Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, helmikuuta 28, 2010

Uno Cygnaeus ja 1800-luvun lopun kasvatusajattelu


KUVA: Netistä lainattu kuva Uno Cygnaeuksesta

Suomalainen pedagogiikan alkujuurilla. Osa 13.
Versio 1.1. Päivitetty 2.4.2010

TAUOTAN tämän lastusarjan 1800-luvun puoleenväliin ja virkamies Uno Cygnaeuksen kasvatusajatteluun. Tästä eteenpäin -näin väitän- suomalaisen pedagogiikan kehitystä onkin helpohkoa seurata. Palaan asiaan.

Suomi 1800-luvun loppupuoliskolla

1800-luku oli varsinaista aatteiden vyöryä. Suomeen näistä jalkautui mm. kansallisuusaate, liberalismi, uskonnolliset herätysliikkeet, raittiusliike, naisliike ja työväenliike. Myös yksityisen kansalaisen idea ja individualismi syntyvät.
1800-luvun lopun Suomi kuului edelleen Venäjään. Viiden vuosikymmenen aikana tapahtuu paljon. Vuosina 1854-55 käytiin laulusta tuttu Oolannin sota. Vuonna 1855 Tsaari vaihtui. Koko suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiri muuttui ratkaisevasti. Vuonna 1856 uusi keisari esitteli uudistusohjelmansa Suomen senaatille. Sen tarkoituksena oli tehdä Suomesta poliittinen “näyteikkuna” muulla Euroopalle ja vetää suomalaisia pois poliittisesta toiminnasta.

Liberalismin - lyhyeksi jäänyt- myötätuuli toi mukanaan paljon myönteisiä asioita, joihin kuului myös kansakouluasia. Vuonna 1865 säädettiin Kunnallislaki (kunnat; 1873 kaupungit). Asetuksella erotettiin nyt kunnan hallinto seurakunnasta. Se oli rankka isku kirkolle. Lakien mukaan kunnan toimialaan kuului myös kansakoululaitos.

Kansakunta koki kovia. 1860-luvun lopulla ja uudestaan 1880-luvulla koetut hurjat katovuodet johtivat nälkäkuolemiin ja siirtolaistulvaan Amerikkaan.

Vuosisadan loppua kohti vapaamielisyys taittui ankaraksi sensuuriksi ja yrityksiksi venäläistää Suomi. Venäjän kielen opetus tuli pakolliseksi lyseoissa ja valtionapua nauttivissa yhteiskouluissa. Kansakoulujen toiminta vaikeutui, koska määrärahoja supistettiin. Opettajien toimintaa valvottiin. Heitä myös erotettiin vakaumuksensa vuoksi. Vastassa oli kuitenkin voimakkaasti laajennut kansallisuusliike, joka otti myös kasvatuksen ja koulut aseikseen. Suomi-neidon kuvien avulla protestoitiin politiikkaa vastaan Suomen perustuslaillisen aseman puolesta.

Kansakoulu oli osa kansakunnan rakentamisen hanketta. Polttopisteessä oli nimenomaan valistuneen kansalaisuuden merkityksestä tietoisen talonpojan kasvattaminen. Suomenmielisten mielestä koululaitos tuli laajentaa kansan ulottuville, jotta se kanavoisi koko väestön lahjakkuuden yhteiskunnalliseen rakennustyöhön.

Suomalaisuusliike piti ensisijaisena tavoitteenaan suomenkielisen virkamiehistön kasvattamista. Tästä syystä tärkeimmäksi tehtäväksi nousi suomenkielisten oppikoulujen perustaminen ympäri Suomea. Tässä onnistuttiin.

Kasvatus Suomessa 1800-luvun lopulla

Kasvatus muuttuu kasvatukseksi myös valtiota, omaa kansaa varten. Kristillinen usko on edelleen siveellisen luonteen ytimessä.

Kansanopetus

1800-luvun lopulla kansanopetus maallistettiin erityisesti kansakouluinstituutiolla. Uuteen kansanopetusjärjestelmään kuului nyt
  • kotiopetus (kansakoulun sisäänpääsyvaatimuksena oli lukutaito. Kotien tehtävä oli edelleen opettaa se).
  • vapaaehtoinen kansakoulu.
  • Säädöksissä edellytettiin, että kansakoulun opettajan tuli yhtenä tai kahtena iltapäivänä viikossa ohjata kouluiän sivuttaneiden opetusta.
Venäjä halusi kansakoulusta tiukasti valtiojohtoisen mutta samalla vahvasti uskonnollispohjaisen. Kristinuskon avulla kansaa haluttiin kesyttää kuuliaiseksi esivallalle (moraalin tasoa nostamalla).
Kirkko oli ollut aluksi myötämielinen kansakoululle, jonka ohjelma olisi ollut yksinkertaisempi. Kansakouluasetus katkaisi kirkon monopolin kansanopetuksen. Kirkosta tuli nyt pitkäksi aikaa kansakoulun suurin vastustaja.

Kirkolla ei enää ollut velvollisuutta kansanopetukseen, mutta se jatkoi yhä sitä. 1870-luvulla kirkko pyrki kehittämään omia, kirkollisia kouluja syrjäyttämään kansakoulua. “Monessa kansakoulun opettajassa näkyy epäkristilliseen suuntaan kallistuva henki, joten ei voida enää kansakouluun luottaa”, papit kirjoittivat. “Siionin vartiain tulee olla valveilla tätä kansakoulun hahmossa liikkuvaa Antikristuksen henkeä vastaan!”

Kirkko oli siis menettänyt kosketuksensa kouluun v. 1870, kun kirkko ja koulu erotettiin. Vuonna 1869 perustettiin Kouluylihallitus. Kouluhallituksen perustaminen merkitsi sekin koulun ja kirkon hallinnon erottamista toisistaan. Valtio alkoi perustaa myös omia tarkastajan virkoja. Papiston piirissä kasvoi epäilys kansakoulua ja sen uskonnonopetusta kohtaan.

Kirkko kehitti siis vastavetona omaa opetusjärjestelmäänsä, joka perustui kiertokouluun. Mielenkiintoista kyllä, rahvas valitsi mieluummin kiertokoulun kuin kansakoulun! Kirkon kiertokouluissa opiskeli lkv. 1880-81 lähes 50 000 oppilasta, kun kansakoulua kävi samaan aikaan vain 28 ooo oppilasta. Lkv. 1890-91 kiertokoulua kävi jo 178 ooo lasta! Suurimmillaan kiertokoulua kävien määrä oli lkv. 1900-1901, jolloin oppilaita oli 198 811. Kiertokouluissa oli tuolloin oppilaita kolminkertainen määrä verrattuna kansakouluihin.

Kansakoulun synty

Senaatti pyysi tuomiokapituleilta (siis kirkolta) lausunnot kansakoulun kehittämisestä. Ne julkaistiin ja samalla kehoitettiin kaikkia asiasta kiinnostuneita esittämään oma näkemyksensä. Yksi innokas lausunnn antajan oli Uno Cygnaeus. Lausuntojen ja niitä pohtineen komitean kommenttien pohjalta annettiin sitten vuonna 1858 asetus kansanopetuksen järjestämisestä. Kansakoulun päämääräksi tuli lujan kansansivistyksen antaminen uskonnolliselta pohjalta.

Senaatin oli asetuksen mukaan valittava henkilö, joka laatisi ehdotuksen kansakoululaitoksesta. Tähän tehtävään valittiin vähän suhteillakin Uno Cygnaeus. Hän lähti vuonna 1858 toista vuotta kestäneelle opintomatkalle Eurooppaan ja jätti vuonna 1861 lopulliset ehdotuksensa, jota komitea tutki tarkasti. Ehdotus oli monipuolinen, ja se noudatteli lähinnä sveitsiläisen kansakoulun linjoja. Cygnaeus markkinoi kansakouluideaa: “Kansakoulu on sekä varmin turvakeino epäsiveellisyyttä, paheita ja rikoksia vastaan että myös kansan siveellisen ja aineellisen vaurastumisen tehokkain edistyskeino”.

Cygnaeuksen suunnitelmaa kansakoulusta myös vastustettiin. Mm. J.V. Snellman kritisoi, että koulu tahtoo riistää itselleen kodin kasvatustehtävän. Koulun tehtävä olisi hänestä vain opettaa. Kansan suuri enemmistö; rahvas eli talonpojat ja torpparit, kaupunkien käsityöläiset ja muut palkolliset elivät omaa elämäänsä kaukana säätyläisistä eivätkä innostuneet koulunkäynnistä. Säätyläiset olivat asian suhteen yleensä välinpitämätöntä. Kirkollisissa piireissa kansakoulun uhkailtiin lisäävän siveettömyyttä.

