) koti, yksityiskoulu, koulureformit, erityisopetus ja aikuiskasvatus
- (4) kehityspsykologiset lähtökohdat, yksilölliset erot, opetussuunnitelma, luokkajako, eriyttäminen ja yksilöllistäminen
- (5) opetusmenetelmät ja kysymys kurista
- (6) opettajankoulutus.
Käyn seuraavien viikkojen aikana läpi mitä olen näistä teemoista oppinut. Palaan myöhemmin kirjan alkuosaan. Tässä ensimmäisessä lastussa pohdin Sjöstrandin teoksen pohjalta yhä ajankohtaista kysymystä.
Miksi opettajan ammattia ei sittenkään oikein arvosteta?
SJÖSTRANDIN teoksen viimeinen luku käsittelee opettajankoulutuksen kehittymistä. Sitä kuvatessaan hän tulee vastanneeksi varsin mielenkiintoisella tavalla montaa askarruttavaan kysymykseen opettajan työn arvostuksesta. Opettajiin luotetaan. He tekevät työtään hyvin. Mutta arvostus ei näy esim. palkassa. Miksi?
Sjöstrandin mukaan opettajien arvostus on ollut hyvin korkea. Se oli korkea silloin ja niissä yhteiskunnissa, joissa a) koulunkäynti oli vain kapean eliitin oikeus ja b) kun koulutus oli vahvoin sitein sidottu uskontoon. Tällainen tilanne oli vanhalla ajalla mm. juutalaisten keskuudessa ja Egyptissä.
Opettajan arvostus oli alhaisimmillaan Antiikin Kreikassa, jolloin tehtävä annettiin orjille. Rooman ajan ajattelutapaa kuvaa Lucianuksen ajatus: "Ketä jumalat vihaavat, siitä he tekevät opettajan".
Sjöstrand kytkee arvostuksen siihen, miten erityistä osaamista opettajan ammatin harjoittamisen on katsottu vaativan ja millaista koulutusta siihen on annettu.
Mitä opettajan on odotettu osaavan?
Vanha aika
Opettajan osaamisen pohjan muodostavat opetettavat asiat, ns. aineenhallinta. Seuraavat jo Quintilianuksen huomaamat hyvän opetuksen ehdot olivat: isällinen luonne (persoonan piirre MH), taito esiintyä ja tulla toimeen lasten kanssa, moraalinen moitteettomuus ja kyky sovittaa esitys oppilaiden lähtökohtiin. (Nämä ovat pitkälti retorisia kriteereitä MH). Opettajalta ei siis edellytetty tuolloin tietoa itse oppimisprosessista, eikä opettajan katsottu tarvitsevan mitään erityistä koulutusta tehtävään.
Keskiaika
Keskiajalla opettajan tehtävä toisaalta vapautettiin (yliopistoissa opetuksen vapaus), mutta se nähtiin samalla osana kirkon yleisempää tehtävää: sielunpelastustyötä. Monet opettajat vaihtoivat tiheasti "työpaikkaa". Kaupunkikouluissa opettajan tehtäviä hoidettiin tilapäisvoimin. Tällainen ei kohota sosiaalista arvostusta.Ylempien säätyjen yksityisopettajilla oli palvelijan status. Opettajalle riitti, kun hän osasi opetettavat asiat ja oli persoonaltaan sopiva (siveellisyys, hallitsi tavat).
Ensimmäisinä tuona aikana esitettyinä, opettajilta vaadittuina taitoina, jotka liittyvät oppimisprosessin, mainitaan kyky tehdä suullisia kysymyksiä, ja kyky esittää asiansa yksinkertaisesti ja luonnollisesti (retorinen taito MH).
Uusi aika
Uuden ajan alussa alkoi tapahtua. Nyt alettiin vaatia oppineisuuden ja siveellisyyden lisäksi koulutusta itse opettamiseen. Opetus alettiin nähdä ammatiksi, johon pitää sitoutua pitkäksi aikaa ja johon pitäisi saada koulutus yliopistossa.
Ratke ja Comenius halusivat molemmat kouluttaa opettajat opettamaan uudella tavalla. Comenius uskoi, että muutos toteutuisi, jos opettajat lukisivat hänen kirjansa ja käyttäisivät hänen kirjoittamiaan oppikirjoja. Ratke meni pidemmälle; hän perusti oman opettajaseminaarin Götheen. Jesuiittakouluissa määrättiin samoihin aikoihin vanhempi, kokeneempi opettaja nuoremman "mentoriksi", joka koulutti häntä lukemisen ja kirjoittamisen menetelmissä ja mm. luokan johtamisessa. Opetusharjoittelu oli siis keksitty. Ensimmäinen varsinainen opettajaseminaari käynnistyi ilmeisesti vuonna 1685 Ranskassa J.-B. de la Sallen toimesta.
