Perjantai- onpa mukavaa

SITÄ on kai tulossa vanhaksi, kun huomaa oikein odottavansa, että viikon työvuoro päättyisi.

Viikko on nimittäin tällä kertaa ollut varsinaista säpinää. Huima joukko aikuisia on ollut kipeinä. Kun kaikille avustajille ei saa ottaa sijaisia, heidän työnjakoaan on päivitettävä päivittäin - jopa useammin. Onneksi kouluissa, jotka ovat kokonaisbudjetissa, opettajille saa ottaa sijaiset, mutta heidän osaltaan juuri nyt uimaopetuksen vaatimien valvontavuorojen järjestelyt aiheuttavat samanlaista pikku harmia ja muutoksia ohjelmiin.

Joku on laskenut, että rehtorin työssä keskimääräinen aika keskittyä yhteen asiaan (ennenkuin seuraava jo kutsuu) on noin 1,5 minuuttia. Niinpä. Pieniä ja isoja asioita virittyy eteen nopeassa tahdissa, ja moneen on löydettävä ratkaisu heti. Työtä kuvataan joskus pienten tulipalojen sammuttamisjuoksuksi. Isompien asioiden pohditaan tarvittava aika täytyy etsiä varsinainen työpäivän ulkopuolelta.

OLEN taas pohtinut sitä, miksi koulutyötä on viime aikoina kuvattu kovin, kovin vaativaksi Kyse on varmasti työtehtäväsilpun suuresta määrästä. Mutta samanlainen tilanne vallitsee ehkä muuallakin. Luulen, että vielä enemmän on kyse siitä, että me opettajat olemme ikäänkuin koko ajan "lavalla"? Opettajalla on päivän aikana tuhansia kohtaamisia oppilaitten kanssa. Jokainen sana, ele, ilme ja reaktio olisi jaksettava pohtia tosi tarkkaan, koska ne aina vaikuttavat lapsiin. Ja jos väsähtää, herkkyys voi hetkeksi herpaantua, ja pian edestään löytää ison möykyn selvitettäviä asioita.

Meillä opettajilla ei oikein saisi olla huonoja päiviä. Ja kuitenkin niitä kai väistämättä kaikilla on. Rehtorin tehtävä on huomata, milloin jossain luokassa kuorma alkaa olla liikaa, ja ohjata sinne tukea. Aina ei huomaa, ei ehdi, eikä ole antaa tukea.

SLOW LIFE on mielenkiintoinen käsite. Ajatus siitä, että hidastamalla, leppoistamalla toimintaa, löydetäänkin enemmän. Määrä muuttuu laaduksi. Harmaa työpäivä hopean harmaaksi.