Nyt pienen tauon jälkeen sarja jatkuu. Numerolla 26 esittelelen helsinkiläisen, tovis sitten eläkkeelle siirtyneen Hannu Tuomisen. Näin Hannu kertoo itsestään:
"Tein pitkän ja monivaiheisen uran opettajana ja opettajankouluttajana. Sain olla mukana rakentamasta sitä murrosta, jossa 90-luvun opetussuunnitelmauudistus toi uuden näkökulman opettamiseen. Ennätin leipääntyäkin ja todeta, että elämäntyölläni ja kokemuksellani ei ollut suurta arvoa, kun olisi pitänyt ratkaista, miten perusopetus saadaan jälleen tuottamaan kaikille oppilaille omasta ja koulutuksen arvosta ja merkityksestä. Lähdin eläkkeelle vilpittömän iloisena siitä, että vanha eläkesopimus tuotti minulle kohtuullisen eläkkeen jo 60-vuotiaana. Pahoittelen, nuoret kollegat. Elämä ei ole aina oikeudenmukaista.
Puolitoista vuotta eläkeläisen ja matkustelevat konsultin elämää vietettyäni tapahtui kuitenkin jotain, mikä mullisti ajatteluni — vielä kerran. Ryhdyin opettajaksi tusinalle 16-vuotiaita maahantulijoita, jotka kahta lukuun ottamatta olivat yksin tulleita turvapaikanhakijoita. Heidät minun piti viidessä kuukaudessa saada oppimaan suomen kielen alkeet ja muita tietoja ja taitoja, jotka auttaisivat heitä asettumaan suomalaisiksi Suomessa. Huh. Tästä enemmän otsikolla ”Lukkarinkoulussa” blogissani tuomisia.blogspot.com.
Tämä uusi kokemus pakotti minut järjestämään uudelleen sekä ymmärrykseni didaktiikasta, kokemukseni matikanmaikkana ja rehtorina että keskeiset muistikuvat omista kouluajoistani. Niiden perusteella olen luonnostellut omat kuusi pointtiani, jotka nyt esitän suurin piirtein tärkeysjärjestyksessä."Hannun kuusi pointia
Yksi: Turvallinen kouluympäristö. Omana kouluaikanani meillä oli läpi oppikoulun oma luokka, kotipesä, jota hallitsimme itse. Nyt kuudennen luokan jälkeen oppilaat harhailevat reppu selässä ja converset märkinä pitkin koulun käytäviä arvailemassa, missä seuraava tunti pidetään (ja millä porukalla). Tämä lyö korville sitä vaatimusta, että oppilaan pitäisi ottaa oma koulunkäyntinsä ja oppimisensa omistukseensa. Lukkarinkoulussani pääsin pitkästä aikaa rakentamaan puitteet sellaiselle kotipesälle, jonka oppilaat saattoivat tuntea omakseen. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että noin seitsemällä veljekselläni ei koulun ulkopuolella ollut kotia tai vanhempia, mutta uskon että kokemuksen voi yleistää kaikkiin koululaisiin.
Miten me tämän toteuttaisimme? Pitäisikö aineenopettajajärjestelmää purkaa ja kehittää myös yläastetta lähemmäksi luokanopettajuutta? Kenties. Jos minä, täysin palvellut matikanmaikka, kykenin löytämään sisäisen luokanopettajani, mikseivät myös muut?
Kaksi: Ilmiöpohjaisuus. Yläkoulun ja lukion yksi ongelma on ollut sirpaleisuus, jota kurssimuotoisuus ei ainakaan vähennä. Laaja valinnaisuus toi välillä lupaavia työkaluja avarampaan oppimiseen, mutta ei kestänyt kauan ennen kuin suitset vedettiin taas tiukalle. Omalta kouluajaltani voisin nostaa esille kaksi kokemusta, jotka ovat kiistatta muovanneet minua enemmän kuin sadat pulpetissa istutut oppitunnit.
Kansakoulun neljännellä luokalla, juuri ennen ikäluokan jakoa oppikouluun menevään vähemmistöön ja muihin, opettajamme Paavo Jouppila antoi meidän tehdä oman lehden. Vuoden 1965 tekniikalla syntyi käsityönä yksi kappale, joka arvottiin neljän oppilaan ryhmän kesken. Sisällöstä en muista juuri muuta kuin keksimämme mainokset (valmistettu aitoon ranskalaiseen rapaan), mutta prosessista muistan että teimme lehteä innoissamme, itsenäisesti ja tuntikaupalla koulutuntien ulkopuolella.
Lukion ensimmäisellä Hykkylän poikajengimme sai lähes käsittämättömän luottamustehtävän laatia koulun itsenäisyysjuhlan ohjelma teemalla ”J.K. Paasikivi 100 vuotta”. Mehän teimme taas tuntikaupalla omaa työtä, jota ei edes laskettu hyödyksi missään oppiaineessa. Vuoden 1971 ilmapiiriä kuvastaa, että ilahduin suuresti nähdessäni muutaman teini-ikäinen porvariaktiivin marssivan ulos salista juhlapuheeni aikana. Opettajat kyllä kiittivät.