Kansakoulujärjestelmä kuitenkin perustettiin pitkälti Cygnaueksen hahmottamissa suunnissa. Kansakoululaki säädettiin vuonna 1866. Kansakoulu oli nyt kunnallinen koulu, jolla oli laaja yleissivistävä tehtävä. Kaupungeissa (ylempi) kansakoulu oli tarkoitettu 8-14-vuotiaille, ja maaseudulla 10-16-vuotiaille. Alkeiden opetus kuului maaseudulla nimenomaan kodeille, kaupungeissa 6-10-vuotialle lapsille oli järjestetty alempi kansakoulu. Päätöksentekoelimeksi määrättiin johtokunta.

Kansakoulut olivat maalla pieniä, 1-2 opettajan kouluja. Kaupungeissa koulut olivat isoja. Ensimmäiset koulut syntyivät maaseudulla kirkonkyliin.

Uusia oppilaita otettiin kaksi kertaa vuodessa. Kansakouluun pääsyn ehtona oli mm. 10-12-vuoden (maaseudulla) ikä, luku- ja laskutaito. Kansakoulu oli suunniteltu rahvaan, ennen muuta talollisten maalaisten kouluksi. Työläiset eivät laittaneet lapsiaan kouluun. Virkamiehet taas laittoivat lapsensa oppikouluun.

Lukuvuodessa oli 42 kouluviikkoa. Koulupäivä kesti 5-6 tuntia ( klo 9-12 ja 14-17). Lisäksi pidettiin 15 minuutin välitunteja. Tyttöjä ja poikia opetettiin aluksi erikseen. Opettaja opetti tavallisesti kaikkia aineita ja neljää luokkaa yhtäaikaa.

Opettajalle opetus oli haastavaa. Luokissa oli 40-60, hyvin eri-ikäistä oppilasta. Kansakoulu oli periaatteessa kuusivuotinen. Ensimmäisellä luokalla sai olla 40 oppilasta. Muut luokat olivat yhdysluokkia, ja niissä saattoi olla jopa 60 oppilasta. Käytännössä koulua käytiin hyvin eripituisia aikoja.

Opetusmenetelmänä oli usein pänttäys ja kuulustelu. Oppilailta meni paljon aikaa kirjojen kopiointiin vihkoon, koska kirjoja ei aluksi ollut. Pääosalla opettajia ei ollut koulutusta tehtävään, mutta uhoa ja henkeä oli sitäkin enemmän imetty Cygnaeukselta.

Kaikkiin oppilaisiin eivät tehonneet järjestyssäännöt eivätkä ystävälliset kehotukset, Cygnaeus määräsi rangaistuksiksi erottamisen kavereiden joukosta, “karsserin”, siirtämisen luokalla alemmalle paikalle sekä hätätilassa ruumiin rangaistuksen. Opettajalla oli oikeus löydä oppilaita vitsalla kämmenille.

Vuonna 1866 luvallisia rangaistuksia olivat:
  • nuhteet luokan läsnäollessa
  • alemmaksi siirtäminen luokassa (tuolloin uskottiin kilpailun motivoivaan vaikutukseen. Oppilaat istuivat pulpeteissa paremmusjärjestyksessä).
  • nuhteet ja varoitukset koko koulun läsnäollessa
  • aresti eli erileen salpaaminen ( korkeintaan 8 t) karsserissa
  • ruumiin rangaistus.
  • poisajaminen koulusta.
  • Vuonna 1892 “kanonisoitiin” uusi rangaistus: seisottaminen omalla paikalla tai luokan seinustalla.
Kansakouluissa oli kova pula kaikista tarvikkeista. Ilmanvaihto oli surkeaa. Kalusteena olivat pöytä ja penkit, mustataulu, karttapallo ja haaveena oma harmoni.

Oppilaiden arvostelu oli kirjavaa. Sanallisissa arvioinneissa käytettiin asteiikoa välttävä- tyydyttävä-hyvä. Numerot eivät olleet vakiintuneet. Osassa käytettiin asteikkoa 1-10, osassa 1-12. Vuonna 1889 kouluylihallitus suositteli että kaikissa kouluissa käytettäisiin asteikkoa 1-10.

Kouluja perustettiin hitaammin kuin toivottiin, sillä kunnat ottivat kansakouluaatteen vastaan varsin varovaisesti. Oli tavallista, että kansakoulutoiminnan aloittuvat yksityiset henkilöt, ja toiminta siirtyi muutaman vuoden kuluttua kunnan haltuun. 1890-luku oli kansakoulun toinen nousukausi. Kansakouluajatukselle kypsyttiin pikkuhiljaa. Uhkaavan ulkopoliittisen paineen alla pyrittiin tukemaan suomalaisuutta kaikin keinoin.

