Kasvatus filosofian näkökulmasta

Puolimatka, T. (1995).  Kasvatus ja filosofia. Helsinki: Kirjayhtymä.


KIRJAN luin. (Itse asiassa toisen parannetun painoksen). Kuulema tenttikirja tokan vuosikurssin opettajaopiskelijoille. Huh! Sanon minä, vaikka Puolimatka kuinka vähättelee teosta "alustavaksi johdannoksi".


KASVATUSTA ei ole liian usein tutkailtu filosofin silmin, joten tottakai kirja kannattaa lukea. Asiaa on paljon. Liikaa? Jos se on tarkoitus osata ulkoa, niin huimaa. Jollei keskity putoaa Puolimatkan kyydistä takuuvarmasti. Ja minäkin herpaannuin viimeisessä luvussa. Ei vaan pudonnut.

Mitä filosofia on?

Filosofia on itsestään selvyyksien kyseenalaistamista ajattelun keinoin. Filosofi yrittää tarkastella asioita yleisesti, yli erityistieteiden rajojen.  Puolimatkan mukaan kasvatusfilosofian opiskelu on oman ajattelutavan ja argumentaation (perustelemisen todistamisen) kehittämistä ei jonkin ajattelun muistiin painamista- joskin on hyvä olla selvillä, kuinka eri filosofisia näkemyksiä perustellaan eri argumenteilla.

Millainen on kasvatusfilosofinen tutkimusmenetelmä?

Kasvatusta voidaan tutkia monella tavalla. Kasvatusfilosofiassa  kasvatusta tutkitaan ajattelemalla- siis  teoreettis-käsitteellisesti. Käsitteitä  eritellään ja niiden välisiä merkityssuhteita pohditaan.  Maailmaa ei voi ymmärtää ilman sanoja.  Käsitteitä ei saa valmiina, vaan ne pitää luoda  teoreettisesti pohtimalla. Yksinkertaistin hieman Puolimatkan tapaa kuvata kasvatusfilosifista tutkimisprosessia seuraavasti: Tutkimuksen tarkoitus on  pyrkiä  saavuttamaan  selkeämpi ymmärrys jostain aiheesta.

1. Ongelman alustava hahmottelu (Esim. onko aikuisella oikeus rajoittaa lapsen vapautta?Millä käsitteillä ongelmaa voisi ratkoa (aikuinen-lapsi- vapaus.  Ongelmaa rajataan. Ja tutkija esittää oman alustavan näkemyksensä.

2. Käydään läpi olemassaolevia filosofisia näkemyksiä asiasta. Esiteään 



perusteluja puolesta ja vastaan. Onko jo oleviin teorioihin jäänyt aukkoja? Esitellään "karmeita" esimerkkejä, mihin jokin tulkinta johtaa

3. Oma testattu ratkaisu.



Kasvatusfilosofille tutkimusprosessille on tyypillistä: kyseenalaistaminen (itsestään selvyydet), selkeyttäminen  (käsitteiden) ja  argumentaatio (etsitään perusteluja ja vastaperusteluja, johdetaan hypoteeeja ja testataan niitä). Käsityksiä ei testata empiirisesti (mutta empiriset tulokset voidaan ottaa huomioon).

Tämä kirjan alkuosa  on minusta sen paras osa. Siinä Puolimatka auttaa lukijaa ymmärtämään, mitä filosofia on ja miten tehdään filosofinen tutkimus.


Seitsemän kasvatusfilosofista suuntausta

Seuraava osakin, jossa Puolimatka kuvaa tiiviisti seitsemää kasvatusfilosofista suuntausta on avartavaa luettavaa. Suuntaukset ovat: Kuusi normatiivista suuntausta. (Näissä annetaan ohjeita ja suosituksia tiettyjen valmiuksen kehittämisestä ja siihen sopivista menetelmistä sekä esitetään  väitteitä  todellisuudesta) kasvatusfilosofiaa:

1. kristillinen
2. eksistentialistinen
3. pragmaattistinen
4. hermeneuttinen
5. kriittinen
6. postmoderni 

• Seitsemäs suuntaus on kuvaileva: loogisanalyyttinen. Sen kannattajat haluavat vain analysoida käsitteitä, ei antaa ohjeita.

