Kirjoja

Kirjoja

perjantaina, huhtikuuta 02, 2010

Sakari Topelius- Suomen kansan satusetä


KUVA: Zacharias Topelius

Suomalainen pedagogiikan alkulähteillä osa 14.

Zachris (Zacharias, Sakari) Topelius (1818-1898) oli ruotsinkielinen mutta suomea erittäin hyvin osannut lehtimies, kirjailija, runoilija, lehtori, amanuenssi, Suomen historian ja myöhemmin yleisen historia professori, Helsingin yliopiston rehtori ja valtioneuvos.

Topeliuksen isä oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä. Hän kuoli vuonna 1831. Topelius kävi Oulun triviaalikoulun. Lukeminen oli hänen intohimojaan jo tuolloin. Hän valmistautui yksityiseen ylioppilaskokeeseen J.L. Runebergin vaimonsa kanssa pitämästä täysihoitolasta käsin Helsingissä. Siellä kokoontui merkittävä lauantaiseura, mukana oli mukana mm. J.W.Snellman.
Ylioppilaaksi Sakari pääsi vuonna 1833. Tohtoriksi hän valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 1847.

Vuodesta 1841 Topelius oli Helsingfors Tidningar -lehden toimittaja. Lehti kohosi Suomen suosituimmaksi, ja Topelius saattoi olla maan ensimmäinen täyspäiväinen toimittaja. Vuonna 1854 Topelius nimitettiin Helsingin yliopiston ylimääräisen professorin virkaan ja 1875 hänestä tuli yliopiston rehtori. Eläkkeelle Topelius jäi vuonna 1878 ja sai valtioneuvoksen arvonimen.

Topeliuksen tuotanto oli laajaa. Hän kirjoitti satoja runoja. Näistä tunnetuimpia ovat Kesäpäivä Kangasalla, Sylvian joululaulu ja virsi Totuuden Henki. Hän julkaisi Suomen ensimmäisen historiallisen romaanin. Topeliuksen tunnetuimpia teoksia lienevät "Välskärin kertomukset" ja koululaisille tarkoitetut"Luonnon kirja" ja "Maamme kirja".

Topeliusta on kutsuttu Suomen kansan satusedäksi valtavan satutuotansa vuoksi. Hän kirjoitti lapsille sellaisia opettavaisia ja hyvin suosittuja lastensatuja, kuten Koivu ja tähti, Adalminan helmi ja Sampo Lappalainen. Sadut on koottu teossarjaan "Lukemisia lapsille". Monia hänen satujaan esitetään yhä (mm. Prinsessa Ruusunen)

Topelius korostaa teoksissaan isänmaallisuutta ja uskontoa. Hänestä sääty-yhteiskunta, vaati toimiakseen yhteiskuntaluokkien toimimista sopusuhtaisessa yhteistyössä. Hän otti voimakkaasti kantaa köyhälistön olojen parantamiseen. Saduissa sama pyrkimys ilmenee teemana "Ole hyvä köyhille". Hän rakasti Suomea ja sen kansaa ja kehoitti oman aikansa ylioppilaita jalkaretkille maaseudulle.

Topelius oli tunnustuksellinen kristitty. Voidaan puhua erityisestä topeliaanisesta maailmankuvasta, jota kuvaa syvä uskonnollinen vakaumus ja rakkaus luontoon. Topeliuksen mukaan luonnossa vaikutti henki, jumala tai maailmasielu. Hänen tuotannossaan on moraalinen pedagoginen sävy.

Topeliuksen ajatuksia pedagogiikasta

Topelius opetti muutaman vuoden Helsingin lyseossa historiaa ja ruotsia. Hänet nimitettiin vuonna 1852 Vaasaan lukion historia lehtoriksi (virka tosin siirtyi Vaasan palon vuoksi Pietarsaareen!). Hän pääsi professoriksi, mutta ei hän varsinaisesti ollut tiedemies. Hänen tieteellinen tuotantonsa oli vähäistä. Ei hän ollut kasvatusajattelijakaan, mutta hän vaikutti monia väyliä pitkin suomalaiseen kasvatusilmapiiriin. Kirjojensa kautta hänen vaikutuksena ulottui toiseen maailmansotaan saakka. Satujen kautta vaikutus saattaa jatkua yhä.