Nämä ja jotkin muut kokemukset ovat palanneet mieleeni nyt, kun Ilmiöoppimista tuodaan keskeiseen asemaan opetussuunnitelmassa meillä ja muualla. Lukkarinkouluni perustui paljolti ilmiöoppimiseen. En ruvennut tankkaamaan Suomen luontoa mustavalkoisista piirroskuvista, vaan menimme metsään. Kun menimme metsään, kävimme läpi jokamiehenoikeudet ja erikoistapauksena kansallispuistot. Suomalaiseen demokratiaan pääsimme herkullisella tavalla perehtymään, kun presidentti Halonen kävi juttelemassa kanssamme. Suurimman osan viikon tunneista toki luimme ja kirjoitimme tekstejä pulpetissa istuen, mutta ideani oli napata kiinni kunkin viikon teemaan sopivista ajankohtaisista asioista ja lähestyä kieltä ja kulttuuria niiden kautta.
Kolme: Selkoviestintä. Maahan vastikään tulleita opettaessani havahduin huomaamaan, miten vähän edes oppimateriaalista on selkokielisiä tekstejä. Liian vaikea kieli ei ole vain maahanmuuttajien ongelma. Yhä suurempi osa oppilaista tulee kodeista, joissa puhutaan muuta kuin suomea. Merkittävä osa suomenkielisistäkin oppilaista on syystä tai toisesta ”sosiaalisesti puolikielisiä”: toisille kotitausta antaa rikkaan sanavaraston ja kyvyn omaksua abstrakteja käsitteitä, toisille ei.
Oppimateriaalia tulisi kehittää nykyistä paljon selkokielisemmäksi. Se ei kuitenkaan riitä, jos haluamme ulos luokkahuoneista ja irti pulpetista. Eduskunnalla on hyvä selkokielinen esite, mutta muuten ne ovat harvinaisia. Innoissani tietysti väsäsin kaikenlaista selkokielistä aineistoa, mutta periaatteessa sitä kyllä pitäisi olla valmiina saatavilla.
Näistä kolmesta pointista kirjoitin jo blogissani. Tuekseen ne vaativat vielä kolmea muuta.
Neljä: Digihyppely. Olen nähnyt digimaailmassa kaksi puolta, jotka kumpikin pitää ottaa koulumaailmassa todesta. Toinen on se, että digiavaruudessa pärjääminen on ihan sinällään sellainen perustaito, johon koulun tulee valmistaa. Koululla on myös tärkeä tehtävä tasoittaa oppilaitten lähtökohtia. Oma lapsenlapseni osallistuu yliopiston pelintekokerhoon (!), mutta varsinkaan kaikilla uussuomalaisilla ei ole taloudellisia eikä muita mahdollisuuksia tukea lastensa tvt-taitoja. Toinen on se, että tietoyhteiskunnan työkalut avaavat valtavasti suuremmat mahdollisuudet tiedon ja oppimisen omistajuuteen kuin koskaan ennen. Meillä ”liitukautisilla” opettajilla on vaikeuksia tulla toimeen sen kanssa, että likimain jokaisella oppilaalla on taskussaan supertietokone, jolla hän on klikkauksen päässä suurimmasta osasta maailman tiedosta. Se supertietokone on otettava käyttöön.
Viisi: Yhdenvertaisuus. Tämä on ollut suomalaisessa koulutusjärjestelmässä niin perustava arvo, että olemme alkaneet pitää sitä itsestään selvänä. Ei se ole. Tämän päivän Suomea leimaa segregaation lisääntyminen. Peruskoulun vaikutusta kuvattiin taannoin sillä, että rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaan lukiomenestys oli kääntäen verrannollinen paikkakunnan lumipeitteeseen maaliskuussa, mutta peruskoulu hävitti tämän korrelaation. Nyt on tilalle hiipimässä muita, vaikeammin hallittavia segregaatiomekanismeja. Etenkin digistrategiat vaativat huolellista pohdintaa: miten estetään sosiaalisen taustan tuomia eroja levenemästä luokkien väliseksi kuiluksi? Tämä teema on minulle sikäli erittäin läheinen, että monen muun tavoin olen syntynyt sisävessattomaan työläiskotiin ja päässyt koulutuksen avulla nousemaan kiinni parempaan elämään. Nuorempia polvia ei saa nyt päästää putoamaan.
Kuudes pointti: En tiedä. Vallankumouksille pitää jättää tilaa. Tasa-arvoinen koulu, jossa oppilas ja opettaja voivat kohdata auktoriteettiasemaa estämättä, oli paljolti meidän 60- ja 70-luvun nuorten ansiota. Me vaadimme mahdotonta ja saimme sen. Siksi jätän kuudennen pointin 2010-luvun nuorten täytettäväksi. Vaatikaa, ja muistakaa vaatia mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti