J.V. Snellman ja 1800-luvun alun kasvatusajattelu

KUVA: Kuvamanipulaatio netistä löytyneestä nuorehkoa Snellmania esittävästä valokuvasta.

Suomalaisen pedagogiikan alkujuurilla. Osa 12.

Versio 1.1. (päivitetty 27.3.2010 klo 11-12)

J.V. SNELLMAN (1806-1881) syntyi kaksi vuotta sen jälkeen kun H.G. Porthan oli kuollut. Heidän välissään oli vain yksi sukupolvi, mutta silti maailma oli Snellmanin miehuusvuosina aivan toisenlainen.

Porthanin Suomi eli viimeisiä vuosiaan osana Ruotsia. Snellman eli käytännössä koko elämänsä autonomisessa Venäjään kuuluvassa Suomessa. Hallitsija oli vaihtunut kuninkaasta tsaariin.

1800-luvun alun Eurooppa elää myllerrystä. Rankasta alkanut vallankumouksellisuus saatiin vielä kuriin ja tasavallasta tulee kuningaskunta. Suomi oli nyt osa Venäjää, joka oli Eurooppa johtavaa suurvaltaa. Osa sen kansalaisista eli maaorjina maakuopissa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi määrättiin vuonna 1812 pahoin tulipalossa tuhoutunut Helsinki, jossa oli tuolloin 3000 asukasta. Kaupunkia alettiin jälleenrakentaa, ja preussilainen arkkitehti C.L.Engel suunnitteli sinne 30 julkista rakennusta.

Porthan ja Snellman ovat myös suurmiehinä erilaisia. Jos Porthan oli jo valistuksen ihanteen mukaisesti kaikesta kiinnostunut tutkija, Snellman oli monipuolisuudessaan toista potenssia. Molemmat olivat opettajia, tiedemiehiä ja lehtimiehiä. Snellman oli lisäksi aktiivipolitiikko, senaattori, valtiopäivämies ja hän vastasi Suomen budjetista.

Myös kasvatusjattelussa oli otettu valtava harppaus. Porthan edusti jo tieteellistyvää ajattelua kasvatuksesta, jonka käytännön vastuu oli merkitystään jatkuvasti menettäneellä luterilaisella kirkolla. Snellman edusti jo seuraavaa askelta: valtiojohtoista kasvatusta. 1800-luvulla filosofiassa oli maailman kehitys opittu Hegelin johdolla selittämään Hengellä, mutta tuo henki ei ollut kristittyjen jumala. Se oli historian henki, jonka Suunnitelma, mutta tuo suuri suunnittelija ei ole enää Jumala vaan Henki, historian henki, joka kristallisoitui kansakunnan ja valtion ideoissa.

Kasvatus Suomessa 1800-luvun alussa

Alkaneen 1800-luvun tehtävä oli sulattaa toisiinsa toistaan kristillinen usko, valistukseen liittynyt älykkyys, filantropia ja kansalliset arvot.

1800-luvun alussa Suomessa elettiin  säätyjen aikaa. Kukin sääty: aatelisto, papisto, talonpojat (ja rahvas) koetti edelleen huolehtia itse omien jäsentensä koulutuksesta. Eri säädyillä oli erilaiset koulutustarpeet ja väylät. Papiston ja aateliston lasten koulutuksesta huolehti usein yksityisopettaja. Porvaristo taas laittoi lapsensa pedagogioihin eli lasten kouluihin. Maalla oltin kirkon kansanopetuksen varassa.

Pedagogiikkaan saatiin ideoita ulkomailta, aluksi Ranskasta ja Ranskan kukistuttua Saksasta. Saksassa koulutus katsottiin poliittiseksi ja valtiolliseksi kysymykseksi, jota ei voi jättää yksilöiden ja perheen vastuulle. Pedagogisia vaikutteita saatiin myös pohjoismaista ja Sveitsistä.

Kansanopetuksen kehittämiseen saatiin virikkeitä myös v. 1831 perustetusta Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, joka lähti suomalaisen kulttuurin soihdunkantajaksi. Seuran aloitteesta perustettiin maaseudulle kansankirjastoja. Sanoma- ja aikakauslehtiä ilmestyi jo useita. Niiden palstoilla käytiin vilkasta keskustelua kansanopetuksesta. Yksi aktiivisista keskustelijoista oli J.V. Snellman.

Kansanopetus

Kirkko huolehti edelleen pääosin kansanopetuksesta. Kansanopetus oli lähinnä uskonopin juurruttamista, eikä siihen vielä sisältynyt kansansivistyksellisiä pyrkimyksiä.

Järjestelmä oli samanlainen kuin 1700-luvun lopulla: jumalanpalvelukset, lukukinkerit, kotien opetusvelvollisuus, jota tuettiin lukkarinkouluilla ja koulumestarin vetämillä kiertokouluilla sekä rippukoulut. Pakollista kansansivistystä olivat rippikoulu ja lukukinkerit, joilla oli lähinnä kuulustelutilaisuuden luonne. Vapaaehtoista taas oli uusi idea: vuonna 1807 alkaneet pyhäkoulut. Aikuisiinkin täytyi käyttää lukutaidon hankkimisen vuoksi rangaistustomenpiteitä kuten jalkapuuta ja lukukinkereillä pöydän alla istuttamista. Kerrotaan, että joku tuotiin rippikouluun peräti käsiraudoissa. Kansanopetusta annettiin suomeksi ja ruotsiksi ja se koulumaistui.

Euroopassa oltiin 1800-luvun alussa laajasti kiinnostuneita kansanopetuksesta. Norjan kansakoulut aloittivat toimintansa v. 1827 ja Ruotsin v. 1842. Myös Suomessa suunniteltiin kansakoulua. Venäjän viranomaiset eivät kuitenkaan halunneet kehittää kansanopetusta Suomessa, koska sitä ei tehty emämaassakaan. Kansakouluihin liittyi pelkoja niiden vallankumouksellisuudesta.

Kun valtio ei tarttunut toimiin, aloite siirtyi yksityisille kansalaisille, työnantajille ja seuroille.

Maahan syntyi köyhäinkouluja (köyhäintalossa asuville lapsille), käsityökouluja (köyhille tytöille), rouvaväen kouluja, mamsellin kouluja, käsityöläisten johtamia sunnuntaikouluja, yksityisiä pienten lasten kouluja (oppilaat 3-7-vuotiaita, niistä kehittyi myöhemmin lastentarhoja), kartano- ja tehtaankouluja ja ruukkien kouluja. Tehtaiden ja ruukkien kouluissa opetus sopeutettiin työaikoihin. Helsingissä oli toiminut jo 1700-luvulla erityinen laivapoikakoulu.

Mielenkiintoinen kokeilu oli köyhille lapsille tarkoitettu Bell-Lancaster- vuoro-opetuskoulu. Niissä opetus tapahtui niin, että opin alkeet jo saaneet lapset toimivat muiden opettajina. Tällainen koulu toimi ainakin Turussa, Vaasassa ja Helsingissä (1837-). Helsingissä sellainen oli erikseen pojille ja tytöille.

John Jacob Julin perusti Turkuun vuonna 1820 ensimmäisen Bell-Lancaster -koulun. Oppilaat jaettiin moneen pieneen ryhmään ja pidemmälle edistyneet oppilaat avustivat opetuksessa. Näin yksi opettaja saattoi opettaa suurta oppilasmäärää. Idea lienee Comeniukselta. Koulun tavoitteena oli opettaa lapset lyhyessä ajassa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Bell-Lancaster -koulu oli aluksi suomenkielinen oppilaitos, mutta vuonna 1825 siitä tuli valtiollinen kaksikielinen oppilaitos. Koulun toiminta lakkasi

Monien koulujen toiminta jäi lyhytaikaiseksi.Tilanne oli kirjava. 1840-luvulla alettiin yhä aktiivisemmin vaatia kansakoulua, joka ei olisi kirkon hallussa. Maassa käytiin vilkasta keskustelua asiasta.

Kouluopetus (opillinen)

Siirtyminen Venäjän alaisuuteen ei muuttanut suomalaisten kouluoloja. 1800-luvun alussa Suomessa oli yksi 3-vuotinen Porvoossa toiminut lukio, seitsemän 4-5-luokkaista triviaalikoulua ja 14 1-2-luokkaista pedagogiota eli lasten koulua. Ruotsinkieli oli edelleen ainoa opetuskieli oppikoulussa, ja se tuli vähitelleen latinan tilalle myös akatemiassa.