1700-luvulla voimistui näkemys, että opettaja tarvitsee erillisen pedagogisen koulutuksen, erityisesti pietistien, filantrooppien ja uushumanistien piirissä. 1760-luvulla Ranskaan luotiin erityinen opettajan tutkinto, joka vaadittiin ylempiin kouluihin. Francke koulutti omia apulaisiaan Hallessa. Sinne syntyi kaksi linjaa, toinen opillisen koulun ja toinen rahvaan koulun opettajille. Fancken oppilaat käynnistivät sitten varsinaisia opettajaseminaareja.
Samoin toimi kuuluisa filantrooppi Basedow: hän koulutti omia apulaisiaan. Filantrooppien aloitteesta perustettiin myös ensimmäinen pedagogiikan professorin oppituoli Halleen. Maailman ensimmäinen pedagogiikan professori oli Ernst Christian Trapp. Hänen mukaansa jokaisen opettajan tuli tuntea ne säännöt ja lainmukaisuudet, joiden perusta on lapsen luonnossa ja inhimillisen yhteiselämän omassa laadussa. Hän halusi vahvistaa tällaisen tiedon pohjaa kokeilujen ja systemaattisten havaintojen avulla. Trappia voidaan pitää ensimmäisenä teoeettisena pedagogina, joka otti psykologian käyttöönsä. Tästä aihiosta syntyy opettajankoulutus ja mm. harjoittelukoulut.
Ylempien koulujen opettajankoulutuksessa suuri ansio oli uushumanisteilla. J.M Gesner antoi Göttingenin yliopistossa pedagogisia vinkkejä ja mahdollisuuksia opettaa kaupunkikoulussa. Gesnerillä oli metodinen idea: kielten opetuksessa tulisi päästä eroon mekaanisesta imitaatiosta ja siirtyä kohti persoonallista tapaa käyttää kieltä harjoittelemalla konkreetisti.
1700-luvulla alettiin vaatia koulutusta myös kansakoulunopettajille. Vaatimukset voimistuivat 1800-luvulla mm. Pestalozzin ja Herbartin työn ansiosta. Saksaan syntyiy 1800-luvulla itsenäisiä instituutioita omien harjoittelukouluineen. Vuonna 1826 Preussissa otettiin käyttöön toisenlainen opettajankoulutusmuoto: koevuosi, jonka aikana oli tilaisuus harjoitella opettamista.
1800-luvun lopulla herbartilaisuuden myötä pedagogiset opinnot - teoria ja käytäntö- vahvistuivat sekä kansakoulunopettajien että aineenopettajien koulutuksessa.
Meillä Ruotsi(-Suome)ssa opettajankoulutuksen voi katsoa alkavan H.G. Porthanin luennoista 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Turussa toimineesta seminaarista. Opettajankoulutus vakiintui meillä 1860-luvulla.
TILANNE oli siis 1900-luvun alussa sellainen, että opettajalta vaadittiin 1)opetettavien asioiden osaamista (yleissivistys). Opettajan on hallittava, MITÄ hän opettaa. 2) oikeanlaista, siveellistä. esimerkillistä opettajapersoonallisuutta ja 3) ammatillista teoreettista ja käytännöllistä koulutusta/ammattipainotteista pedagogiikkaa. Opettajan on hallittava, MITEN hän opettaa.
Loppupäätelmä
Sjöstrandin mukaan opettajien oli niin kauan vaikea saada arvostusta, kun opettajille ei ollut omaa ammattikoulutusta. 1900-luvun lopulla kaikilla suomalaisilla opettajilla on akateeminen tutkinto, ja kaikilla perusopetuksen opettajilla maisteritutkinto. Miksi opettajien palkka ei vastaa tätä koulutusta eikä työn yhteiskunnallista vastuullisuutta? Sjöstrand heitti jo 60-luvulla vastausvaihtoehtoja:
- Opettaja joutuu työssään asettamaan lapsille rajoja ja sanomaan ei. Tämä voi vaikuttaa alitajuisesti arvostukseen.
- Ihmiset eivät suhtaudu opettajan ammattiosaamiseen samalla tavalla kuin esim. juristin tai lääkärin. Jokainen on mielestään opetuksen ekspertti ja tietää, kuinka pitäisi opettaa. ( Ehkä ihmiset ajattelevat, kuten G.B. Shaw on sanonut: Joka osaa, tekee. Joka ei osaa, opettaa. MH)
- Kasvatustiede ei ole pystynyt luomaan uskottavia teorioita samaan tapaan kuin muut akateemiset tieteet. Se ei pysty antamaan neuvoja eikä ohjeita, joilla ongelmat ratkeaisivat.
- Opettajan arvostus näyttää olevan vahvasti sidoksissa - ei ammattiin yleensä- vaan hänen omaan persoonaansa. Sjöstrand toivoisi opettajan ammatin kehittyvän pedagogisen teknologian suuntaan....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti