Kuusi kansanopettajapolvea

Kansakoulunopettaja 1930-luvulla. Kuva netistä.

Päivitetty 7.11. 2010

KANSANOPETTAJAT voidaan jakaa sukupolviksi monella eri tavalla. Kaavamaisesti 30 vuoden välein, tai hieman joustavammin niin, että nivelkohdat osuvat johonkin merkittävään taitteeseen. Itse jäsennän polvet seuraavasti:


(1) 1863- 1888: Ensimmäinen opettajisto 

Ajanjakso alkaa Jyväskylän seminaarin käynnistymisestä ja päättyy kansaskoulun isän Uno Cygnaeuksen kuolemaan.  Ajallisesti tämä  sukupolvi on  25  vuotta.

Kansakoululaki säädettiin vuonna 1866. Kansakoulu oli vapaaehtoinen sekä oppilaille että kunnille (kaupungeille tosin tuli velvollisuus järjestää kansakoulu jo 1866).  Kaupungeissa (ylempi) kansakoulu oli tarkoitettu 8-14-vuotiaille, ja maaseudulla 10-16-vuotiaille. Alkeiden opetus kuului maaseudulla  kodeille, kaupungeissa 6-10-vuotialle lapsille oli järjestetty alempi kansakoulu.

Uusia oppilaita otettiin kaksi kertaa vuodessa. Kansakouluun pääsyn ehtona oli sopiva ikä, luku- ja laskutaito.  Lukuvuodessa oli 42 kouluviikkoa. Koulupäivä kesti 5-6 tuntia ( klo 9-12 ja 14-17). Lisäksi pidettiin 15 minuutin välitunteja.  Luokissa oli 40-60, hyvin eri-ikäistä oppilasta.

Kansakoulu oli suunniteltu rahvaan, ennen muuta talollisten maalaisten kouluksi. Kaupunkien työläiset eivät laittaneet lapsiaan kouluun. Virkamiehet taas laittoivat lapsensa kaupungeissa olevaan tavallisesti ruotsinkieliseen oppikouluun. Pääosa kansakouluista oli maalla.

Kansakoululaitoksen synnyn taustalla oli sivistyneistö, joka oli syttynyt kansallisaatteelle, kansainvälinen filantropia ja mm. Aleksanteri II:n liberaali hallintojakso. Iso merkitys oli myös sillä, että kansakoululaitokselle oli Euroopassa malleja. Vuonna 1865 säädettiin Kunnallislaki (kunnat; 1873 kaupungit). Asetuksella erotettiin nyt kunnan hallinto seurakunnasta. Se oli rankka isku kirkolle. Lakien mukaan kunnan toimialaan kuului nyt myös kansakoululaitos.

Suomi oli  tuohon aikaan köyhä maatalousvaltio, jonka maatalous elää pysähtyneisyyden tilassa. Suuria ongelmia olivat  köyhäläisyys, tautisuus ja irtolaisuus. Ajanjaksoon osui hurjat nälkävuodet. Liikaväestö valui kaupunkeihin ja ulkomaille.

Ajanjakson loppuun osuu monta merkittävää asiaa: yhteisopetuksen (tytöt ja pojat) salliminen (1881),  seminaarin suorittamisen asettaminen kelpoisuusvaatimukseksi vakinaiseen virkkaan maalla (1880) ja kapungeissa (1890) sekä ensimmäinen opetussuunnitelma (1881 mallikurssit), joka löytyy netistä.

Seminaarit

Tämä polvi oli  ensimmäinen yhtenäisesti koulutettu opettajisto. Kansakoulun opettajia alettiin kouluttaa Jyväskylän seminaarissa 1863. Seminaari kesti neljä vuotta. Seminaarit olivat sisäoppilaitoksia. Kansakouluseminaareissa opetettiin tuleville kansakoulunopettajille kasvatusoppia mutta enemmän kristillis-isänmaallisessa hengessähengessä kuin tieteellisessä hengessä. Jyväskylän seminaari oli yhteisseminaari- jollaisia ei ollut muualla. Mies- ja naisopiskelijoiden keskinäisiä suhteita valvottiin tarkasti.

Suomalainen seminaarissa opetusta annettiin 15 oppiaineessa 8 tuntia päivässä (Cygnaues ehdotti 12). Opiskelussa  opetusharjoittelulla mallikoulussa oli keskeinen osa.

Seminaareilla oli suuri  merkitys: ne avasivat portin päästä osalliseksi opillisesta sivistyksestä. Aimo Halilan sanoin: kansan nuorille avautui uusi entistä väljempi portti korkeampaa opin saantiin.

Opettajaksi opiskelevat valittiin seminaareihin huolellisesti.  Hakijoiden määrä kasvoi vähitelleen.  Hakijoiden edellytettiin olevan siveellisiä, lujaluonteisia kristittyjä, oikeita kutsumusopettajia.

Ihanneopettaja

Cygnaeus halusi koululle omistautuneita opettajia. Niinpä naisopettajien ei olisi soveliasta mennä naimisiin.  Opettajantyötä Cygnaeus piti kutsumuksena (ei minä tahansa ammattina). Se edellytti rakkautta kansaan ja kansan kouluttamiseen. Opettajilla oli pyhä kutsumus. Heidän uskontonsa oli valistus. Tärkeää oli, että seminaarien kautta opillinen tie avautui myös naisille. Alun alkaen kaikki eivät ajatelleet opettajuutta elinikäiseksi uraksi. Mm. J.V. Snellman toivoi miesopettajien siirtyvän talonpojiksi palvelemaan oman kuntansa hallintoa.

Cygnaueksen mukaan rakkauden kansaan ja isänmaahan tuli yhtyä palavaan kansanvalistajan kutsumukseen. Opettajan tuli olla huutavan ääni korvessa, yksinäisellä työpaikalla luja, kutsumustietoinen hengen soturi.  Hänessä tuli olla kutsumistietoisen lähetyssaarnaajan henki,  soihdunkantaja henki  ja uudisraivaajan henki. Hänen tuli olla  uuttera opettaja, samalla uuttera pitäjän ja kylän mies. (Mielenkiintoisesti Cygnaeus puhuu miehistä, vaikka hänestä nainen oli paljon parempi opettajaksi).

Jokaisessa opettajassa tuli hehkua pyhä rakkauden henki, sillä vasta siveellisesti ylevä, johdonmukaisesti toimiva ja kristillisen rakkauden elähdyttämä kasvattaja  saisi pysyviä tuloksia.

Ensimmäiset kansakouluopettajat - sekä miehiä että naisia- valmistuivat vuonna 1867. Heidän työnsä nähtiin valistuksen hengessä valaistuksen levittämisenä suomalaisen agraariyhteiskunnan pimeydessä vaeltaneen väestön pääosalle.

Kuinka ensimmäiset opettajat opettivat

Vallinnutta opetuskäsitystä on kuvattu hapuiluksi ja (Cygnaeuksen) hengeksi. Ensimmäinen suomenkielinen opetusoppi ilmestyi varsin pian 1871 (O.Wallin). Periaatteessa opetuksen piti olla keskustelevaa ja havainnollistavaa. Opetusmenetelmänä oli usein pänttäys ja kuulustelu. Oppilailta meni paljon aikaa kirjojen kopiointiin vihkoon, koska kirjoja ei aluksi ollut.  Luokat olivat suuria. Oppilaat eivät kaikki osanneet lukea, vaikka se oli sisäänpääsyn ehto.  Opettaja opetti montaa osastoa yhtä aikaa. Oppilaita tuli ja meni. Tarvikkeista oli pula. Ensimmäinen opettajapolvi oli omissa kunnissaan kunnan sivistyneistöä.

Ensimmäisen opettajapolven aikana  syntyi myös  koulun hallinto: Kouluylihallitus (1869) ja kansakouluntarkastajajärjestelmä. Uno Cygnaeus oli itse ensimmäinen ylitarkastaja.

Ensimmäinen kansanopettajapolvi pitää siis koulua hieman samaan tapaan kuin nykyään järjestetään aamu- ja iltapäivätoimintaa. Kaikille vapaaehtoisena, varsin väljin säädöksin. Yhteistä on myös, että aluksi kansakoulu ei ollut ilmainen.

TIIVISTYS: Ensimmäinen opettajapolvi oli  kristillisen uskossa eläviä siveellisiä naisia  ja miehiä, jotka opettivat aluksi vapaaehtoisissa kouluissa vapaaehtoisesti sinne tulevia, pienen koulumaksun maksavia  hyvin erilaisia ja eri-ikäisiä oppilaita suurissa ryhmissä, pitkään poikia ja tyttöjä erikseen, mutta montaa luokka-astetta yhtäaikaa, epäsäännöllisen ajan varsin vaikeissa olosuhteissa puutteellisilla välineillä huonosti palkattuna uskoen ihanteellisesti valituksen kansaa jalostavaan vaikutukseen. Työtä tehtiin yksin joskus itselle vieraissa kaukaisissa kylissä. Työnkuva oli laaja. Heillä itselläänkin oli useasti se luja vakaumus, että he edistivat uutta, parempaa aikaa, jonka tieltä vanhan tuli väistyä.  Heitä kuvaa harras työ, uutteruus, kutsumustietoisuus, uhrautuva kansallinen harrastus, palava halu saattaa suomalainen rahvas sivistyksen yhteyteen. Poliittisesti he olivat maltillisia, lojaaleja, hyvin uskonnollisia ja poikkeuksetta isänmaallisia, Halila kirjoittaa. Opettaiston palkan niukkuuden vuoksi  monen oli hankittava sivutoimia ja muita ansiota. 

(2)  1888- 1917: Autonomisen Suomen vakiintuvan kansakoulun opettajat.

TOINEN opettajapolvi alkaa Cygnaeuksen kuolemasta ja päättyy itsenäisyysjulistukseen.. Opettajapolven kesto on 29 vuotta.

Tämä polvi  aloittaa aivan erilaisesta tilanteesta kuin ensimmäinen. Vapaaehtoiset kansakoulut levisivät nopeasti. Seminaarikoulutus oli vakiintunut. Vakinaiseen virkaan oli vaadittu 1880 alkaen  seminaarin suorittaminen.

Vuonna 1898 valtio tunnusti velvollisuudekseen järjestää jokaiselle lapselle mahdollisuuden vapaaseen lähes maksuttomaan koulunkäyntiin. Kansakouluille määrättiin koulupiirit 1898, ja voidaan puhua kunnallisesta koulupakosta. Isoihin kuntiin syntyy myös kaksiopettajaisia kouluja.

1880-luvulle osui rajut katovuodet. Myös poliittisesti tämä sukupolvi eli hyvin jännitteisen aikakauden. Siihen kuuluu suomenkielisten ja ruotsinkielisten välinen taistelu,  sääty-yhteiskunnan muuttuminen luokkayhteiskunnaksi- kansa jakautui yhä säätyläisiin ja  rahvaaseen.  Säätyläisistä tuli porvareita ja rahvaasta työläisiä.  Suomi alkoi demokratisoitua: Vuonna 1906 maahan  saatiin eduskunta. Kansallisuusaate elivahvana. Kansakoulu levisi  koko Suomeen vastaiskuna venäläistämispyrkimyksille.  Sen asema pohjakouluna oppikouluun hyväksyttiin (muttei ainoana tienä).Opettajat järjestäytyivät viranomaisia uhmaten 1880-luvulla.


Mikael Soinisella on merkittävä asema sekä pedagogiikassa että kouluhallinnossa.  Cygnaeuksen hengen tilalle tuli nyt metodi: Herbartilainen, kyselevä opetus yleistyy. Läksyn kuulustelun rinnalle tuli selkeä tapa valmistaa uusi läksy vaiheittain. J.F. Herbartin idean mukaan nimenomaan opettaja  muovaa oppilaitten ajatukset hyvillä kysymyksillään.  Oppilas imee tiedot aivoihinsa  tarkkaavaisesti kuunnellen ja mielessään kysymyksiä ratkaisten.  Soininen muokkasi herbart-zilleriläistä metodioppia ja esitti vain kolme muodollista astetta: havainnollisuuden, käsitteellisyyden ja harjoituksen asteen. Oppitunti alkoi tehtävän ilmoittamisella ja valmistavalla keskustelulla ja jatkui sitten uuden esityksellä. Kun uusi aines oli esitetty, seurasi syventelyn vuoro, ehkei heti samalla tunnilla mutta sopivan kokonaisuuuden jälkeen. Sitten seurasi abstraktiotason kohottaminen eli käsitteellisyyden taso, jossa konkreetteja arkipäivän ilmiöitä käsitteellistettiin ja muokattii oppilaan ajatusmaailmaa. Lopuksi sitten harjoiteltiin  jopa yliopittiinkin.

Ihanteeksi nousi luokkaopetus ja yksiläksyisyys.  Soiniselle tärkeää oli myös Herbartin ajatus, että lapsen  luonnetta kasvatettiin herättämällä harrastus (mielenkiinto) arvokkaisiin asioihin. Opetus oli siis siveellisen luonteen kasvatusta. Omissa opetusopeissaan Soininen esitteli herbartilaisen tavan jäsentää didaktiikka psykologian ja etiikan pohjalle.

Vuonna 1915 kiellettiin fyysinen kurittaminen kouluissa. Päätös oli merkitävä askel kohti pehmeämpää koulua.

Ensimmäinen maailmansota kosketti Suomea vain välillisesti. Opettajapolven viimeisinä vuosina tunnelma maassa kiristyi. Venäjällä puhkesi vallankumouksia. Tsaari murhattiin.

TIIVISTYS: Toinen opettajapolvi oli  kristillisen uskossa eläviä siveellisiä naisia  ja miehiä, joita elähdytti kansallinen taistelu. Opettajien määrä oli jo suuri. He opettivat aluksi edelleen vapaaehtoisissa kouluissa, mutta vuoden 1898 piirijakosäädös vahvisti kansakoulun asemaa. Uusi metodi toi järjestystä opetukseen. Oppilaat olivat edelleen  pienen koulumaksun maksavia hyvin erilaisia ja eri-ikäisiä oppilaita suurissa ryhmissä. Poikia ja tyttöjä opetettiin nyt yhdessä, mutta edelleen montaa luokka-astetta (osastoa) yhtäaikaa. Moni keskeytti edelleen kansakoulun.  Olosuhteet olivat usein vaikeat ja välineet puutteelliset. 1880-luvulla opettajien palkkatasoa oli hieman nostettu. Opettajilla oli edelleen vahva  usko  valitustehtäväänsä. Työtä tehtiin edelleen yksin itselle vieraissa kaukaisissa kylissä. Kansakouluopettajien kokouksilla oli tällöin tärkeä sosiaalinen merkitys.

(3) 1917/1918- 1944 Nuoren, itsenäisen Suomen valkoiset opettajat. 

Tämä jakso alkaa itsenäistymistä seuranneella sisällissodalla ja päättyy toiseen maailmansodan päättyessä.  Sukupolven pituus on 27 vuotta.

Sukupolven työhän eniten vaikuttanut uudistus oli oppivelvollisuuslaki, joka  säädettiin v. 1921. Nyt koulu oli  pakollista kaikille  kunnille että oppilaille. (Ei kuitenkaan ihan kaikille). Tarkasti ottaen- jotta oppivelvollisuus ei leikkaisi vanhempien kasvatusoikeutta- Suomeen säädettiin  vain oppivelvollisuus  ei koulupakkoa. Poliittinen keskusta hakusi eheyttää kansakuntaa. Oikeisto taipui kalliiseen oppivelvollisuratkaisuun, koska uskoi saavansa oppivelvollisuuden avulla kansan järjestykseen. Vasemmistoa ei ollut heti eduskunnassa.

Myös maalaiskansakouluihin tuli nyt  alakansakoululuokat. Yläkansakoulut olivat neliluokkaisia.  Niiden jälkeen tarjolla oli jatkoluokkia. Kansakoulu muuttui lmaiseksi oppilaille. Kansakoululaiset saivat myös ilmaiset oppikirja ja koulutarpeensa. Köyhät koululaiset saivat lisäksi vaate- ja ruokatukea.

Uusi haaste oli pakko. Kaksi ensimmäistä opettajapolvea olivat saaneet oppilaikseen vapaaehtoisia. Nyt kouluihin tuotiin oppilaita, jotka eivät sinne halunneet. Eikä heitä saanut kurittaa. Opettajien oli totuttava siihen että fyysinen kuritus oli kielletty v. 1915 - mitä monet jopa erästä opetusministeriä myöten pitivät täysin turhana säädöksenä.

Kansakoulu oli hengeltään vahvasti isänmaallis-kristillinen.

Kansakoulunopettaja koulutettiin useissa eri seminaareissa. Kansakoulunopettajaseminaarien kasvatusopin kirjana käytettiin 1940-luvulle saakka Soinisen herbartilaisia teoksia. Jyväskylässä aletaan kouluttaa kansakoulunopettajia kasvatusopillisessa korkeakoulussa v. 1934. Herbartilaisuuden rinnalla monet opettajat kokeilevat uuden koulun työtapoja. Sota katkaisee pehmeän pedagogiikan etenemisen.

Erilliset alakansakoulunopettajaseminaarit aloittavat nekin toimintansa. Niihin otettiin vain naisia.
Alakansakouluille luotiin  moderni opetussuunnitelma. Aukusti Salo on tuon pedagogiikan johtavia  nimiä.

Maalaiskansakoulut saavat oman  opetussuunnitelman vuonna 1925.

Opettajilta edellytettiin mallikansalaisuutta. Arkinen työ oli ajoittain hyvin raskasta. 1930-luvulla koettiin  lama, joka kohdistui myös opettajiin. Opettajien palkkoja leikattiin ja opetusvelvollisuuksia leikattiin. Monessa kunnassa kansakoulu järjestettiin säästösyistä  supistettuna (alaluokkalaiset käyvät vain lyhyen aikaa). Sotavuosien aikana koulua käytiin poikkeusoloissa.

TIIVISTYS: Kolmas opettajapolvi oli  kristillisen uskossa eläviä siveellisiä naisia  ja miehiä, joita elähdytti isänmaallisuus.  Opettajat  opettivat nyt oppivelvollisuuskoulussa, jossa opetus oli ilmaista.  Herbartilainen metodi toi järjestystä opetukseen, mutta monet opettajat kokeilivat myös uusia omatoimisuuteen perustuvia menetelmiä. Ryhmät olivat suuria. Nyt lukemisen ja kirjoittamisen taito tulee kaikkien kansakoulujen ohjelmaan. Olosuhteet olivat edelleen monin paikoin  vaikeat ja välineet puutteelliset. 1930-luvulla  opettajien palkkaa leikattiin. Opettajilla oli edelleen vahva  usko  omaan rooliinsa nuoren isänmaan rakennustyössä. Työtä tehtiin edelleen yksin itselle vieraissa kaukaisissa kylissä. 


(4) 1945- 1972 Hyvinvointivaltiota  rakentavat opettajat.

Tämä jakso alkaa rauhanteosta ja  päättyy peruskouluun siirtymisen alkuun. Opettajapolvi kestää 27 vuotta.

Suomi maksoi sotakorvaukset. Raskaat sotakorvaukset myös pakottivat Suomen huimaan teolliseen kasvuun, joka toi hyvinvointia. Suomi muuttui hyvin nopeassa ajassa  köyhästä pientilallisten ja työläisten maasta varakkaaksi ensin teollisuusyhteiskunnaksi ja ennätysvauhtia myös palveluyhteiskunnaksi.  Suomi teollistui ja vaurastui. Suomessa uskottiin valtiojohtoiseen suunnitteluun. 1960-luku oli suuren muuton vuosikymmen. Ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Lähiöitä rakennettiin.  Kaupungeissa elettiin eri lailla kuin maalla. Perheet moninaistuvat. Suomi kaupungistui ja maallistui.

Koulu sosiaalistui. Köyhien perheiden koulunkäyntiä tuettiin  mm. ilmaisella  kouluruualla (vuodesta 1943). Koulujen koko kasvoi.

Kansakoulut saivat uuden hyvin lapsikeskeisen ja yhteisöllisen opetussuunnitelman v. 1952.A lakansakoulut yhdistettiin  kansakouluun v. 1957 varsinaiseksi kansakouluksi.  Jatkoluokat muuttuivat kaksivuotiseksi kansalaiskouluksi.  Alakansakoulunopettajaseminaarit oli lakkautettu (1947).  Maaseudun koulutustarvetta tyydyttämään luotiin kunnallisia keskikouluja.

Kansakouluopettajapulan vuoksi opettajia kouluttamaan luotiin  väliaikaisia opettajakorkeakouluja.
Kansakoulun johtajaopettajan rooli alkoi muttua 1960-luvulla, kun johtajat velvoitettiin kuuntelemaan  opettajien tunteja.

Osa lapsista kävi edelleen yksityisiä valmistavia kouluja. Kirkko luopui vasta nyt kilpailevasta omasta koulustaan. Viimeinen kiertokoulu lopetti toimintansa vuonna 1952.

Kaupunkeihin muuttavat ihmiset halusivat lapsensa oppikouluun. Edes vuonna 1957 perustettu kansalaiskoulu ei riittänyt pysäyttämään painetta.

Opetus kansakouluissa monipuolistui mm. Matti Koskenniemen opetusopin ansiosta. Herbartilaisestta kaavasta luovuttiin. Opetusmenetelmiä ideoitiin  opetusopeissa.  Käytännössä sodan jälkeen vaadittiin tiukkaa kuria.

Lopulta kahden vuosikymmenen poliittisen väännön jälkeen löytyi poliittinen konsensus siirtyä peruskouluun. Peruskoulu oli ratkaisu moneen eri ongelmaan. Maalaisliitto uskoi pysäyttävänsä sen avulla muuttoliikettä ja maaseudun taantumista. Siksi pieniinkin kuntiin luvattiin oma yläaste. Kaupunkilaisille peruskoulu lupasi ilmaista opintietä lukioon. Vasemmistolle  oli tärkeää, että peruskoulutus oli kaikille ilmaista ja yhtäläistä. Oppikoulunopettajat rauhoitettiin tasokursseilla. Yksityiskoulujen taustavoimat lupaamalla korvaavan koulun asema. Käden taitojen ystäville taattiin käytännön aineita. RKP:lle luvattiin pakkoruotsi.

Peruskoulusta tuli yhdeksänvuotinen. Nuorten  erottelu siirtyi 16 ikävuoteen. Peruskoulun sivistys oli kaikille yhteinen (vrt kuitenkin erilaiset oppimäärät). Paikalliset , erilaiset opetussuunnitelmat korvattiin valtion opetussuunnitelmalla. Koululle asetettiin  opppimistulosten yhdenvertaisuuden vaatimus. Tiheä kouluverkko taattiin  piirijaolla. Säädöksillä tehtiin  lähes mahdottomaksi perustaa  vaihtoehtoisia yksityisiä kouluja.

Tärkeitä tämän jakson nimiä olivat Matti Koskenniemi, Alfred Salmela ja mm. R.H. Oittinen.

Suuret ikäluokat kävivätt koulua aamu- ja iltapäivävuoroissa. Vuonna 1961 käynnistyi ensimmäinen erikoisluokka: musiikkiluokka Lahdessa.

TIIVISTYS: Neljäs opettajapolvi oli  kasvanut aikuiseksi  sodan aikana. Ilmapiiri maassa muuttui, kaikki opettajat eivät enää olleet oikeistolaisia. Opettajat  opettivat uudenaikaisessa kansakoulussa, josta suuri osa oppilaita pyrki oppikouluun. Ikäluokat ja siksi myös luokat olivat suuria. Maassa oli opettajapula. Yhä useampi sai koulutuksen korkeakoulussa. Opetus monipuolistui. Apuvälineiksi hankittiin rainoja, kaitafilmejä. Kouluradio ja koulu-tv toivat vaihtelua. Kouluilla oli mahdollisuus ottaa monisteita. Olosuhteet kehittyivät

(5) 1972- 1992. Peruskouluun siirtymisen ajan ja kaikille yhteisen koulun opettajat.

Tämä jakso alkaa peruskouluun siirtymisen alusta ja päätyy 1990-luvun syvään lamaan. Opettajasukupolvi kestää 20 vuotta.

Suomi vaurastui kovaa vauhtia. Suomi siirtyi asteittain pohjoisesta alkaen peruskouluun, pääkaupunkiseutu viimeisenä vuonna 1977. Kansakoulunopettajat valtasivat ala-asteen opettajanpaikat ja saivar opetettavakseen luokat 1-6. Oppikoulun opettajat (ja kansalaiskoulun yleisaineiden opettajat ) valtasivat yläasteen, luokat 7-9.

Kansakoulunopettajaseminaarit lakkautettiin, ja luokanopettajien koulutus siirtyy korkeakouluihin  ja  yliopistoihin. Tutkinto muuttuu 1979/1980 alemmasta kk-tutkinnosta maisteritutkinnoksi. Koulutukseen kuuluu erikoistumisaine. Alun alkaen kai ajateltiin, että erikoistuneille  luokanopettajille voisi syntyä erillisiä virkoja. Asteet jäävät hallinnollisesti erilleen toisistaan.

Erityisesti tämän sukupolven luokanopettajilla oli iso missio: kaikille yhteinen koulu, asuinpaikasta ja vanhempien varallisuudesta riippumaton oikeus sivistykseen toteutuu nyt

1970-luvun lopulla alettiin siirtää suurien ala-asteiden luottamustoimisia koulunjohtajia erityisiin rehtorin virkoihin. Vasta peruskoulussa yhdestä opettajasta tuli näin täysivaltainen johtaja. Kansakoulujärjestelmässä opettajien esimies oli ollut kansakouluntarkastaja.

Peruskoulu sai hyvin yhtenäisen opetussuunnitelman (POPS) vuonna 1970.  Opetusmenetelmät monipuolistuivat.  Opetuksen maallistuminen jatkui. Aamuhartauden tilalle tuli päivänavaus. Pedagogiikan suuria nimiä on Koskenniemen lisäksi Erkki Lahdes.

Koulut suunnitetiin uudella tavalla.  Katederit purettiin Luokat varusteltiin hyvin. Oppimateriaalit olivat korkeatasoisia. Kouluihin ja opetukseen satsattiin. Opetusryhmiä pienennettiin, aluksi luokkakoko oli 32, sittemmin 1.-2.-luokilla 24. Äidinkieleen, matematiikkaan ja vieraaseen kieleen luotiin ala-asteille jakotunnit. Oppilaita tukemaan luotiin laaja-alaisen erityisopettajan, koulupsykologin ja koulukuraattorin virkoja. Oppilaille tuli  oikeus tukiopetukseen.

Peruskouluun syntyi  erikoisluokkia: musiikki-, kuvataide-, ja mm. liikuntapainotteista opetusta aletaan järjestää jo alakouluissa.

Vuonna 1984 saatiin  uudet opetussuunnitelman perusteet, jotka lisäsivät kunnan tason liikkumavapautta.  Väliaikaiseksi tarkoitetuista  tasoryhmistä  ylä-asteen keskeisissä ainoissa luovuttiin, ja tilalle tuli ns. tuntikehys. Koulu sai tietyn määrän tunteja, ja voi muodostaa pienempiä opetusryhmiä vapaammin mihin aineisiin haluaa. Koulujen  tarkastukset muuttuivat ohjaustilaisuuksiksi. Alakoulujen opettajat kiinnostuivat vaihtoehtopedagogiikosta ennen muuta opetuksen eheyttämisestä.  Yläkouluissa innostuttiin eheyttämään opetusta jaksottamalla lukuvuosi  ja kurssittamalla sisällöt. Kouluja rohkaistiin omaleimaistumaan.

Vielä 1990-luvun alussa taloudellinen kasvu jatkui, sitten ns. kasinotalous kuumentui, ja lopulta kupla puhkesi. Suomi vajosi syvimpään lamaan koskaan. Olimme lähellä menettää luottokelpoisuutemme. Sosialismi kaatui maa kerrallaan. Neuvostoliitto romahti.

TIIVISTYS: Viides  opettajapolvi oli  jatkuvan talodellisen kasvu aikaa. Ilmapiiri maassa muuttui radikaaliksi. Osa opettajista liittyi avoimesti äärivasemmistoon. Opettajat  opettivat aivan uudessa yhtenäisessä koulussa, jossa lopulta oli koko ikäluokka.  Luokkakokoja pienennettiin. Kouluihin panostettiin. Opettajien kulutustaso nousi. Opettajista koulutettiin työtään tutkimaan pystyviä opettajia. 


(6) 1993- Peruskoulun arvon kiistämisen ja  uusliberalisointiyritysten kauden opettajat.

Tätä elämme juuri nyt. Ajanjakson alussa lama mullisti myös  koulunpitoa. Suomi ainoana maana maailmassa alkoi pakkolomauttaa opettajiaan.  Peruskoulua vastaan käynnistyi raju parjauskampanja, joka loppui vasta 2000-luvun alun Pisa-tuloksiin, jotka yllättivat kaikki. Suomalainen peruskoulu olikin maailman paras koulutusjärjestelmä.

Toinen mullistus oli nopea kansainvälistyminen. Suomi liittyi 1995 Euroopan Unioniin. Alkoi kehitys kohti globalisaatiota, joka johti perinteisen teollisuuden muuttoon pois Suomesta ja kasvavaan maahanmuuttoon. Monikulttuurisuus ravisteli koulujen peruskristillisiä ikiaikaisia tapoja. 90-luvun loppuun osui myös merkittävä taite: juuriltaan hyvin kristillinen kansan koulu irtisanoutui myös uskontotuntien osalta tunnustuksellisuudesta. Uskonnontunneillakaan ei saanut enää rukoilla.

Kolmas muutos koski työelämää: Työelämä muuttui. Yhä suurempi ihmisistä osa katsoi kuuluvansa uusiin keskiluokkiin. Heidän työnsä on itsenäistä ja hyväpalkkaista. Heistä kasvoi vaativien kuluttajien - myös vaativien vanhempien- ryhmä.

