Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, lokakuuta 10, 2010

Sirkka Ahonen: Yhteinen koulu. Osa 5

Espoon Martinkallion koulu on yhtenäinen peruskoulu.
Kuva on lainattu netistä.


LOPPU alkaa häämöttää. Tässä lastussa  tarkastelen Ahosen kirjan innoittamana kahta peruskoulunopettaja polvea. Viides opettajapolvi piti koulua about 1972- 1993, syvään lamaan saakka. Omassa jäsentelyssäni aloitan kuudennen polven hieman etukenossa tuosta 90-luvun lamasta; ja se sukupolvi on yhä töissä. Ahosen kirjasta löydän aineksia molempien sukupolvien opettajuuden kuvaamiseen (vaikka Ahosen teksti oikeasti päättyy 1990-lukuun)

1970- ja 1980-luku


Peruskoulun kahdesta  ensimmäistä vuosikymmenestä ensimmäinen oli taloudellisesti tiukempi, jälkimmäinen väljempi. Muutto kaupunkeihin jatkui. Elinkeinorakenne alkoi muuttua 1980-luvulla entistä palvelukeskeisempään suuntaan. Maataloudesta  ja teollisuudesta elantonsa saaneiden määrä laski. Tekninen kehitys oli nopeaa. Keksittiin taskulaskimet, ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet jne. Arvomaailma liberalisoitui.


Viides kansanopettajapolvi

Tämän blogin pitäjä nuorena
  Sepon koulun opettajana 80-luvun
alussa.

Tämän viidennen kansaopettajapolven- johon itsenikin lasken- opettajuudessa oli ylevyyttä. Se porukka yhdisti oppikoulun ja kansa- ja kansalaiskoulut toisiinsa.  Sillä oli hieno missio: kaikille yhteinen, tasa-arvoinen koulu. Uusi polvi oli koulutettu yliopistossa- ei enää seminaareissa.

Kansankoulunopettajille muutos merkitsi montaa myönteistä muutosta. Oppilasainekseksi tuli koko ikäluokka kuudenteen luokkaan saakka.  Työn ehdot paranivat. Työviikosta tuli viisipäiväinen. Ryhmäkoot olivat pienemmät kuin kansakoulussa. Kansalaiskoulun opettajat veivät omat luokkansa loppuun saakka, ja siirtyivät sitten yläasteelle aineenopettajiksi.  Kansalaiskouluopetus päättyi vuonna 1981.

Oppikoulunopettajille yhteisen koulun opettajakuntaan liittyminen merkitsi statuksen laskua. Nyt opetettavaksi tuli koko ikäluokka. Eikä heikkoja voinut enää palauttaa minnekään. Kolaus oli kova, ja se purkautui lähes heti vakavina työrauhaongelmina. Ensimmäiset vuodet aineenopettajilla oli mahdollisuus jakaa oppilaita tasoryhmiin tärkeissä välineaineissa, mutta jo 1984 tuo ilo loppui. Kaikille oli opetettava samat asiat.

1980-luku toi muutoksia

Peruskouluun siirtymisvaiheessa koulu nyki mm. öljykriisin vuoksi, ja peruskoulu toteutui suunniteltua suppeampana mm. valinnaisuuden suhteen.  Mutta 1980-luku oli tasaisen talouskasvun aikaa, ja peruskoulu sai oman osansa kasvaneesta hyvästä. Yläkoulut saivat huomattavan lisämäärärahan, kun tasokurssit poistettiin. Niiden tilalle tuli ns. tuntikehysjärjestelmä. Koulut voivat halutessaan muokata ryhmäkokoja itse.

Keskusjohtoisuudesta uskallettiin hellittää. Vuoden 1984 opetussuunitelmiin kunnat saivat lisätä omia osiaan. Pehmeät arvot menestyivät. Taito- ja taideaineita arvostettiin, samoin opettajien ja koulujen omaleimaisuutta. Koulupiirit säilyivät edelleen, vaikka paineita vapaamman kouluvalinnan suhteen esiintyi.

1980-luvun lopulla alkoi esiintyä jälleen  vahvaa kritiikkiä kaikille yhteistä koulua kohtaan. Kansainväliset oikeistoliberalistiset ajatukset saapuivat meille. Yritysjohtajat epäilivät yhteisen ja yhtäläisen koulutuksen merkitystä. Oikeiston peruskoululle myönteinen kanta alkoi muuttua.  Tasa-arvon hanke repeytyi. Lähes kuoliniskun sille antoi 90-luvun alussa iskenyt lama.

Viidennen opettajapolven opettajuus

Viides opettajapolvi koki opettajuuden muutoksen kahdella tavalla; rahvaan opettajille opettajuus oli nousussa, entisille oppikoulunopettajille laskussa. Kahden vuosikymmenen aikana syntyi vahva luottamuksen kulttuuri. 1980-luvulla tarkastus muuttui neuvonnaksi, ja ennen lamaa siitä luovuttiin. Merkittävä luottamuksen osoitus oli luopuminen päiväkirjanpitovelvollisuudesta.

Opettajia houkuteltiin oman opetuksensa kehittäjiksi, ja erityisesti alakouluissa innostutaan mm. eheyttämisestä.

1990-luku

Vielä 1990-luvun alussa taloudellinen kasvu jatkui, kuumentui, ja lopulta kupla puhkesi. Suomi vajosi syvimpään lamaan koskaan. Olimme lähellä menettää luottokelpoisuutemme. Sosialismi kaatui maa kerrallaan. Neuvotoliitto romahti. Suomi liittyi 1995 Euroopan Unioniin. Alkoi kehitys kohti globalisaatiota, joka johti perinteisen teollisuuden muuttoon pois Suomesta. Ja kasvavaan maahanmuuttoon.

Työelämä muuttui. Yhä suurempi osa katsoi kuuluvansa uusiin keskiluokkiin. Heidän työnsä on itsenäistä ja hyväpalkkaista. Heistä kasvoi vaativien kuluttajien ryhmä. Puolueet alkoivat taistella tämän keskiluokan äänistä.

Talouden merkitys kävi kiistattomaksi. Julkista sektoria oli leikattava. Leikkaukset aloitettiin vähentämällä hallintoa. Sitten myös palveluita. Kiinteiden laitosten tilalle haluttiin yksityisten ja jukkisten palvelutuotteiden verkkoja.  Kansalaiset kilpailuttaisivat niitä valtion heille antamilla palveluseteleillä.  Kilpailu pitäisi huolen laadusta.

Yhteiskunnallista muutosta seurasi aatteellinen suunnanmuutos. Uudet keskiluokat eivät arvostaneet julkisia palveluista samaan tapaan kuin vanhat.  He vaativat suurempaa toimintavapautta. Alettiin puhua ihannoiden autonomisesta kansalaisesta ja paheksua yhteiskunnan huolenpitoa, joka näyttäytyi holhouksena. Suomesta oli tulossa kova.

Kaikki eivät ajatelleet samoin. Merkittävä osa kansasta  kannatti  universaaleja, yhteisesti maksettuja ja kaikkien yhtäkläisesti nauttimia palveluita. He varoittivat kansalaisten yhteiskunnallis-taloudellisesta turvallisuudesta.

Koulun  sovittaminen  uusien keskiluokkien tarpeisiin ja kansainvälisiin uusoikeistolaisiin taloudellisiin vaatimuksiin

Ahosen mukaan ajan henki oli, että tasa-arvo ei saanut rajoittaa yksilöiden kilpailua. Riitti kun kaikilla oli
tasavertainen mahdollisuus valita ja kilpailla koulutuksesta. Jollei osannut, oma vika. Laatua haluttiin nostaa eriyttämällä peruskoulutusta. Kouluihin tuli painotettua opetusta antavia luokkia. Lahjakkaisiin tuli satsata. Koulu haluttiin paikaksi, jossa yksilöt voivat kehittää kilpailukykyään.Uudet keskiluokat odottivat yksilöllisiä itsensäkehittämismahdollisuuksia ei niinkään yhteistä sivistystä.

Uusliberalismia jo kokeilleita mailta omaksuttiin uskomus, että  laatu  nousee koulujen kilpailulla. Kilpailun idea oli New Public Management-ideologia. Uskottiin, että julkinen sektori tuhlaa. Suunnitelua ei tarvita, markkinat hoitavat laadun. Julkisia palveluita alettiin yksityistää ja laitostaa.

Koulutussosiologit kritisoivat peruskoulua piilo-opetussuunnitelmasta ja luokkajakojen uusintamisesta.

1990-luvulla tehtiin useita polittiisia ja hallinnollisia päätöksiä, joilla pyrittiin edistämään uutta ideologiaa.
- normeja vähennetään  ja hallinnon henkilökuntaa. Hallinnon tehtävä muuttuu kontrolloinnista ohjaukseen ja palvelemiseen.
- koulut saavat laatia opetussuunnitelmiinsa ainesisällöt, ja saavat muutoinkin paljon vapauksia.
- kunnat saavat vapauttaa käyttää valtionapunsa haluamallaan tavalla,
- luovutaan koulupiireistä.
- tavoitteissa alkaa korostua välineelliset tavoitteet.
- kouluille säädetään lievä itsearviointivelvoite, kunnille jämäkämpi
- yhteinen sivistys saa tehdä tilaa moniarvosuuudelle, aluksi katsomusopetuksessa.

Kuntien talostilanne ei helpottanut. Opettajia lomautettiin. Määrärahoja leikattiin, Tukiopetusta ei annettu. Kerhotoimina ajettiin alas.

1990-luku oli arvojen taistelun aikaa. Konkreetisti taistelu päättyi vuoden 1998 perusopetuslakiin, joka se oli  kompromissi vanhan tasa-arvoisen ja uuden markkinoille avautuvan peruskoulun välillä. Yhteinen koulu säilyi- ja syynä oli  pitkälti voimakkaasti näkyviin tullut syrjäytyminen.

2000-luku

2000-luvun alussa hämmennystä  aiheuttivat Pisa-tulokset, jotka ylistivät peruskoulua. Vasta ne saivat elinkeinoelämän lopettamaan peruskoulun piikittelyn. Samaan aikaan opetushallinto kuitenkin uusi opetussuunnitelmat, koska sen omien selvitysten mukaan tulokset olivat huonoja.

Taloustilanne kiristyi uudelleen 2000-luvulla. Opettajia alettiin jälleen lomauttaa. Määrärahoja leikata. Kouluja lakkauttaa. Maaseudulla lakkautettiin hurjaa vauhtia toimiviakin kyläkouluja. Kaupungeissa tehtiin  kouluverkkoselvityksiä. Koulujen koko kasvoi ja joustavuutta haetiin perustamalla yhtenäisiä peruskouluja. Hallintoa leikattiin edelleen.

Monet yhteisen koulun ideologiaan sopivat asiat vääristyivät, kun niitä ajettiin  aikuisten oikeasti säästösyistä. Tällaisina voidaan pitää mm. inkluusiota. Oppilaiden pahoinvointi lisääntyi. Suomessa toteutuivat ensimmäiset kouluampumiset.

Kuudennen opettajapolven opettajuus

Kun viidennestä opettajapolvesta rahvaan opettajat kokivat statuksen nousua, voidaan väittää, että kuudennen opettajapolven aikana kaikkien opettajien status on laskenut.  Suomi on ainoa maa, joka katsoo, että lapset saavat riittävän tasokasta opetusta vaikka opettaja on lomautettu.

Pääosa opettajien statuksen laskusta johtuu kuitenkin siitä, että vanhempien koulutustaso on noussut. Opettaja ei enää osaa enemmän kuin vanhemmat. Uudet keskiluokat ovat myös tottuneet vaatimaan yksilöllisiä palveluita. He vaativat niitä myös  ryhmäopetukseksi suunnitellulta peruskoululta.
Myös monet  oppilaat ovat tottuneet saamaan mitä haluavat.

Taloudellisista syistä yhä useampi opettaja joutuu tekemään töitä suurissa opetusryhmissä, usein hyvin erilailla lahjakkaiden lasten kanssa, joista kaikki eivät osaa suomea. Erittäin suuri osa koulurakennuksista kärsii ilmanvaihdon ongelmista. Jne.

Yhä suurempi osa opettajista on naisia. Miehet alkavat olla katoava luonnonvara. Se muuttaa opettajuutta.

Sitä mukaa, kun yhtenäiset peruskoulut yleistyvät, opettajuus kokee   ison muutoksen. Entiset kansakoulunopettajat ja oppikoulun opettajat ovat silloin töissä yhdessä ja samassa koulussa. Tämä luo uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää luokanopettamisen ja aineenopettamisen parhaita puolia.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos rehtori,
koulun sivuilla on nyt ihan hyvää tiedottamista ja ajankohtaista asiaa.
Tätä toivoin.

Se urputtanut oppilaan isä

Martti kirjoitti...

Kiitos viestistä!

Otamme edelleen vastaan ideoita (mm.tiedotus)toiminnan kehittämiseksi ja teemme parhaamme, että ne voisivat toteutua.

Oikein hyvää syyslomaa.

Martti-rexi.

Jukka kirjoitti...

Harmillista, että integraatio ja inkluusio on paljolti mustamaalattu säästöillä (lähinnä OAJ:n ja Luokanopettajaliiton ansiosta). Totuushan on, että taivaalta ei sada mannaa vaan olemassa olevilla resursseilla pitäisi kuitenkin pystyä mahdollisimman hyvään tulokseen. Monet asiat ovat menneet huomattavasti väärään suuntaan kun opettajat on opetettu vuosien ja vuosikymmenten saatossa huutamaan aina "asiantuntijoita" apuun kun eteen tulee hankaluuksia, esim. oppilaita joilla on oppimisvaikeuksia. Tämä on johtanut siihen, että ongelmat (=ongelmaoppilaat) on totuttu ja haluttu siirtämään pois silmistä erityisluokkiin. Tarkkiksilla nämä gangsterit sitten sosiaalistivat tehokkaasti toisiaan ja harvan oppilaan tilanne suoranaisesti korjaantui. Sitten vielä lääkärit, psykologit ja muut koulun ulkopuoliset tahot saivat vallan määritellä miten koulun tulisi hankalissa tilanteissa toimia. Integraatiossa ja inkluusiossa, samoin kuin uuden perusopetuslain muutoksessa on erinomaista se, että vihdoinkin tunnustetaan se toisiasia että opettajathan ovat nimenomaan pedagogiikan asiantuntijoita. Opetusjärjestelyistä valta heille kelle se kuuluu eli opettajille, rehtoreille ja kouluille. Tätä on nyt vaikea markkinoida kentällä kun tarkoituksenmukaisempia ja inhimillisempimpiä opetujärjestelyjelyjä pidetään vain kuntien säästökeinoina. Tosiasia on sekin, että päteviä ja varsikaan sopivia opettajia ei Suomen kokoisesta maasta löydy nytkään kaikkiin kouluihin ja virkoihin. Pakko siis pelata niillä korteilla mitä on pöydällä.

... Tästä riittäisi juttua :-)

Jukka

Martti kirjoitti...

Kiitos, Jukka ajatuksistasi!

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että:

- inkluusio ja integraatio eivät ole negatiivisia asioita
- ne eivät (saa olla) ole keinoja säästää menoja
- resursseilla on pärjättävä
- niillä opettajilla koulu pyörii, joita sillä on.
- myös koulumaailmaa koskee kuvaamasi medikalisaatio (sen sijaan, että asioita ratkotaan arkijärjellä, ongelmat ulkoistetaan asiantuntijoille)
- opettajat ovat pedagogiikan asiantuntjoita (mutta kaikkia ongelmia ei ratkota pedagogiikan keinoilla).


Sen sijaan joudun olemaan kanssasi eri mieltä siitä, että
- inkluusion nimissä ei olisi tehty säästöjä. On tehty
- käsitteille tullut huono maine johtuisi siitä, että opettajajärjestöt ovat nostaneet esiin, että monet kunnat kätkevät leikkaukset jargonilla. Kyllä syynä ovat käytännön kokemukset.


Omien kokemusteni pohjalta väitän, että inkluusiota ja integraatioita ei myöskään pidä romantisoida. Eritysesti sope-oppilaiden opetusjärjestelyihin tulisi löytää aivan uusia malleja. Ja erityisesti sen hyvin pienen mutta vaarallisen ryhmän: väkivaltaisten lasten opetuksen järjestelyihin.

Jukka kirjoitti...

Juuri näin, kyllä edelleenkin tarvitaan myös pien- ja erityisluokkia. Pitäisi vain olla rohkeutta ja avarakatseisuutta tehdä opetusjärjstelyjä nimen omaan oppilaan näkökulmasta. - Usein edelleenkin haikaillaan "niitä vanhoja hyviä aikoja". Itse peruskoulun 80-luvulla kahlanneena olen sitä mieltä että eivät kaikki asiat suinkaan olleet ennen sen paremmin :-)

Jukka O.