MITÄ minusta kiinnostavaa Puolimatka kertoo näistä suuntauksista;

Kristillinen kasvatusfilosofia

Tällä suuntauksella on ollut valtava vaikutus länsimaisten kasvatusinstituutioiden kehittymiseen. Sen  pohjana on juutalainen viisauskirjallisuus, jonka mukaan viisautta tulee  tavoitella, mutta lopullinen viisaus ei ole ihmisen tavoitettavissa. Viisaus on pyhää, lahja, joka joillekin annetaan.  Ihminen ei ymmärrä maailmaa, jossa on kärsimystä ja vääryttä. Vaikka Martti Luther myöhemmin poistikin papin ihmisen ja Raamatun välistä, luen tekstiä niin, että kristillinen kasvatusfilosofia ei usko järkeen eikä aisteihin. Jumalan sana on siksi uskottava ja opittava sellaisenaan. Synti vääristää ihmisen tavan katsoa todellisuutta. Opetuksen ydin on sanoissa. Uskonpuhdistiksen jälkeen jokaisen on saatava oppia lukemaan sanaa.

Kristillinen kasvatusfilosofia sisältää myös hyvin radikaaleja aineksia. Se, että ihminen on luotu jumalan kuvaksi, luo perustan yksilön arvostukselle, jokaisen yksilöllisyydelle ja oikeudelle saada  oma potentiansa käyttöön. Kasvatus nähdään   piilevien kykyjen herättämisenä  (vrt. Juho Hollo). On mahdollista kehttää vain olemassaolevaa potentiaa, mikä ajatus luo perustaa  eriarvoiselle koulutukselle. Toisaalta Luther nimenomaan halusi erottaa rahvaan koulutuksen papiston koulutuksesta- mitä on pidettävä hyvin positiivisena tekona.

Eksistentialistinen kasvatusfilosofia
Tämän suuntauksen ajattelijoita ovat olleet mm.  Sorgen Kierkegaard,  Martin Buber ja Karl Jaspers. Kasvatuksessakin oleellista on oman olemassaolon, omien valintojen ja oman vastuun huomaaminen. Osa eksistentialisteista on ollut kristittyjä, osa on ateisteja. Mm. Sarten nimissä kulkee kuvaus elämään heitetystä ihmisestä, jonka on itse selvittävä.

Kasvatuksessa eksistentialismi ohjaa kasvattajan ja kasvatettavan suhdetta. Sen tulee olla aito minä-sinä ihmissuhde. Opettaja kunnioittaa oppilasta. Oppilaan persoonaan ei kosketa. Häntä ei ohjata liikaa.  Kunnioitetaan jokaisen oikeutta rakentaa oma tietonsa.  Opettajassa tärkeintä ei ole koulutus vaan se, että hänellä itsellään on elävä suhde elmään (vrt. Hebartin harrastus).

Samoin kuin kristillisessä kasvatusfilosofiassa eksistentialistisessakin kasvatus nähdään herättämisenä. Edellisessä se oli herättämistä synnintuntoon ja uskoon ja sitä kautta pelastukseen, jälkimmäisessä omaan vastuuseen.

Pragmaattistinen kasvatusfilosofia

Tämä suuntaus on amerikkainen (Charles S. Peirce, William James, John Dewey, William H. Kilpatrick).  Deweyllä on ollut varsin kestävä vaikutus opetukseen. Hänen ideansa tekemällä oppimisesta ja koulusta pienoisyhteiskuntana elähdyttävät yhä. Kilpatrick loi projektimetodin.  Näiden praktiikoiden taustalla on filosofia, jossa uskontaan yhteiseen jaettuun kokemukseen oppimisen lähteenä.  Ihminen oppii, kun soveltaa oppimaansa, ja saa ympäristöltä palautetta, toimiiko se. Koulun tulee kasvattaa demokraattiseen yhteiskuntaan.

Hermeneuttinen kasvatusfilosofia

Hermeneuttisen kasvatusfilosofian keskeisiä kysymyksiä on traditio. Kun koulun tehtävä on siirtää kulttuuriperintöä, on ratkaistava, voiko uusi sukupolvi koskaan tavoittaa menneiden polvien tarkoittaman merkityksen eri asioille. Eri osasuuntauksilla on erilaiset vastaukset. Osa ajattelee, että "teksti" on ymmärrettävissä. Osa on sitä mieltä, että jokainen tulkitsee ja ymmärtää teksin omalla tavallaan.  

Tässä suuntauksessa hyvässä opetuksessa oppilaat avautuvat uudelle. Hyvässä kasvatuksessa syntyy uutta, uusia tulkintoja. Oppilaiden on saatava taitoja kehittää traditiota eteenpäin.