Topelius liittyy moniin sitein 1800-luvun kasvatusta koskevan ajattelun muutokseen. Tuohon aikaan vanhemmilla oli yleisesti edelleen ehdoton määräämisvalta lapsiin nähden, ja tottelevaisuus oli lasten ensimmäinen velvollisuus.

Valistuneimmissa piireissä alkoi kuitenkin muutos. Lapsen kasvua alettiin johtaa enemmän kuin aikaisemmin lapsen oman luonnon ja taipumusten mukaan. Innoittajana oli ennen muuta J.-J. Rousseau. Takaisin luontoon! Lapsia tuli totuttaa kestämään pakkasta, voimakkaita liikkeitä ja rasituksia, ketteriksi, väkeviksi ja reippaiksi. Vähästä ei saanut säikähtää. Mieleen tuli iskostaa totuudenrakkautta, kiitollisuutta, ihmisrakkautta, avuliaisuutta, kohtuullisuutta, vaatimattomuutta... Tahdon piti lujittua ja tunteita oli jalostettava.

Ihmisyyden, lapsuuden ja luonnon kunnioitus olivat tärkeitä myös Topeliukselle. Ne ovat sitä yhä.

Topeliuksen näkemys ihmisen elämänkaaresta

Topeliuksen pedagogisten ajatusten taustalla on hänen elämänkaarihahmotelmansa, jossa on neljä vaihetta: lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus.
  • Lapsi ja maailma ovat yhtä lapsuudessa. Lapselle leikkikalu elää. Lapsi on välitön ja vilpitön toimissaan. Lapsen on helppo uskoa uskonnollinen totuus. Lapsuus on tekemisen aikaa, toimintaa. Matkiminen ja jäljittely ovat mielikuvituksen alkumuoto lapsilla.
  • Lapsuuden ja nuoruuden välissä on samaa, mitä hämärä on yön ja aamun välissä. Siirtyminen nuoruuteen on kuin syvä lankeemus: lapsen onnellinen Eedeni särkyy loistaviksi sirpaleiksi.
  • Lapsuuden paratiisin pilkkoo nuoruuteen kuuluva mietintä (abstrakti ajattelu). Nuoruus on ajattelun vaihe. Ajattelua ei kuitenkaan saisi herättää liian aikaisin. Nuoruuteen kuuluvat myös suuret ihanteet. Nuoren oma voima puhkeaa esiin. Mikään ei ole mahdotonta. Nuoruuteen kuuluu myös rajaton innostus. Tunteet eivät ehkä ole pysyviä, mutta ne ovat vilpittömiä. Nuori elää tulevaisuutta.
  • Aikuisuus on ankaraa. Tulee kokemus, joka kovakätisesti oikoo haavekuviamme. Aikuiselle ei ole aikaa haaveilla. Nykyisyys vie koko huomion.
  • Aikuisuus taittuu sitten vanhuudeksi. Vanhus on saavuttanut taisteluissaan vaikeuksien kanssa lapsuudelle vastapäisen kukkulan harjan. Hän näkee tulevaisuuden taivaassa päänsä päällä ja maailman menneisyytenä alhaalla laaksossa. Hän on uupunut kiipeämisestä. Vanhus ei mietiskele. Hän tuntee.
Lapsuuden ominaislaatu

Näistä elämänvaiheista Topelius arvostaa ennen muuta lapsuutta. Hänen näkemystään lapsuuden ominaislaadusta pidetään hyvin modernina. Clue on siinä, että lapsi hahmottaa maailmaa erilailla kuin aikuinen. Ajatus on Fröbelilta. Fröbel korosti, että lapsi on erilainen kuin aikuinen (lasta pidettiin yleisesti vain pienikokoisena aikuisena). Topelius kirjoittaa, että lapsi näkee kokonaisemmin ja välittömämmin, itse jatkuvasti mukana eläen. Lapsuuteen kuuluu leikki ja mielikuvitus. Leikissa ja saduissa elää vapaus, uuden luomisen mahdollisuus. Topelius arvosti lapsuutta. Hän puhui kohoamisesta - ei laskeutumisesta- lapsen tasolle.