Neljäs muutos oli  tietotekniikan läpimurto. 2010-luvulla mm. espoolaiskouluissa alkaa olla kaikissa luokissa tietokoneet ja smartboardit. Ensimmäistä kertaa tämän opettajapolven aikana oppilaat ovat ainakin laitteiden käytössä usein taitavampia kuin opettajansa. Osa opettajista rimpuilee yhä tietotekniikan käyttöönottoa vastaan.

Viides  muutos oli saavutetun yhteistä koulua koskevan poliittisen konsensuksen repeäminen. Jo 1980-luvun lopulla alkoi esiintyä kritiikkiä kaikille yhteistä koulua kohtaan. Kansainväliset oikeistoliberalistiset ajatukset saapuivat meille. Yritysjohtajat epäilivät suureen ääneen yhteisen ja yhtäläisen koulutuksen merkitystä. Oikeiston peruskoululle myönteinen kanta alkoi muuttua. Koulua alettiin voimakkaasti  sovittaa  uusien keskiluokkien tarpeisiin ja kansainvälisiin uusoikeistolaisiin taloudellisiin tehokkuusvaatimuksiin.

Opetuksen järjestämistä koskevia normeja vähennettiin 90-luvun aikana. Korvamerkityistä  koulujen valtionavuista luovuttiin.  Kuntien ja koulujen opetussuunnitemallista vapautta lisättiin rajusti. Koulu haluttiin paikaksi, jossa yksilöt voivat kehittää kilpailukykyään. Uuden keskiluokan vanhemmat odottivat lapsilleen yksilöllisiä itsensäkehittämismahdollisuuksia ei niinkään yhteistä sivistystä.

Opetukseen haluttiin tuoda yksilöllisiä reittejä; ohitus- ja hidastuskaistoja. Aikakauden vahvoja nimiä olivat mm. Vilho Hirvi ja  Jukka Sarjala.  Edellinen uskoi markkinoiden synnyttävän laatua (vanhemmat saisiva valita koulun) ja jälkimmäinen taas yhteiseen kouluun.

Vuonna 1998 syntyi uusi perusopetuslainsäädäntö, johon betonoitiin eräänlainen "kauhun tasapaino" markkinakoulua hinkuvien ja kaikille yhteistä koulua haluavien tahojen välille. Taloudellisesti ja tehokkaasti toimivan markkinakoulun kannattajat voittivat siinä, että koulupiirit poistettiin, hallinnollisesta erosta ala- ja yläasteen välillä luovuttiin, ja maahan  alkoi syntyä yhtenäisiä peruskouluja. Lisäksi  kouluille säädettiin (lievä) itsearvointivelvoite. Yhteisen koulun kannattajien vaikutuksesta oppilailla säilyi oikeus lähikouluun ja vuoden 2004 opsin perusteet olivat selvästi yhtenäisemmät.

1990-luvulta alkaen alkoi syntyä lisää erilaisia erikoisluokkia mm. kielikylpy-, luonnontiede- ja mediakasvatuspainotus jne.

Markkinakoulun kannattajien "sissisota" jatkui mm. järjestö- ja paikallistasoilla koulutoimen tehostamishankkeilla. Opettajien palkkajärjestelmiin on tuotu henkilökohtaisia lisiä. Eräissä kunnissa koulut on siirretty ns. kokonaisbudjettiin, jolla halutaan lisätä mm. kustannustietoisuutta.

Kuntien talous kiristyi ja koko jakson ajan kouluja lakkautetaan. Yhä suurempi osa oppilaista kulkee tänään pitkiä koulumatkoja.  Suurissa kaupungeissa perustetaan erilaisia tilakeskuksia, ja kunnan oikea käsi alkaa maksaa vuokraa vasemmalle. Sisäisten vuokrakulujen pienentämiseksi aletaan tehdä kouluverkkoselvityksiä ja tilojen tehokäyttö nousee aikaisempaa vahvemmin koulujen toimintaa ohjaavaksi yhdeksi arvoksi.

Vaikka mm. Pisa-tutkimusten mukaan oppimistuloksissa on Suomessa maailmanennatyspienet erot eri koulujen kesken, opettajien työn ehdot ovat eriytymässä voimakkaasti. Esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnat panostavat opetuksen /oppilas aivan eri lailla. Ero on tuhansia euroja. Espoo on tässä vertailussa upein koulukaupunki. Jo muutaman kymmenen kilometrin päässä pk-seudusta kunnat ovat kriisissä. Porvoo on lomauttanut opettajia, ja nyt se irtisanonee heitä. Vihdissa ja Nummi-Pusulassa lomautetaan opettajia ja monessa koulussa ei palkata sijaisia, kun opettaja on sairas.

Hyvistä tuloksista huolimatta, yhä kasvava osa oppilaista putoaa erityisopetukseen. 2010-luvun suuri missio on pysäyttää tämä trendi.

Tuoreinta yhteenottoa markkinakoulun ja kaikille yhteisen koulun kannattajien välillä käydään vuonna 2014 voimaan astuvasta uudesta tuntijaosta. Kiistankohteena  on ehdotus, joka luo kunnille ja kouluille mahdollisuuden luoda rakenteita, joissa eri oppilailla on eritasoinen oppimäärä. Ehdotus myös lisäisi kuntien kustannuksia, mikä omalta osaltaan kiihdyttäisi opetuksen erilaistumista eri osissa maata.

Opettajuus on siis rajusti muuttumassa. Opettajilta vaaditaan paljon. Pelkkä opettaminen tai hyvien oppituntien pito ei riitä. Opettajan on osattava ohjata oppilaita opiskelemaan. Hänen on tehtävä moniammatillista työtä. On laadittava kirjallisia suunnitelmia. On neuvoteltava huoltajien kanssa. Työtehtävät ovat lisääntyneet. Työ on raskasta. Osa opettajista on edelleen kutsumusopettajia. Esimerkillisyyden tiukat vaatimukset eivät ole kokonaan kadonneet, vaan ne painavat opettajia yhä. Opettajan pitäisi osata kovin monia taitoja, ja kaikissa kunnissa ei kuitenkaan ole mahdollista saada tarvittavaa täydennyskoulutusta.

Yksi ratkaisu saattaa olla jaettu opettajuus. Yksintyöskentelyn kulttuurista kannattaisi siirtyä yhdessä työskentelyyn. Opettajayhteisön monia paineita helpottaisi, kun osaamista ja ongelmia jaettaisiin yhdessä. Hyvät käytännöt - joiden vaikuttavuudesta  on näyttöä - tulisi siirtää  käytäntöön yhdestä luokasta toiseen, koulusta toiseen. Tähän tarvitaan ajalliset puitteet.

Kun viidennestä opettajapolvesta rahvaan opettajat kokivat statuksen nousua, voidaan väittää, että kuudennen opettajapolven aikana kaikkien opettajien status on ehkä laskenut.  Opettaja on pudonnut alas jalustalta, jossa hän aikoinaan seisoi kansankynttilänä. Mallikansalaisuuden ihanne ei enää oikein elä. Pääosa opettajien statuksen laskusta johtuu kuitenkin siitä, että vanhempien koulutustaso on noussut. Opettaja ei erotu koulutuksensa, asemansa, ikänsä ja kokemuksensa puolesta enää samalla tavoin kuin jokunen vuosikymmen sitten.  Yhteiskunta on antanut  opettajille tietyn työrauhan. Tänään yhä useampi opettaja kokee, että tukea ei tule päättäjiltä, koulutoimelta eikä oppilaiden vanhemmilta. Usko päättäjiin on kokenut kolauksen ja usko kouluhallinnon kykyyn taata hyvät työolot näyttää hiipuvan. Opettajien lomautukset ovat olleet monelle todella paha paikka ja viimeinen pisara.

Silti edelleenkin ikäluokkansa parhaat haluavat luokanopettajiksi. Vaikka palkka ei vastaa työ vaatimustasoa. Yhä suomalaisella opettajalla on paljon toimintavapautta. Häneen luotetaan.

Yhteenvetoa: Mikä opettajuudessa on muuttunut? Mikä pysynyt?

Väitän, että opettajuus on muuttunut kuuden sukupolven aikana ainakin seuraavien seikkojen suhteen

• Opettajuudesta on tullut ensin pysyvä, elinikäinen ammatti ja koulutuksen pitenemisen ja akatemisoitumisen myötä ainakin semiprofessio ellei professio. Meillä on tänään hyvä tutkimuspohjainen koulutus, joka tuottaa itsenäisiä asiantuntijoita. Se on suuri luottamus. Meillä ei ole tarkastajia, testejä eikä koeaikoja. 
• Opettajuus ymmärrettiin hyvin laajasti koko kylän kansan valistamiseksi ja kaiken hyvän edistämiseksi. Tänään opettaja opettaa ennen muuta vain oppilaita.
• Opettajat ovat yhä useammin naisia.  
• Ihanneopettajuudessa on kristillinen, kansallisen ja  isänmaallinen kerrostuma. Mutta se on ohentunut. Sen tilalle on tullut mm. avoimuutta  erilaisuudelle ja erilaisille näkemyksille.
• Opettajuuteen kohdistui alkuaikoina erittäin kova mallikansalaisuuden odotus- niin lapsille kuin aikuisille. Käsitys mallikansalaisesta on muuttunut monimuotoisemmaksi, ja samalla tämä paine on keventynyt.
• Hallinnon luottamus opettajiin on kasvanut varsinkin 1980-luvulta alkaen, jolloin luovuttiin tarkastuksista.  Meillä ei ole samanlaista testirumbaa kuin monessa muussa maassa. Meillä opetus ei ole testeihin valmistamista, vaan meillä testataan sitä, mitä on opetettu.
• Opetus on systematisoitunut koko ajan. Opetussuunnitelmien asema on vahvistunut. Tavoitekäsite on saanut kriteerin luonteen. 
• Käsitys hyvästä opetuksesta on muuttunut. Kun se aikaisemmin tarkoitti hyvää opettamista, se tarkoittaa nyt tilannetta, jossa oppilaat käyttävät ajan tavoitteelliseen opiskeluun ja voivat hyvin.
• Opetuksen syvä oheistehtävä on muuttunut. Se on ollut aikanaan sivistyminen, kansakunnan rakentaminen, sitten itsenäisen valtion eheyttäminen, sitten hyvinvointivaltion rakentaminen. 2000-luvun syvätehtävää ei ole vielä löydetty? 
• Viimeistään Matti Koskenniemestä alkaen on ymmärretty että koulussa opitaan paitsi oppitunneista myös koko koulun elämänpiiristä. "Koulun työ ei ole vain oppituntien pitämistä, vaan koko kouluelämä on järjestettävä palvelemaan kasvatuksen päämäärän saavuttamista."
• Tätä elämänpiirin ymmärtämistä on auttanut ns. piilo-opetussuunnitelman käsite. Kasvattavia vaikutuksia on saatu mm. koulupuutarhatoiminnasta, kansanhiihdoista, opintokäynneistä, leirikouluista, työharjoittelusta ja mm. oppilasvaihdoista.
• Käsityksemme oppimisesta on laajentunut. Suomalaisessa kansan koulussa on aina oltu kasvatusoptimisteja.
• Yhä suurempi osa opettajista opettaa suurissa kouluissa. Yksiopettajaiset koulut olivat aikanaan valtamuoto. Nyt niitä on enää muutama.
• Oppilaat ovat muuttuneet. Nykyään opettaja saa opettaa poikia ja tyttöjä (vielä 1960-luvulla kansakouluissa oli erillisiä poika- ja tyttöluokkia).  Oppilaina on koko ikäluokka.  Oppilasaines on siis hyvin ns. heterogeenista. Yhä useampi oppilas on erinäköinen kuin opettajansa. Opettajalla ja oppilailla voi olla hyvin erilainen kulttuuritausta, eikä enää edellytetä, että oppilas omaksuisi opettajan kulttuurin.
• Oppilaan asema opetuksessa on muuttunut. Hän ei ole enää kohde, jolle "annetaan opetusta" vaan aktiivinen toimija omassa opiskelussaan. 1940-luvulle asti vaikuttaneessa herbartilaisuudessa  ei uskottu lapsen omiin voimiin.  Voimanlähteenä olivat opettajan taitavat kysymykset. 
• Yhä useammin oppilaita osallistetaan myös laajemmin. Yksinkertaisimpia tehtäviä ovat olleet järjestäjän tehtävät, mutta monissa luokissa käytetään myös muita vastuutehtäviä, jotka antavat oppilaille onnistumisen mahdollisuuksia.
• Opetettavat asiat ovat muuttuneet. Usko pysyviin perustietoihin ei enää ole yhtä vahva kuin aikaisemmin. Siksi opetuksessa kiinnitetään enemmän huomiota ns. formaaleihin taitoihin, eli taitoo hankkia, muovata ja soveltaa tietoa. 
• Käsityksemme ulkoisen kurin ehdottomuudesta on keventynyt- ehkä liikaakin. Olemme luopuneet kurista, koska sille ei ole maallistuneessa yhteiskunnassa ylevöittävää perustetta. Lapsi ajatellaan sellaisenaan hyväksi. Aikanaan kurin takana oli idea perisynnistä, joka pitää  kukistaa.
• Samalla on muuttunut käsityksemme opettajan ja oppilaan suhteesta: ehdottoman auktoriteetin vaatimisen tilalle on tullut  ehdoitta välittämisen periaate.
• Samaan suuntan on muuttunut kuvamme ihanneilmapiiristä. Kurinalaisuuden ja asiallisuuden tilalle on tullut lämpimän ja kodinomaisen ilmapiirin ihanne.
• Niinikään oppiaineksen valinnassa korostuu yhä enemmän sivityksellisen arvon jopa ohittaen käytännön tarpeet.
• Opettajalle mahdolliset menetelmät ovat monipuolistuneet. Ulkoaopetellun läksyn kuulustelun osuus on vähentynyt, ja yhä suurempi osa ajasta käytetään uusien asioiden opiskelemisen tukemiseen. Kasvattava puhe on muuntunut kyseleväksi opetukseksi, ja sittemmin itsenäisesti ja ryhmissä tehtävän tietotyön fasilitoinniksi.
• Kun koulu muuttui vapaaehtoisesta kaikille pakolliseksi, opettamisen oleelliseksi osaksi tuli suostuttelu. Kurittaminen on korvattu erilaisilla neuvotteluilla.

Mikä on pysynyt?

Väitän, että opettajuudessa kestävää kuuden sukupolven ajan ovat olleet  ainakin seuraavien seikat:

• Koulu on aina ollut eettinen laitos, ja opettajuus eettinen ammatti. Hannele Niemeä siteeraten: "  Luokanopettajillamme on (1) idealistinen halu olla lasten kanssa ja auttaa heitä ottamaan oma elämänsä haltuun ja (2) parantaa maailmaa. Opettajan ammatti on eettinen ammatti."
• Opettajan ammatti on hyvin vetovoimainen. Meillä ei ole opettajapulaa. Eikä meillä ole opettajavuotoa. Suomessa opettajiksi koulutettaviksi saadaan valita parhaat. 
• Suomalainen rahvaan koulu on aina ollut käymäkoulu ei asumakoulu (Cygnaeus olisi toivonut).
• Opettajat (erityisesti naisopettajat) ovat ikäluokkansa parhaita koululaisia.
• Opetus on aina ollut meillä kasvattavaa. Kasvatusihanne on muuntunut kristillissiveellisestä, isänmaallisuuden kautta globaalissa muutoksessa selviäjäksi.
• Harrastuksen merkitys on aina ymmärretty. Motivaation ongelma on ikuinen. Ratkaisuyritykset vaihtelevat.
• Pänttäystä on aina vierastettu ja silti käytetty
• Ulkoaopettelun rinnalla on aina pyritty myös siihen, että asiat ymmärretään. 
• Meillä on aina edellytetty opettajalta pedagogista rakkautta oppilaisiin. Alun alkaen pedagoginen rakkaus oli perustaltaan kristillistä.
• Opetuksessa vallitsee ikuinen jännite yksilön vapauden ja yhteisällisyyden vaatimusten välillä. Suomalaisessa koulussa tavoitteena on yhteisöönsä sopiva yksilö.
• Opetusta koskevassa keskustessa toinen jännite on pakon (velvollisuuden) ja vapaaehtoisuuden (vapaus) välillä.
• Niinikään jännite vallitsee sen suhteen onko koulu iloista leikkiä (mm. Cygnaeus) vai totista työntekoa (mm. Snellman). 
• Ja jännite kirjakoulun  ja toiminnan koulun välillä
• Opettajilla on meillä aina ollut ns. didaktinen vapaus (opsin puitteissa).  Cygnaeuksen mukaan "opetus jäi opettajan itse järjestettäväksi, kunkin kasvatusopillista kokemusta ja ymmärrystä myöten."
• Meillä on kroonisia vaikeuksia ymmärtää, mitä arkoittaa, että oppilaat ovat lapsia eivätkä aikuisia (ehkä havainnollistamisen tarvetta lukuunottamatta).  Yhä hyvin nuoret lapset kohtaavat asioita, joita heidän ei tarvitsisi kohdata.
• Näyttää siltä. että edelleenkin on vaikeaa kääntää voimavaraksi se, että luokassa on monta oppilasta yhtä aikaa.
• Meillä on edelleenkin vaikeuksia löytää ratkaisuja lasten erilaisuuden opetukseen tuomaan kitkaan.
• Työ on ollut aina kuormittavaa. Kuormituksen syyt ovat vaihdelleet
• Työllä on ylevä peruste, jonka ainakin osa tulkitsee kutsumukseksi.
• Opettajiin kohdistuu edelleen kovia odotuksia ja paineita. Mutta esim. vielä 1900-luvun alussa vaadittua raittiutta ja aitoa kristillisyyttä ei enää edellytetä.
• Aina kouluissa on yritetty antaa laaja yleissivistys ja samalla opettaa  liian paljon asioita.
• Suomalaisessa koulussa on aina ollut myös käsille töitä.
• Tytöille ja pojille on opetettu samat asiat.
• Oppilaat ovat ilmeisesti aina sanoneet, etteivät erityisesti viihdy koulussa, Silti he arvostavat koulunkäyntiä.