Kriittinen kasvatusfilosofia

Tämä suuntaus suuntaa katseen tradition ja  koulutusjärjestelmän piilovallankäyttöön. Sen suuria nimiä ovat Hegel, Marx, Adorno ja  Habermas. Kriittinen kasvatusfilosofia syntyi  

Frankfurtin koulukunnassa . 1930-luvulla, ja se löydettiin uudelleen 1960-luvulla.

Tämä suuntaus halusi mm. paljastaa, että tietoa käytetään väärin luonnon hallintaan.  Oikea tapa käyttää tietoa on kommunikatiivinen. Toisia ei pyritä voittamaan. Tavoitteena on moniäänisyys, ja sitä kautta parempi, yhteinen ymmärrys asioista. Kouluopetusta  suuntaus halusi suunnata yhteiskunnan vääryyksien paljastamiseen.

Postmoderni kasvatusfilosofia

Tämä suuntaus on kuin kriittisen suuntauksen fundamentalistinen versio. Nyt kritisoidaan kaikkea. 

Aikaisempia polvia innostaneet suuret kertomukset (kuten valistus, kansakunnan historia, jatkuva taloudellinen kasvu, marxilaisuus)  ovat  menettäneet uskottavuutensa. Nyt eletään suurta murrosta. Oleellista on yksilö,  erilaisuuden ja toiseuden arvostus. Avainsana on dekonstrktio. Ei ole pysyvää minää. Kasvatuksen dekonstruktio tarkoittaa, että kasvattajalla ei ole oikeutta kasvattaa. Jne.

Looginen analyysi

Ainoa vain  kuvaileva kasvatusfilosofinen suuntaus on looginen analyysi, joka keskittyy täysin kasvatusta koskevan kielen ja sen käsitteiden tutkimiseen.

Kirjan loppuosa- höttöä?

Sitten noin sivun 80 jälkeen lanka katoaa, joko minulta tai häneltä. Puolimatka ryhtyy tarkastelemaan kolmea kasvatuksen keskeistä käsitettä: kasvatusta, opetusta ja indoktrinaatiota. Koreografia menee ylivaikeaksi. Eikö olisi kannattanut nyt soveltaa systemaattisesti noita seitsemää suuntausta?

Kasvatuksen käsite

Puolimatkan mukaan kasvatuksen käsite on liukuva. Toisaalta sitä käytetään eriytymättömästi, toisaalta suppeasti. Kasvatus on ryväskäsite; se  liittyy moniin muihin. Se saa erilaisen sisällön erilaisista filosofisista lähtökohdista. Kasvatusta voidaan määritellä kuvailevasti (millaista se  on)  ja normatiivisesti (millainen se tulisi olla riippumatta yhteiskunnasta tai yksilöstä).

Opetuksen käsite

Viehätyin Puolimatkan löytämästä McClellanista. Hän esittää opetukselle loogiset vähimmäisehdot:  "A opettaa B:lle X:n" Määritelmässä  lähetään siis liikkeelle  oppimisen käsitteestä ( B oppii X:n), ja
opetus pyrkii edistämään tietämään tulemista. Tämän jälkeen Puolimatka esittää erilaisia oppimismalleja (impressio-, oivallus-, sääntö-, hermeneuttinen malli, tekemällä oppiminen, kriittinen malli)., ja päätyy toteamaan, että oppiminen on monimutkainen prosessi.

Indoktrinaation käsite

Tämän käsitteen osalta, Puolimatja kysyy, onko  hyväksyttävää, että jotakin omaksutaan ymmärtämättä perusteita. Oppilas oppii epätosia uskomuksia. Opettaja estää oppimasta muuta. Oppilaan mieli sulkeutuu rationaalisila perusteluilta.  Opettaja pyrkii siihen, että oppilaat uskovat jotain todistusaineistosta riippumatta. Menetelmät  ovat sellaisia, että ne eivät mahdollista kyseenalaistamista. Oppilas on vain väline.

Puolimatka päätyy siihen, että kasvatuksessa asia pyritään ilmaisemaan ymmärrettävästi. Indoktrinaatiossa peitetysti. Silti joudumme toteamaan, ettei lapsille voi aina kertoa koko totuutta.

Kriittinen ihminen


LUKU, jossa otetaan tarkasteluun yksi kasvatusihanne: kriittinen ihminen on vaikea. Olisiko kannattanut esitellä mieluummin kaikkien seitsemän suuntauksen kasvatusihanteet lyhyesti? Puolimatkan mukaan demokratian ja yhteiskunnan leikkaus on  kriittinen ihminen.  Kriittinen ihminen on demokraattisen yhteiskunnan ihanneihminen. Se edellyttää ei-manipuloivaa kasvatusta. Muistiinpanoni lyhenevät, ja lopulta loppuvat. En ylety seuraaman Puolimatkaa. Tai en jaksa kiinnostua tarpeeksi.

Yhteenvetoa: Mitä kirjasta opin?

Ehkä tärkeintä oli pohtia, kuinka jokaisen opettajan tekemien valintojen takana on jokin näkemys siitä, mikä opetuksessa on tosi arvokasta. Voi hyvinkin olla hyödyksi huomata, että näillä opetusta ohjaavilla arvoilla on yhtymäkohtia oikeisiin filosofisiin suuntauksiin. Mutta sitoudunko samalla tuon suuntauksen olettamuspeustaan esim. käsitykseen ihmisestä, tiedosta, maailmasta... Esimerkiksi näin:

• Jos didaktinen periaatteeni on ahkera työ ja kurinalaisuus, huolellisuus, itsehillintä, läksyn huolellinen kuulustelu, jos oletan, että lapset oppivat nimenomaan kuuntelemalla tarkkaavaisesti,  sisälläni elää pieni  kristitty kasvattaja. (impressionisinen oppiminen ja sääntömalli -kasvatetaan esiemerkillä luonnetta)
• Jos didaktinen periaatteeni on olla lähellä oppilaita, eriyttää, kuunnella lapsia, ottaa heitä mukaan päätöksiin  jne. , sisälläni taittaa olla pieni eksistentialisti. 
• Jos didaktinen periaatteeni on panna lapset itse tutkimaan asioita, raportoimaan niistä yhdessä, ja lähteä liikkeelle heitä kiinnostavista asioista ja ilmiöistä, taidan olla pragmaatikko. (Oivaltava oppiminen, tekemällä oppiminen)
• Jos suhtaudun kaikkiin oppilaisiin pyytettömällä kiintymyksellä ja olen erityisesti innostunut tarinoista, saduista, elokuvista  ja niiden työstämisestä yhdessä lasten kanssa luovasti, taidan olla hermeneutti. (hermenettinen oppiminen, esiymmärrys tarkentuu). Prosessikirjoitus?
• Jos innostun yli kaiken kehittämään poika- tai tyttöpedagogiikkaa, tai kehittämään maahanmuuttajien  tai lintsaajien opetusta tai  parantamaan sateenkaariperheiden asemaa koulussa, jos reflektoimme kriittisesti omaa toimintaamme,  minussa saattaa asua kriittinen pedagogi.  (uudistava oppiminen)
• Jos  ihanteeni on diversiteett, jos eriytän äärimmilleen ja hyväksyn oppilaitten oikotiet, jos tunneillani keskitytään hulluttelemaan ja tekemään asioita, joista muu koulu hyppii seinille (esim. äänestytän parhaan opettajan), jos kokeissani oikeita vastauksia ei ole, jos oppilaani saavat tulla tunnille, jos haluavat, taidan olla postmodernisti.

En ole kritiikissä onneksi yksin


N ja N-aikakauskirjassa Juha Suoranta on arvostellut kirjan ensimmäistä painosta. Hänen mukaansa:

"Kasvatus ja filosofia ei valitettavasti ole onnistunut kirja kasvatusfilosofian opiskeluun. Olennainen ei riittävästi erotu epäolennaisesta, asioiden järjestys ei selkene niin kuin sen pitäisi. Lukujen paikat suhteessa toisiinsa ovat oudot, kasvatusfilosofisista suuntauksista puhutaan ennen kasvatuksen käsitteen esittelyä. Joidenkin päälukujen otsikot, kuten Opetuksen käsite tai Kasvatuksen käsite, ontuvat. Kaiken kaikkiaan kirjasta puuttuu kokonaisraami tai sellainen syvempi ymmärrys, joka opastaisi lukijaa niissä ongelmanasetteluissa, joissa kulloinkin liikutaan." ... "Sanalla sanoen kyseessä ei niinkään näytä olevan läpiajateltu oppikirja, joka välittäisi lukijalle jonkinlaisen kokonaiskuvan kasvatuksen filosofisista kysymyksistä kuin opinnäytteen kaltainen suoritus lähteistöineen kaikkineen."... "Kirjaa ei voi suositella johdatukseksi kasvatuksen filosofiaan kuin ensimmäiseltä, erilaisia kasvatusfilosofisia perinteitä esittelevältä luvultaan. Kirjassa on paljon ajateltuja kasvatusfilosofisia näkemyksiä, joiden kanssa kasvatusfilosofisen perusoppineisuuden saavuttanut lukija voi käydä oman jaakobinpaininsa."