Vuonna 1898 valtio tunnusti velvollisuudekseen järjestää jokaiselle lapselle mahdollisuuden vapaaseen lähes maksuttomaan koulunkäyntiin. Kansakouluille määrättiin koulupiirit 1898, ja voidaan puhua kunnallisesta koulupakosta. Kunnille tuli velvollisuus perustaa kansakoulu. Oppilaille kansakoulu oli edelleen vapaaehtoinen. Jos oppilaita oli enemmän kuin 50, kunnan oli palkattava toinen opettaja tai perustettava uusi piiri.

Kansakoulunopettajien koulutus

Kansakoulun opettajia alettiin kouluttaa Jyväskylän seminaarissa jo 1863. Seminaari kesti neljä vuotta. Seminaarit olivat sisäoppilaitoksia. Kansakouluseminaareissa opetettiin tuleville kansakoulunopettajille kasvatusoppia mutta enemmän kristillis-isänmaallisessa hengessähengessä kuin tieteellisessä hengessä. Jyväskylän seminaari oli yhteisseminaari- jollaisia ei ollut muualla.

Ensimmäiset kansakouluopettajat - sekä miehiä että naisia- valmistuivat vuonna 1867. Heidän työnsä nähtiin valistuksen hengessä valaistuksen levittämisenä suomalaisen agraariyhteiskunnan pimeydessä vaeltaneen väestön pääosalle. Kansan parhaasta tietoinen etujoukko leki uhrautuvaa työtä kansan hyväksi, luku- ja kirjoitus- ja laskutaidon levittämiseksi ja taikauskon murtamiseksi.

Oppikoulu

1800-luvun lopulla Suomeen syntyy kaksi koulujärjestelmää. Kansakoulusta ei tullut oppikoulun pohjakoulua. Näin Suomeen syntyi rinnakkaiskoulujärjestelmä. Oppikoulun opettajat koulutettiin yliopistossa ja kansakoulunopettajat seminaarissa.

Suomenmieliset eivät juurikaan aluksi tukeneet kansakouluja, sillä he halusivat suunnata rahat oppikoulujen suomalaistamiseen. 1870-luvulla Suomessa oli 75 oppikoulua. Ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu saatiin vuonna 1871 Jyväskylään. Ensimmäinen suomenkielinen normaalikoulu perustettiin v. 1873 Hämeenlinnaan. Auskultointi siellä kesti kaksi lukukautta. Suomi oli näin oppikoulunopettajien valmistuksen edelläkävijöitä.

Vuonna 1872 oppikoulut saivat uuden koulujärjestyksen. Sen mukaan
  • ala-ja ylä-alkeiskoulut muutettiin 8-vuotiseksi lyseoksi tai kaksi/neliluokkaiseksi keskikouluksi. Rakenne säilyi tällaisena peruskouluum saakka.
  • oppikoulu irtautui lopullisesti kirkosta.
Vuoden 1872 koulujärjestyksessä kiellettiin ruumiillinen kuristus ensimmäistä kertaa. Luvallisia rangaistuskeinoja olivat lyseoissa ja realikouluissa:
  • varoitus ja nuhtelu luokkalaisten edessä
  • erottaminen tovereista
  • muutto alimmaksi luokassa
  • jälkeenpito koulussa viikon lopulla
  • nuhtelu ja moite koulun kokoontuneiden opettajien ja nuorison läsnäollessa
  • aresti eri huoneessa eri karsseri
  • karkoitus lyhyemmäksi/pidemmäksi ajaksi/ ikuiseksi ajaksi
Lisäksi oppilasta voitiin kehottaa eroamaan.

1800-luvun lopun pedagogiikkaa

Suomalaisen pedagogiikan kehitykselle ratkaisevaa oli kasvatus- ja opetusopin professorin tuolin perustaminen 1852 - ensimmäisenä Pohjoismaista. Professorin tehtäviin kuului oppikoulunopettajien koulutuksen johtaminen. Vuonna 1869 määrättiin, että kasvatus- ja opetusopin professorin tehtäviin kuului kaikkien maassa valmistuvien oppikoulunopettajien opetustaidon kontrollointi opetusnäytteiden perusteella.

