 |
| Psykologian tohtori Kaisa Aunola. Kuva lainattu VihreänLangan sivuilta. |
Niinpä vastaan yhteen hyvään kommenttiin tässä. Kommentoija oli sitä mieltä, että lasten motivaatioon ei voi enää (juurikaan) vaikuttaa koulussa, koska se syntyy jo varhaislapsuudessa kotona.
MONI ajattelee ehkä samalla tavalla. Jyväskylän kongressissa seurasin Kaisa Aunolan luentoa, ja hänen huippuyksiköksi arvioiti oppimista tutkiva laitoksensa on tuottanut empiiristä aineistoa juuri koulun mahdollisuuksista vaikuttaa. Ja tulokset ovat tosi kiinnostavat.
JUTUN juoni meni about näin. Opetuksessa lapsi joko suuntautuu tehtävään tai sen välttämiseen. Tehtävään suuntautunut opiskelee. Tehtävän välttämiseen suuntautunut häslää. Tällä suuntautumisella on tilastollinen yhteys tuloksiin. Suuntautumiseen taas vaikuttaa lapsen käsitys itsestä (kuinka kyvykäs olen? tahdonko tuota?). Tuo käsitys syntyy kokemuksista: onnistunko vai epäonnistunko. Juuri tähän kokemukseen opettaja voi vaikuttaa- ja sitä kautta motivaatioon.
Aunola käytti teoreettisena taustanaan Ed. Ryanin ja R. Decin klassista tarveteoriaa. Olen oppinut sen seuraavassa muodossa. Ihmistä motivoi 1. pätevyys, hallinta 2. autonomia 3. itselle tärkeiden huomio. Aunola käytti vähän toisia termejä.
Miten opettaja voisi lisätä oppilaan motivaatiota käydä koulua ja tehdä koulutöitä? Tiivistin Aunolan antia omiin ajatusaihelmiini:
- optimoidaan tavoitetaso (ei liian vaikeita, ei liian helppoja). Tuotetaan kokemuksia pätevyydestä. "Minä osaan!"
- otetaan lapset mukaan suunnittelemaan arkea ja opetusta. Annetaan lastenkin päättää. "Minä vaikutan".
- annetaan kannustavaa palautetta (toruminen lisää kielteisiä tunteita). Kiitetään - ei tuloksesta- vaan itseohjautuvuudesta. "Minä olen arvokas".
LUENNON jälkeen oli pakko naputella lisää viisautta omaan "oppilaan oppimistila.."-diapakettiin.
2 kommenttia:
Näin juuri. kaikki on kiinni tunteesta pystynkö? olenko riittävän hyvä? kannattako minun edes yrittää? Näitä lapsia on yhteiskunnassamme yhä useampia. Lapsia jotka eivät ole kokeneet itseään riittävän tärkeiksi merkitsevissä ihmissuhteissa, lapsia jotka kokevat olevansa huonoja, itsetunnoltaan hauraita.
Totta on varmasti että kun kuvaamallasi tavalla lapsia rohkaistaan ja saadaan tuntemaan ettei he ehkä olekkaan aivan toivottomia, antaa tämä toivoa paremmasta. Näin motivaatioon aivan varmasti pystytään vaikuttamaan monen kohdalla, mutta tosiasia kuitenkin on että tässä tehdään paikkaavaa työtä, aivan kuten lastenpsykiatriassa, jossa kehityshäiriöiset lapset jonottavat apua vuosikausia.Eikö olisi loppujenlopuksi huomattavasti järkevämpää miettiä miten mahdollistaa kasvatuskäytännössä normaalin itsetunnon toteutuminen ja näin ennaltaehkäistä kyseistä kasvavaa ongelmaa?
Viisaasti pohdittu, Tarja Lund.
Lähetä kommentti