Opetus ei ollut aina kaksista, kuten tästä aikalaiskuvauksesta triviaalikoulusta v. 1814 näkyy:

“ Joka saapuu pimeänä syysiltana tähän koulutaloon ja tuntee siellä pilaantuneen ilman, jonka aiheuttaa sellaisen ihmisjoukon ahtaminen pieneen huoneeseen, näkee sammumaisillaan olevien kynttilöiden levittävän ympärilleen kelmeää valoa, hän voisi johtua ajattelemaan, että se on pikemmin vankila kuin kokoontumishuone maan nuorisolle, joka...tässä iässä olisi ympäröitävä kaikella jalolla, arvokkaalla ja kauniilla, jotka luonto ja äly voivat saada aikaan.”

Vuoden 1807 koulujärjestyksessä syntyi nykyisten koulutodistusten kantamuoto. Se sai nimekseen päästötodistus. Siinä esitettiin, sanoin ja numeroin arvostelu eri oppiaineissa, käytöksessä ja ahkeruudessa.

Venäjän kieli määrättiin pakolliseksi oppiaineeksi oppikouluihin v. 1815.

Turun Akatemiassa käynnistettiin pedagoginen seminaari v. 1806 tai 1807 tehostamaan opillisen koulun opettajien koulutusta. Laitos antoi Suomessa ensimmäinen järjestelmällistä opettajankoulutusta. Seminaari toimi 1820-luvulle saakka Turun paloon saakka.

1800-luvun ensipuoliskolla käytiin siis vilkasta keskustelua kouluista, mutta konkreettisia uudistuksia ei juuri tehty. Muualla Euroopassa koulut alkoivat siirtyä kirkolta valtiolle. Ranskan hallitsijaksi noussut Napoleon perusti lyseon katedraalikoulun tilalle ja ensimmäisen normaalikoulun opettajien koulutusta varten.

1830-luvulla Suomeen syntyi triviaalikoulujen rinnalle yksityiskouluja. Vanhan Suomen alueella toimi myös tyttökouluja. Tuossa osassa maata koulujärjestelmä oli hieman erilainen.

Suomessa vaihdettiin 1840-luvulla koulujen nimiä. Uutta järjestelmää voi jo kutsua oppikoulujärjestelmäksi. Vuoden 1843 koulujärjestyksen mukainen oppikoulu oli kaikille säädyille avoin, opillisiin ammatteihin tähtäävä koulu, jota valvoi kirkko. Siihen kuului

• ala-alkeiskoulu, joka oli tarkoitettu lapsille, jotka aikoivat hakeutua valtion hommiin.
• ylä-alkeiskoulu (aikaisemmin ylempi triviaalikoulu), josta jatkettiin lukioon. Ylä-alkeiskoulussa oli kaksi linjaa, toinen papiksi valmistuville, toinen virkamiehiksi valmistuville.
• lukiossakin oli kaksi linjaa, toinen papiksi valmistuville toinen virkamiehiksi valmistuville. Ylioppilastutkinto oli alunperin akatemian sisäänpääsykoe. Vuonna 1852 se sidottiin lukion oppimäärään. Lukiot olivat yliopiston, ei kirkon alaisia (vuodesta 1807)
• yliopisto. Turun palon jälkeen yliopisto siirrettiin Helsinkiin v. 1828. Helsingissä venäläisviranomaisten oli helpompi valvoa sen toimintaa. Yliopiston nimeksi muutettiin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Uutta ja merkittävää oli, että statuuteissa luvattiin opettajille opetuksen vapaus.

Oppikouluissa siirrytään aineenopettajajärjestelmään. Rangaistukset kuuluivat edelleen oppikoulujen käytänteisiin. Vuoden 1843 koulujärjestyksen rangaistuksia (pojille) olivat:

• opettajan suorittama nuhtelu ja varoitus luokan läsnäollessa
• siirtäminen taaemmaksi luokassa
• rikkomuksen merkitseminen taululle
• rehtorin antama huomautus ja varoitus koulunuorison läsnäollessa
• rikkomuksen merkitseminen koulun lukukausikertomukseen
• lievempi ruumiin rangaistus: vitsalla lyönti ojennetuille käsille (korkeintaan kuusi lyöntiä)
• ankarampi ruumiinrangaistus
• koulusta karkoittaminen

1840-luvulla Suomessa oli viisi lukiota, 10-11 ylä-alkeiskoulua ja 28-32 ala-alkeiskoulua. Oppikoulujen päätarkoitus oli opettaa latinan kieli. Suomalaisten kannalta oli hyvin tärkeää, että suomen kieli tuli oppikoulun oppiaineeksi.

Ensimmäisiä ammatillisia kouluja

Sivistyskoulujen rinnalle alkoi myös synty ammatillisia koulua (ensimmäinen sotilakoulu toimi jo 1700-luvun lopulla).

Ammattikoulutus tapahtui 1800-luvulle saakka pääosin oppimisopimuksella. Meillähän oli oppipoika-kisälli-mestarimalli. 1800-luvun alussa alkoi teollistuminen. Suomen talousseura pyrki luomaan maaha ammatillista koulutusta antavia kansakouluja ja kehruu- ja kutomakouluja.

Maahan syntyikin aluksi vaatimattomia ammatillisia kouluja, erityisesti 1840-luvulla. Niissä koulutettiin työnjohtajia maa- ja karjatalouteen ja vuosikymmenen lopulla perustettin myös ensimmäiset teknilliset oppilaitokset.

J.V. Snellmanin elämä pähkinänkuoressa

Snellman syntyi vuonna 1806 Tukholmassa, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet Pohjanmaalta. Isä oli merikapteeni. Perhe muutti vuonna 1813 takaisin Suomeen. Snellman aloitti opintonsa yksityisopetuksessa Kokkolan pedagogiossa. Vuonna 1816 Snellman muutti tätinsä Anna Piponiuksen luokse Ouluun, jossa hän aloitti opinnot yliopistoon valmistavassa Oulun triviaalikoulussa.

Opintonsa Snellman aloitti Turun Akatemiassa, joka muutti Turun palon jälkeen Helsinkiin. Hänestä piti tulla pappi, mutta toisin kävi. Snellman rahoitti opintojaan toimimalla kotiopettajana ympäri Suomea. Filosofian dosentiksi Snellman nimitettiin vuonna 1835 , mutta hänen tiedemiehen uransa katkesi liian kiivaasti ja itsepintaisesti noudatettujen periaatteiden aiheuttamiin ristiriitoihin. Hän jatkoi opintoja Ruotsissa ja Saksassa (1839-). Yliopistoura oli Snellmanille pitkään tukossa. Niinpä hän toimi mm. opettajan Helsingissa Kuopiossa (1843-) yläalkeiskoulun rehtorina. Viran ohessa hän toimitti vuosina 1844-46 ruotsinkielistä Saima-lehteä, jonka merkitys suomalaisen sivistyselämän valveuttajana oli merkittävä. Lehti lakkautettiin yhteiskuntakriittisyytensä vuoksi.

Vuonna 1856 Snellman kutsuttiin Helsingin yliopiston siveysopin ja tieteiden järjestelmän professoriksi. Hän oli myös senaattori (1863-1868) ja toimi valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä ja vastasi kansallisesta budjetista. Hän toimi aatelissäädyn edustajana valtiopäivillä vuosina 1867, 1872 ja 1877. Luonteelta hän oli ilmeisen riitaisa ja itsepäinen. Hän ajautui hankaluuksiin valtaapitävien venäläisten kanssa.

Filosofian professorian olleessaan hän hoiti 1,5 vuotta pohjoismaitten ensimmäistä kasvatustieteen professuuria. Aluksi professuuri oli teologisessa tiedekunnassa.

Snellmanin kasvatusajattelu

J.V. Snellmania voidaan pitää ensimmäisenä nimenomaan suomalaisen, sanallistettun pedagogiikan suurmiehenä. Hän loi itse - toki vaikutteita ottaen- oman kasvatusoppinsa. Hänen kasvatusopin luentonsa on julkaistu hänen kootuissa teoksissaan.

Kasvatusoppi

Snellmanin mukaan kasvatusopissa oli kaksi valta-aluetta: (1) siveellinen kasvatus (kodit) ja (2) älyllinen opetus. Edellinen, moraalinen kasvatus oli kansallista. Älyllinen opetus oli yleisinhimillistä, humaanista.

Snellman kutsui kasvatusoppia karuksi tieteeksi. Hän nojautui kasvatusta koskevissa ajatuksissaan Hegelin filosofiaan. Snellmanin mukaan kasvatus- ja opetusopin tehtävänä oli sen esittäminen, mitä kasvatus on- ei millaista sen pitäisi olla.

Hän ei odottanut kasvatusopilta suuriakaan käytännön tuloksia tai hyötyä. Kullakin säädyllä ja kansalla oli oma tapansa kasvattaa, eikä yleinen kasvatusoppi pystynyt sen viisauden kanssa kilpailemaan. Hänen mukaansa kukaan maailman pedagogi ei voi asettaa mitään kunnollista sen vuosituhanisen aikana perityn ja kehittyneen tavan: kasvatuksen sijaan, joka on kehittynyt kunkin kansakunnan keskuudessa vuosisatojen aikana. Kasvatuksessa tulee ottaa ohjeeksi tämä kansojen vuosisatojen kuluessa saavuttama kokemus ja perustama tapa.

Kasvatus ja opetus

Snellman erotti kasvatuksen ja opetuksen käsitteet toisistaan. Kasvatus kuului perheelle, opetus koululle.

Kasvatus oli riippuvainen ajasta ja kansasta, vieläpä kasvatettavan perheestä ja yhteiskunnallisesta asemasta. Kasvatettava ei ollut syntyessään tyhjä taulu. Hän oli riippuvainen perimätavasta ja -tiedosta, historiasta oman aikansa ja oman kansakuntansa kulttuurista, perhe- jayhteiskunnallisista suhteista. Tästä syystä kasvatus oli nimenomaan perheen ei koulun asia. Kodin tehtävä oli siirtää oman säädyn kansallinen tapa ja käytäntö, eikä siihen pitänyt ulkopuolisten- kuten esim. tieteen tai valtion puuttua.

Koulun tehtävä oli opettaa yleinen sivistys, joka oli kansainvälistä. Tietäminen ei ole kansallista. Tietämisessä ihminen kohottautuu toiminnan, maailman traditioon. Tietämisellä on emansipatorinen luonne. Koulu on paikka, jossa yksilö kasvatetaan itsetietoiseksi omasta itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina.

Reijo Wilenius on kuvannut mielenkiintoisesti, kuinka ihmistyminen Snellmanin mukaan tapahtuu:

1. vaihe on itsetietoisuuden saavuttaminen, joka tapahtuu koulukasvatuksen avulla. Ihminen tajuaa juurtumisensa traditioon.

2. vaiheeessa ihminen tulee tietoiseksi henkisestä, sosiaalisesta ja aineellisesta traditiosta kapinan kautta. Kaikki pannaan kyseenalaiseksi. Nuori turvaa minäänsä. Tässä vaiheessa nuori löytää itsensä ja tradition totuuden. Hän kohtaa

kulttuuriperinnön itsenäisenä. Pieni oppilas omaksuu tietoa hyvässä uskossa, luottaen opettajaan. Hieman myöhemmin hän alkaa etsiä virheitä opettajan ajattelusta. Tällöin opettajan tulee siirtää vastuutta oppilaille tietämisestä.

koulun viime vaiheessa oppilaalta tulee vaatia luovaa tietämistä, jossa tieto hankitaam luomalla se itse.

3. vaiheessa yliopistossa tapahtuu itsetietoisuuden ja tradition sovitus. Opiskelijalla tulee olla oikeus itsetietoisuuteen, akateeminen vapaus. Mikään tietäminen ei ole totta olematta subjektin omaa oivallusta ja vakaumista. Opettaja ei voi olla enää auktoriteetti. Hänen on osoitettava, että opetus pohjautuu omaan tutkimukseen. Opiskelijaa tulee myös ohjata omakohtaiseen tutkimiseen.

Sivistys ja sivistyminen

Yksi Snellmanin kasvatusopin ydinkäsitteitä on idea sivistymisestä. Hänen sivistyskäsitteensä kytkeytyy saksalaiseen perinteeseen ja saksan kielen sanaan Bildung. Sivistyksen ytimessä on siveellisyyden käsite. Yhteiskunnassa siveellisyys tarkoittaa lainmukaisuuden ja moraalisuuden yhdistämistä. Lakien noudattaminen ei riitä. Ihmisellä on oltava omakohtainen suhde toimintaa ohjaviin periaatteisiin eli moraali. Moraali on ihmisen sisäistä vakaumusta oikeasta ja väärästä.

Kristillisessä pedagogiikassa liha oli alistettu hengelle, rikkinäinen ihminen antoi kasteessa elämänsä Jeesukselle. Snellmanille sivistymisen huippuna oli oman itsen vapaaehtoinen alistaminen ei Jumalalle vaan valtiolle, kansakunnalle, yhteiselle hyvälle. Oppineisuus tai niin sanottu koulusivistys ovat vain osa sivistystä ja sivistymistä. Sivistys ei ollut Snellmanin mukaan sidottu koulutustasoon tai oppiarvoon.

Snellmanille sivistys oli ihmiseksi tulemista, luonnon voittamista ja tilan tekemistä tiedolle. Sivistyminen oli elinikäinen prosessi, jossa ihmiseksi kasvava irroittautuu luonnosta ja saa otteen inhimillisestä traditiosta. Ihmisen koko elinympäristö olivat osa sitä ”muovaavaa” traditiota, johon ihminen kasvaa ja josta hän imee ainekset omaan ajatteluunsa - ja omaan sivistykseensä. Sivistyminen edellyttää välttämättä oman ajattelun ja kyseenalaistamisen kykyä. Se ei ole kuienkaan itsetarkoitus. Siitäkin on päästävä eteenpäin. Ihminen astuu siveelliseen tietoon, kun hän kykenee itsenäisesti harkiten ja oivaltaen hyväksymään traditiossa annetun tiedon ja opin oikeaksi ja järjelliseksi.

Sivistystä imetään ”äidin maidossa, mutta myös omaa ponnistusta tarvitaan. Perinnettä ei oteta passiivisesti vastaan. Yksilön tiedot ovat sivistystä vain jos tieto on itsenäisesti hankittua, ajateltu ja yksilölliseksi kokonaisuudeksi muokattua. Traditioon on suhtauduttava luovasti ja ajatuksella, omaa arviointikykyä käyttäen ja perinnettä uudistaen. Snellman kirjoittikin ylpeänä rakentaaneensa itse oman päänsä.

Sivistyminen oli tietämistä, järkeä, mutta myös toimintaa ideaalisen, humaanisuuden ja inhimillisyyden hyväksi. Snellmanin kirjoituksissa korostuu sivistyksen yleisinhimillisyys. Toimiakseen tämän yleisen hyväksi ihmisen on luovuttava minä-keskeisestä ajattelusta ja antauduttava ”yleisen palveluun”. Se voi tarkoittaa eritasoista yhteiskunnallista toimintaa, oman perheen hyvinvoinnin edistämistä tai esim. omien kykyjen käyttämistä tieteen hyväksi. Sivistys oli edellytys valtion synnylle. Ihmisellä oli velvollisuus sivistyä, kullakin oman tehtävänsä mukaisesti. Snellmanilainen sivistys on aktiivista kansalaisuutta ja osallistumista.

Snellmanin sivistyskäsite kattaa kasvatuksen ja itsekasvatuksen. Se on sosiaalistumista. Se on kulttuurin omaksumista ja sen edelleen kehittämistä. Siihen tarvitaan valistusta ja koulutusta, mutta yksin ne eivät riitä. Sivistys on kasvua, se on ihmiseksi tulemista, joka edellyttää kasvatusta.

Kasvatuksessa sivistys on kasvatuksen päämäärä ja sisältö ja konteksti. Sivistysprosessi on hänelle laajempi kuin tradition dynaaminen muuttaminen. Se on luonnon henkistämistä.

Snellman liitti sivistysajatukseensa kanaallisvaltion perustamisen ja kansalliskielen luomisen ja vahvistamisen. Hän oli patriootti.

Negatiivisen kasvatuksen idea

Snellman hyväksyi J.-J. Rousseaun opin negatiivisesta kasvatuksesta, jonka mukaan kasvatettavalle ei ole niin opetettava hyveitä vaan varjeltava häntä paheesta ja pahoista tavoista.

Snellman hyväksyi fyysisen kurittamisen, kun tavoitteena oli ruumiintekeminen toiminnan tottelevaiseksi välineeksi. Kuuliaisuutta tuli opettaa vain kielteisesti rankaisemalla lasta tottelemattomuudesta.

Tiivistän Snellmanin kasvatusajattelua vastauksiksi kuuteen klassiseen kysymykseen:

• MIKSI. Kasvatuksen päämääränä oli sivistys. Sivistys oli prosessi, ja näin ei voida antaa luetteloa tiedoista tai kyvyistä, jotka yksilön tulisi hallita ollakseen sivistynyt. Ihmisen pitää tuntea oma aikansa ja sen henki. Kirjallisuuden harrastaminen ja korkeatasoisen kirjallisuuden tuottaminen ja vaaliminen olivat Snellmanin mukaan yksi mittari, jolla jonkin maan sivistystä voitiin arvioida. Kasvatus tähtää itsetoiminnallisuuteen

• MITÄ. Kotikasvatuksen kohteena on traditio. Tradition, menneiden sukupolvien työn ja tiedon vastaanottaminen ja sen merkityksen ymmärtäminen muodostavat Snellmanin ajattelussa sivistysprosessin keskeisen sisällön. Koulukasvatuksessa Snellman asetti realitiedon ennen uskonnollista kasvatusta. Koulun keskeinen tehtävä oli opettaa lukemaan, niin että ihminen ymmärtää syvästi lukemansa.

• MITEN. Snellman kannatti kuria. Kaikki kasvatus on pakkoa sen vuoksi, että se on halujen kurissapitämistä, pelkän eläimellisen egoismin tukahduttamista. Yksilö syntyy epävapaana ja järjettömänä. Kasvatus on läpi elämän jatkuvaa itsekasvatusta järkeen ja vapauteen. Pakon kautta vapauteen. Snellman kannatti omatoimisuutta. Traditiota ei oteta vastaan passiivisesti. Snellmanin mukaan yksilön tiedot ovat täysin tyhjän päällä eivätkä ansaitse tietämisen tai sivistyksen nimeä, jos ne eivät ole itsenäisesti hankittua, ajateltua ja yksilölliseksi kokonaisuudeksi muokattua tietoa. Snellman korostikin rakentaneensa itse oman päänsä. Hän vastusti kotiläksyjä ja "hedelmätöntä läksyjenlukumenetelmää". Varhaisina vuosina lapsen kasvattaminen merkitsi hänelle pikemmin varjelemista pahasta tavasta kuin hänen totuttamistaan hyviin tapoihin. Niinikään Snellman arvosti perinpohjaisuutta. Opettajan tehtävä oli kontrolloida, että asia on todella ymmärretty.

• KUKA. Vanhemmat antoivat lapselle kotikasvatuksen. Opettajat yleisen sivistyksen. Snellman oli kiinnostunut kansasta, mutta hänelle se tarkoitti talonpoikaistoa, joka edusti hänelle ihanteellisia ja ihannoituja ominaisuuksia. Kansan ulkopuolella oli rahvas, jonka elämään kuului köyhyys, lika, täit, viina, lihanhimo, syljeskelyt ja riettaat tanssit. Köyhä rahvas ei ollut Snellmanille sivistämisen kohde.

• MISSÄ. Snellmanin mukaan ”... koko elämä on koulu, jossa yksilöstä muovataan ihminen, ja juuri tämä sivistysprosessi itse muodostaa ihmisessä olevan inhimillisen.” Snellmanin ajattelussa kasvatuksessa on kolme vaihetta: lasten kasvatus, kouluopetus ja itsekasvatus. Viimeistä Snellman piti kasvatuksen tärkeimpänä muotona. Kotikasvatus annettiin kotona. Opetus annettiin kouluissa ja yliopistossa. Kaikki koulutus ei ole sivistävää. Sivistävä koulutus edistää yksilön omaa, yksilöllistä sivistymisprosessia. Snellman ei kannattanut kasvattavan kansakoulun ideaa, sellaisena kuin Uno Cygnaeus ajoi. Itse asiassa hän suhtautui siihen hyvin kyynisesti. Kerrotaan, että hänestä kansakoulun ei saanut aikaan mitään muuta hyvää kuin suuren palkan Uno Cygnauekselle. Snellmanin mielestä kansakoulun tuli olla opetuslaitos, yksinkertaisesti ”laitos, jossa väestön suurelle joukolle hankittiin tilaisuus oppia tiedon alkeita”. Snellman on suomalaisen kansakoulun (toinen) isä. Häin oli Aivan eri kaliberin ajattelija kuin Cygnaeus. Snellmanin oppi kansakoulusta kehittyi vuosina 1840-1842, Hänestä kansakoulun kansakoulun kautta yleinen sivistys tunkeutuu kansakunnan kaikkiin yhteiskuntaluokkiin ja herättää rakkauden yleisinhimilliseen sivistykseen.
  Snellman oli itse Helsingin vuoro-opetuskoulun johtokunnan puheenjohtaja.

Kuinka Snellmanilainen kasvatus eroaa Porthanin esittämistä ideoista? Snellmanin (1) ihanneihmisen on edelleen hyveellinen ja toisia palveleva, mutta moraali on itserakennettua. Tavoitteena on kulttuurinsa hyväksynyt ihminen - ei tietyn uskonnon. Käytännön taitojen sijaan tulee vaatimus yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Oleellista on osata lukea ja ymmärtää itse. (2) Kasvatuksen sisältönä on oman elämän traditio. (3) Keinoissa Snellman on toisaalta "vanhanaikaisempi". Hän kannattaa tiukkaa kuria, fyysistä kurittamista. Toisaalta hän on läksyjen ja kuulustelujen suhteen radikaali. Ilosta ja ilmapiiristä Snellman ei kirjoita. (4) Oppilaan oma rooli kiinnostaa Snellmania enemmän kuin opettajan. Motivaatio on tärkeää. (5) Snellman piti "vanhanaikaisesti" kotikasvatusta hyvin tärkeänä. Kouluopetuksen tuli eriytyä säädyn mukaan.

Yhteenvetoa

J.V. Snellman oli kiistatta Suomen suurmiehiä. Hän oli kansallisfilosofimme. Hän oli valtiomies, kansallinen herättäjä, suomen kielen esitaistelija ja Suomen itsenäisen markan luoja. Snellman vaikutti ratkaisevasti siihen, että vuoden 1863 asetus suomen kielen oikeuksista saatiin aikaan. Snellman oli patriootti, mutta hän ei tavoitellut Suomelle itsenäisyyttä. Aleksanteri II aateloi Snellmanin loppuvuodesta 1866 tunnustuksena pitkästä ja ansiokkaasta palveluksesta.

Hän sivistyskäsitystään voi kritisoida elitistiseksi, mutta sen syvää vaikutusta ei kannata kiistää.

Michael Uljensin mukaan Snellmanin kasvatusajattelu on häpeämättömästi unohtunut. Uljens kehuu Snellmanin kasvatusajattelua, josta löytyy mm. ratkaisu klassiseen paradoksiiin autonomiseksi kasvattamisesta. Traditio onkin dynaaminen. Sitä ei vain omaksuta, vaan sitä myös kehitetään edelleen. asvu on tradition ylittämistä. Kari Väyrysen mukaan Snellmanille kasvatus ei ole sopeutumista johonkin valmiiseen vaan kasvatus on itse aktiivinen osa tulevaisuuden rakentamista. KSnellman oli myös ensimmäisiä, jotka näkivät kasvatusopin tehtäväksi määrittää, mitä kasvatus on ei mitä sen pitäisi olla. Hän myös esitti elinikäisen kasvatuksen ideaa.

Snellman oli monessa suhteessa sidoksissa omaan aikaansa. Hän esim. hyväksyi säätykohtaisen kasvatuksen. Ehkä nykyaikaan istuu vaikeasti se Snellmanin ajatus, että ainoastaan yksi kansa ja sen kulttuuri voivat muodostaa yhden kansallisuuden. Tämä vaatii yhtä kieltä kansallisen koulutuksen pohjaksi. Kieli ei ole ainoastaan väline ajatusten muotoilemiseksi, vaan koko kansakunnan ajattelu on sisäänrakennettuna sen yhteiseen kieleen.

Niinikään meille ei avaudu, miksi Snellman vastusti harjoitusaineiden ottamista mukaan kansakoulun ohjelmaan.

Uudelleen Snellmanin ajatuksista pitäisi ajatella mm. kodin ja yhteiskunnan suhde sekä globalisaatio. Kasvatus kuului kodille. Se oli paikallisen tavan siirtämistä. Opetus taas siirsi yleisinhimillistä tietoa. Jako ei toimi enää, kun osa perheistä laiminlyö kasvatuksen.

LISÄÄ TIETOA SNELLMANISTA

Salomaa, J.E. (1944). J.V. Snellman. Elämä ja filosofia. Helsinki: WSOY:

Snellman, J.V. (1931). J.V.Snellmanin kootut teokset XI. Porvoo: Helsinki.

www.helsinki.fi/historiallisethumanistit/snellman

Snellmanin elämästä kertova peli: http://ludocraft.oulu.fi/snellman/index.php?pg=paasivu

J. V. Snellmanin kootut teokset ovat luettavissa Snellman 200-vuotta juhlahankkeen sivuilla: http://www.snellman200.fi/kootut_teokset/fi.jsp

Snellamin ajan koulunkäyntiä Helsingissä:

http://www.hel2.fi/tietokeskus/julkaisut/pdf/06_02_17__snellman_suomi.pdf