Sivistys

Myös Topeliuksen kasvatusajattelussa keskeinen käsite on sivistys. Sivistys oli ihmisen sisäistä jalostumista (ei vain oppineisuutta). Sivistyksen ei tullut jäädä vain eliitin asiaksi. Ja sen tuli jatkua koko elämän ajan. Koulun on annettava kasvatuksessaan alku elämänaikuiselle itsekasvatukselle, jotta maailmallinen perisynti itsekkyys voitetaan.

Vääräoppinen kasvatusoppi

Kirjassa "Lehtisiä muistikirjastani" Topelius esittää oman, vääräoppiseksi luonnehtimansa kasvatusopin. Nostan mm. siinä esitetyistä ajatuksista esiin seuraavia piirteitä:

1. Luonnollinen kasvatus

Tuon ajan keskieurooppalaiset pedagogit (mm. Pestalozzi ja Fröbel) vaativat luonnollista kasvatusta. Luonnollinen kasvatus on kokonaisvaltaista; kolmea ihmissielun voimaa: ajattelua, tunteita ja tahto tulee kehittää tasapuolisesti.

Topelius muistuttaa mieliin, että jo kreikkalaisten tavoitteena oli ruumiin ja sielun sopusointu. Kristinusko nosti sitten hänen mukaansa ajatuksen kehittämisen koulun keskeisimmäksi tehtäväksi. Opettajaksi nousi kirja. Topeliuksen mukaan koulussa ei kuitenkaan pitäisi kasvattaa tietoa vaan ihmistä, koko ihmistä. Ajattelu (tieto) vain yksi sielunvoima. Myös tunne ja tahto ovat tärkeitä. Valtakunta on ilman hallitsijaa (tahtoa). Kun tunnetta ei vaalita, se saa vaellella omia teitään.

Luonnolliseen kasvatukseen kuului myös Rousseaun "Emilessä" esittämä idea siitä, että kasvu ohjautuu lapsen luonnosta (alunperin idea löytyy jo Aristotelelta). Lapsen luonto oli kehityksen alullepanija, aikuinen ei saanut häiritä tätä kehitystä. Fröbel vertasi lasta kasviin. Kasvattajan on oltava puutarhuri. Siemenestä kehittyy kasvi, joka on saman siemenen uusi ilmentymä. ”Lapsi” säilyy ihmisessä aina.

Lapsen kehitys on jaksoittaista, ja lapsen voimia ja tapimuksia tulee kehittää siinä järjestyksessä kuin ne ilmaantuvat. Lapsen erikoisluonnetta on kunnioitettava. Jokaisena ikäkautena on pyrittävä vain siihen, mitä ikä edellyttää.

Topeliuksen mukaan kasvatus on ihmisessä olevien piilevien voimien tietoiseksi tekemistä. Tämän idean juuret ovat Sokratessa ja Platonissa. Heistä kasvatuksen oli tehtävä ihminen tietoiseksi omista piilevistä voimistaan ja mahdollisuuksistaan.

Luonnolliseen kasvatuksen kuului, että lasta kasvatetaan kokonaisuutena. On siis hoidettava ajatusta, tunnetta, mielikuvitusta ja tahdonvoimaa. Niistä oli opetettava kullekin ikäkaudelle helposti tajuttavia esimerkkejä.

Luonnolliseen kasvatukseen liittyy myös kysymys motivaatiosta. Fröbel kirjoittaa: "Oppilas ei ole astia, joka pitäisi täyttää vaan tuli joka tulisi sytyttää". Harrastuksen herättäminen oli Topeliuksen opetusopin korkein lähtökohta. On herätetettävä nuorissa tietämisen ikävöinti.

Opettajan on yhtä paljon herätettävä kuin opetettava (motivaation periaate). Opettajan on vain osattava innostua opettamistaan asioista- Innostus tarttuu, kun esitys on on elävää, ja elävä herättää elämää. Opetus on tehtävä eläväksi, jotta sen voi omaksua. Tässä on historiallisten näytelmien mahdollisuus!

Tietoa ei synny ilman vastaanottajan ymmärrystä. Ymmärryksen voi elävästi ja hedelmällsesti vaikuttaa vain sellainen aines, joka sisältää tahdon ja tunteen ulottuvuudet. Elävä kertomus on tällainen. Oppikirjojen tulisi sytyttää, ei riitä että ne ovat täynnä faktoja.

1800-luvulla alettiin korostaa erityisesti Porthaniin vedoten moraalikertomusten voimaa. Pahoista piti puhua osoittamalla inhoa jne. Myös Topelius uskoi tarinoiden ja satujen voimaan. Anna kertomuksen puhua omasta puolestaan (uskonto myös). Ei tarvita alleviivausta.

Sisällöt tulee järjestää tutusta tuntemattomaan.

2. Kasvatuksen päämääränä tämä elämä ja seuraava

Topeliuksen mukaan kasvatuksen tavoite ei ole selvitä vain tässä maailmassa vaan selviämisen tavoite ulottuu maallisen elämämme ulkopuolelle.

3. Oppikirjan aseman purkaminen

Topelius pohtii, saako kirjasta tietoa luonnosta. Tieto ei ole hänen mukaansa kirjoissa. Koulun tieto on ”humbugitietoa”, joka unohtuu.

4. Yksilöllisesti

Edistyminen ja vaatimukset oli asetettava kykyjen ja taipumusten mukaan.

Kritiikkiä vanhaa koulua kohtaan

Topelius kuului niihin 1800-luvun hahmoihin, jotka kritisoivat vanhan koulun opetusta. Hän valitti, että “ makkarantäyttöjärjestelmä ahtaa oppilaihin kuollutta tietoa, hajanaista hedelmätöntä pikkurihkamaa. Koulu on kirjan ja koulusalin vanki.”

Topeliuksen mukaan moni luulee, että koulussa opetetaan liian vähän. Että koulun tulisi opettaa mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman vähässä ajassa. Hän oli eri mieltä. Topeliusta voidaan pitää tässä mielessä perinpohjaisuuden periaatteen kannattajana(laadun vastakohtana määrä).

Topeliuksella on muuten mielenkiintoinen perustelu koululaisten pitkälle kesälomalle. Hän mukaansa lukuvuoden pituuden tulisi olla 9 kk vuodessa, koska sen ajan pohjolan luonto uinuu kuin perhosen kotelo kuoressaan. Kesäksi lapsen on päästävä ulos luontoon.

Opettaja tarvitsee koulutusta

Topelius puolusti opettajan työn ominaislaatua ja tärkeyttä. Opettajan valmistus oli hänestä tarpeen. Vastakkaisen käsitys oli, ettei mikään erikoinen opettajan valmistus ole tarpeen, vaan koulumestarin työ voidaan hyvin yhdistää lukkarin toimeen.

KIRJALLISUUTTA

Klinge, M.(1998). Idylli ja uhka: Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. Helsink: WSOY.

2 kommenttia:

Rauno kirjoitti...

Niinpä. Topelius ei suinkaan ollut vain "satusetä". Hän oli visionääri, jolla on asiaa nytkin.
Nuo neljä kasvatusopillista tukipylvästä ovat kasvatustyön ytimessä tänäänkin. Taaksepäin katsominen, hidastaminen auttaisivat usein tunnistamaan arvokkaan traditiossa ja näkemä paremmin edessä olevaa... Missä on koulutyön (elävä) traditio?

Martti kirjoitti...

Silloin kun me opiskeltiin, tuli juuri muotiin opetusteknologinen pedagogiikka (muistatko inot jne.
Topelius edustaa sellaista idealismia, joka ei enää tuolloin purrut kuin streinerlaisiin.