Kasvatusopillista ajattelua hallitsi tuohon aikaan Suomessa kaksi ajatustraditiota; kristillinen ja hegeliläinen. Filosofia oli yliopistolla valtatieteenä ja Hegelin spekulatiivisella filosofialla oli yksinvaltainen asema.

Oppikoulun opettajien valmistus alkoi 1860-luvulla. Helsinkiin perustettiin ruotsinkielinen normaalikoulu v. 1864 oppikoulun opettajien harjoittelukouluksi. Suomenkielinen osasto käynnistyi vuonna 1867.

Yliopiston lisäksi pedagogiikkaa harrastettiin seminaareissa, joskin enemmän kristillis-siveellisessä hengessä. Vuonna 1871 ilmestyi Suomessa ensimmäinen opetusoppi: sveitsiläisen H.R. Rueggin kasvatus- ja opetusopin suomennos. Suomentajana oli seminaarinopettaja Olai Wallin. Wallinin nimissä kulkevassa kasvatusopissa kasvatuksen päämäärä oli itsetoimivaan elämään Kristuksen hengessä kykevä nuoriso. Kasvatuksen välineiksi Wallin esitteli hoidon, kurin ja opetuksen.

Vuonna 1883 julkaistussa opetussunnielmassa opettajia ohjattiin kuulustelemaan kotitehtävät ja valmistamaan uusi läksy. Uusi läksy voitiin kertoa, esittää tai käsitellä vuoropuhellen. Työtapoihin kuului myös yhteinen harjoitus.

Aivan 1890-luvun lopulla maahan levisi tietoa saksalaisesta herbartilaisuudesta. Opettajasta tuli tässä opetusopissa opetuksen päätekijä. Oppilaan uskottiin oppivan, kun hän kuuntelee hyvin suunniteltua opetusta tarkkaavaisesti ja ajattelee.

Herbartilaisuudessa sisällön järjestäminen oli tärkeää. Oleellista oli valita oppilaiden harrastukseen vastaavat oppiaineet. Opittavat asiat järjestettiin ikäkauden mukaan.

Oppisisältö tuli käsitellä psykologisesti (apperseptio-opin mukaisesti) oikein. Jokaisella tunnilla oli edettävä oikeiden vaiheiden kautta. Aikaisemmin tunti oli jakautunut vanhan läksyn kuulusteluun ja uuden läksyn valmistamiseen. Nyt uuden läksyn valmistamiseen tulee selkeät vaiheet, joilla tuetaan havainnon siirtymistä oppilaan ajatteluun ja kehittymistä käsitteiksi. Nämä vaiheet olivat uuden asian esittäminen esimerkkien avulla, uuden asian kiteyttäminen säännöksi ja lopulta säännön harjoitteleminen ja kotiläksy. Hyvä opetus oli havainnollista ja kysymykset tärkeitä.

Herbartin opetusopissa oppilaan rooli oli ulkoisesti passiivinen, mutta hänen aivoissaan oletettiin tapahtuvan paljon. Opettajan taitavat kysymykset herättivät oppilaan “itsetoiminnallisuuteen”, ajattelemaan. Herbartin mukaan oppimisessa oli kysymys harrastuksen leviämisestä asiasta toiseen. Tätä asioiden liittymistä mielessä toisiin kutsuttiin apperseptioksi. Se oletettiin automaattiseksi. On sanottu, ettei koskaan ole kehitetty niin hyvää sovellutusta niin väärästä teoriasta.

Herbartin idea poiki vahvaa pyrkimystä yksiläksyiseen järjestelmään ja luokkaopetukseen. Idea viehätti opettajia. Opettaja sai sen mukaan opettaa yhtä luokkaa ja yhtä asiaa kerrallaan. Opettajalla oli selkeä ja tärkeä rooli: hänen tehtävänä oli muovata oppilaiden ajatukset. Myös menetelmällisesti opetuksen tuli ryhtiä.

Uno Cygnaueksen elämä pähkinänkuoressa

Cygnaues oli luonnontieteen maisteri, pappi, tyttökoulun opettaja, vankilasaarnaaja, seminaarin johtaja ja kansankoulun tarkastaja. Hän oli virkamies, jonka tehtäviin kuului kirjoittaa esityksiä. Hän oli tärkeimpiä suomalaisia kasvatuksen käytäntöön vaikuttaneita kasvatusajattelijoita. Cygnaeuksella on kiistattomat ansiot suomen kansakoululaitoksen kehittäjänä. Häntä kutsutaan suomalaisen kansakoulun ja myös opettajankoulutuksen isäksi
Cygnaeuksen kansakoulu oli omana aikanaan Euroopan edistyksellisimpiä

Ks. lisää aiemmin kirjoitetuista lastusta 1 ja lastusta 2.

Cyganeuksen kasvatusajattelu pähkinänkuoressa.
  • MIKSI. Cygnaeuksen ihmisihanne oli kristillis-siveellinen, mutta myös hyvä kansalainen. Kansakoulun ihmisihanne oli uskonnollinen (ensisijaisesti), omilla aivoillaan ajatteleva ihminen.
  • MITÄ. Kansakoulusta tuli laajasti sivistävä. Tavoitteena oli kehittää päätä, sydäntä ja kättä. Oppiaineissa oli myös käytännön hyötyä edistäviä aineita. Hänen pedagogiikkansa helmi oli käsityön opetus. Käsityönopetuksessa Suomi oli edelläkävijä koko Euroopassa. Myös laulu oli hänelle tärkeää. Ruumiillista kasvatusta ei saanut unohtaa.
  • MITEN. Cygnaeus ei kirjoittanut itse opetusoppia. Hänen pedagogiikkaansa on kuvattu pestalozzilais-diesterwegiläiseksi, jossa on lisänä kristillismoraalinen painotus. Hän oli myös filantrooppi- hän siis kunnioitti lasta. Menetelmissä se tarkoitti mm. leikkiä ja kasvattavaa käsityötä. Opetuksessa Cygnaeus korosti aktivoivaa ja havainnollista ja luonnonmukaista opetusta. Asioissa edettiin yksinkertaisesta monimutkaiseen, ulkoisesta sisäiseen. Hän opetti itse keskustellen. Opetuksessa oli seurattava ns. havaintomenettelyä. Ennen lukemista tehtiin ajatus- ja puheharjoituksia kodissa ja luonnossa nähtävistä esineistä ja havaintokuvista. Lukemaan opeteltiin yliperinpohjaisesti. Hän uskoi myös kertomusten tehoon. Harjoittelu oli tärkeää. Tärkeät asiat (mm. Jeesuksen puheen osia) päntättiin ulkoa. Läksyt tulisi tehdä koulussa. Cygnaeuksen mukaan “ koulunkäynti ei saa olla leikkiä vaan vakavaa työtä.” Harrastus oli tärkeää. Opetus oli yhdysluokkaopetusta. Cygnaeus ei esittänyt selkeää menetelmä, menetelmien valinta kuului hänestä opettajalle. Hän hyväksyi lempeyden ja kurin. Oppituntien lisäksi asioita opittiin mm. puutarhassa.
  • KUKA. Cygnaeuksen mukaan kasvattajan oma persoona, opettajan olemus oli kasvatuksen tärkein tekijä. Hän vaati opettajilta paljon. Opettaja oli esimerkki. Nainen oli erityisen sopiva opettajaksi. Opettajalla oli oltava siveellinen ja kristillinen moraali. Uskon tuli näkyä käyttäytymisessä.Siihen kuului rakkaus, lempeys ja kärsivälisyys. (puhdas uhrautuva rakkaus voittaa kaikki.). "Ken ei pysty puhtaasti rakastamaan, hänen ei pitäisi koskaan ruveta lastenkasvattajaksi", kerrotaan hänen sanoneen. Opettajan oli tunnettava rakkautta oppilaisiin mutta myös lujaa velvollisuudentunnetta. Hänen oli omistauduttava tehtävälle ja toimittava rakkausesta oppilaisiin ja omaan tehtävään kansansivistyksessä. Cygnaeus piti opettajan työtä pyhänä kutsumustyönä, jossa uskontona oli valistus. Opettajan työ oli uskonnollisten ja isänmaallisten arvojen julistamista. Opettajan työ oli niin tärkeä, että siihen tarvittiin erityinen koulutus.
  • KUKA 2: Oppilaiksi hän toivoi kaikkien säätyjen lapsia. Cygnaeus korosti, että kansakoulun oli kasvatettava kykeneviä äitejä, joiden pyhä tehtävä oli kasvattaa järkiperäisesti. Poikia ja tyttöjä opetettiin aluksi erikseen siveellisyyssyistä.
  • MISSÄ. Cygnaeus uskoi kouluihin, erityisesti asumakouluihin. Hän korosti, että koulujen on synnyttävä vapaaehtoisuuden pohjalta.


Ei kommentteja: