Johannes Käis- vaikuttajahahmo heimokansamme parista

Johannes Käis (1885-1950) oli Vörun seminaarin johtaja. Hän oli opiskellut Pietarissa matematiikkaa ja fysiikkaa ja innostui koulutyöstä. Erityisesti häntä innosti yksilöllisyyden idea.

Johannes Käis kokosi opettajia yhteen vaihtamaan ideoita. Hän opetti opettajia erittelemään työkokemuksiaan ja kirjoittamaan niistä artikkeleita. Hän ts. koulutti opettajista kirjoittajia. Hänen verkostossaan oli satakunta kirjoittajaa.

Käisin ideat levisivät Latviaan ja erityisesti Suomeen. Hänen lehtensä ”Koulunuudistaja” (1934-) julkaisi myös suomalaisten aatetovereiden kirjoituksia. Lehdessä oli jopa kaksikielinen heimopalsta.

Käis kävi vuonna 1934 luennoimassa Suomessa Suomen Kasvatusopillisen Yhdistyksen kutsusta yksilöllisestä työtavasta ja Viron uudistuvasta koulusta. Virolaisen kansakoulun koulunäyttelyitä erityisesti työkirjakokoelmia ihailtiin.

Hänen kirjoistaan ilmestyi suomeksi ”Yksilöllinen työtapa koulunopetuksessa”(1935) ja ”Uuden koulun työtapoja” (1937). Ne olivat ensimmäisiä uudistuspedagogiikan hengessä laadittuja opetusopillisia teoksia Suomessa.

Uusi koulu ja erityisesti työkouluidea levisivät Suomeen nimenomaan Virosta. Miksi? Koulu-uudistus eteni Virossa mm. siksi, että siellä ei ollut tulppana herbart-zilleriläistä opetusoppia. Suomeen taas Soininen oli juuri tuonut sen. Viro sai sekin vaikutteita Saksasta, mutta mm. työkoululiikkeen Kerschensteinerilta.

Toinen maailmansota pysäytti koulu-uudistuksen niin Virossa kuin Suomessakin. Neuvostomiehityksen aikana Käisin teokset olivat kiellettyjä. Tänään hänen maineensa on palautettu. Johannes Käis on Viron kasvatustieteen vertauskuva, ehkä ansioitunein virolainen koulunuudistaja.

Käis, J. (1937). Uuden koulun työtapoja. Omatoimisuus ja työohjeiden käyttö kouluopetuksessa. Kansakoulunopettajain jatko-opintoyhdistuksen julkaisuja III. Helsinki: Otava.

Sain tämän 73 vuotta vanhan kirjan Kansasen Pertiltä. Syvä kumarrus. Hieno teos

Teoksen ytimessä on omatoimisuuden periaate, joka oli Käisin mielestä koko koulu-uudistuksen keskeinen kysymys. Kumman tulee olla opetuksessa aktiivinen, kumman passiivinen- opettaja vai oppilas. Käisin mielestä oppilas olkoon aktiivinen, ja opettaja lukekoon tunnilla vaikka sanomalehteä.

MIKSI JUURI OMATOIMISUUTTA?

Omatoimisuus on edellytys yksilöksi kehittymiselle, joka taas oli osa Käisin sivistysihannetta: persoonallisuutta.

Omatoimisuuden periaatteen taustalla on oppimisnäkemys, jonka mukaan oppilas saa koulusta henkisenä omaisuutenaan vain sen, minkä hän on omasta toiminnastaan oppinut ja mihin hän on eläytynyt.

Omatoimisuus edisti itsenäisyyttä, riippumattomuutta toisista. Pienen kansan sivistyksen luomiseksi, säilyttämiseksi ja kehittämiseksi Virossa tarvittiin toimintakykyisiä ja -haluisiä, kansanvaltaisia kansalaisia. Itsenäisiä persoonallisuuksia. vanha koulu ei antanut tähän eväitä.

MITEN YKSILÖLLISYYS NÄKYY SISÄLLÖISSÄ?

Jos oppiaineet eivät sovi oppilaan kyvyille eivätkä taipumuksille, niin hangoittelee lapsen luonto niitä vastaan. Oppiminen tapahtuu vasten tahtoa, ja tulokset ovat heikkoja, kirjoitti Käis. Siksi opetussuunnitelmaa pitää yksilöllistää.

MITEN OMATOIMISUUS NÄKYY MENETELMISSÄ?

Käisin tavoitteena oli kaikkien myönteisten, yksilöllisten voimien kehittäminen. Tämän edellytyksenä on kasvatus itsenäisyyteen omatoimisuuden avulla. Työtapana se tarkoitti yksilöllistä työtapaa. Ja Käisin kohdalla erityisesti työohjeisiin perustuvaa työtapaa.

Omatoimisuuden historia ulottuu ainakin Pestalozziin. Mutta vasta työkoululiikkeen mukana 1900-luvun alussa se muodostui koulu-uudistuksen keskipisteeksi. Rakkaalla lapsella oli monta nimeä: työkoulu, toimintakoulu, aktiivinen koulu, Dalton ja Winnetka-suunnitelmat,

tuottavuuskoulu, tuotantokoulu, polytekninen koulu...

Käis halusi erotella toiminnan ja työn käsitteet. Toiminta on prosessi, esim. leikki. Työ on toimintaa, jossa tärkeää on myös tulos.

Omatoimisuudessa Käis erotti kolme astetta:

1. aktiivinen työ (ei olla passiivinen, oma tempo)

Toki Käis myönsi, ettei oppilaan tajunta ole opettajan opettaessakaan passiivinen (Pestalozzi).

2. yksilöllinen työ (itsenäisyyttä, valintaa, vapautta toimia oman harrastuksensa ja voimien mukaan)

3. täysin vapaa toiminta (sponaanisuuden aste, lähtökohtana omat harrastukset, toiveet, ajatukset, tahto). Kyseessä on oma-aloitteinen, itsenäinen ja luova työ, johon kuuluvat omat kysymykset ja itsenäisen probleemin keksiminen. Tähän on koulussa hänen mukaansa verraten vähän mahdollisuuksia.

Käis avaa aktiivisuuden käsitteeseen mielestäni mielenkiintoisen näkökulman. Hän ei kirjoita ihmisen taipumuksesta laiskuuteen, mutta jotenkin sekin tulee mieleen. Käis kuvaa ihmisen suurta houkutusta selvitä jäljittelemällä. Jäljittely on väliaste vaisto- ja järjellisen toiminnan välillä.

Kuitenkin todelliseen oppimiseen johtaa vain toiminta, jossa ratkotaan itselle tärkeää kysymystä. Käisin tavoitteena on selvästi oman, itsenäisen ajattelun kehittyminen.

Käisin keskeinen työkalu oli kirjallinen työohje. Työohje

• näyttää päämäärään
• sisältää mahdollisuuksia valita (mm. lisätehtävät, helpompia ja vaikeita). Oppilaalle voidaan antaa mahdollisuus tehdä omassa järjestyksess kokonaisen työohjeistoja.
• auttaa työvälineiden löytämisessä
• toimii opettajan sijaisena
• ohjeiden tulee olla selkeät
• työkorttiin voi sisältyä lukuaineksia
• tehtävien tulisi olla sellaisia, että vastausta voi vain jäljentää
• kirjoitustehtävien lisäksi kortilla voi olla myös ”mietittäväksi”-tehtäviä ja ”pidä mielessä”- tehtäviä.
• korttien tulisi olla irtonaisia
• vastaukset kirjoitetaan vihkoon, jossa on irtosivut. Näin työ ei katkea, vaikka opettaja ottaa työn tarkastettavaksi
• joka aineeseen, tai kokonaisuuteen oma vihko
• tehtäväkortit voivat olla valmiiksi painettua (Näistä syntyi nykyiset työkirjat)
• aikaa pitäisi olla enemmän kuin 45-50 min.
• mielellään vain vapaaehtoisia läksyjä, mahdollismman suuri osa oppimistyöstä tapahtukoon tunneilla
• kertaamista tarvitaan, tässä auttavat kertauskortit, kertaamistyöohjeet.
• opettaja rekisteröi, minkä työohjeen oppilas on tehnyt ja milloin valmis.
• työn voi tarkastaa opettaja, oppilas itse (täältäkö tulee oppilaan itsearviointi?)

Työohje voi olla esim. seuraavanlainen:

Työkortti (3. lk)

Kuinka käytämme hyväksi tulta ja sen synnyttämää lämpöä?

1. Luen kappaleen ”Keittiön salaisuuksia”

2. Kirjoitan

a) Lämmitys ja polttoaineena käytämme...

..

3. Piirustan jonkin talouskalun

Aikaa 1 tunti

MITEN YKSILÖLLISYYS NÄKYY MENETELMISSÄ?

Käisin mukaan yksilöllisyys ei ole uutta kasvatuksen ja opetuksen historiassa. Oppilas istui opettajan jalkojen juuressa jo Kreikassa. Eliitillä on aina ollut yksityisopettajia, eikö?

Sokrates sitoi opetuksen oppilaan harrastuksiin ja lähti hänen ajatus- ja harrastuspiiristään. Aristoteles otti huomioon kuulijainsa henkisen tason ja toiveet: toisille hän kertoi esimerkkejä, toisille sitaatteja (vrt. retoriikka). Käisin mielestä yksilöllistä työtä tehdään yliopistossa, ainakin hänen aikanaan Yhdysvalloissa.

Vanha koulu ei ota huomioon oppilaitten yksilöllisyyttä. Uudessa koulussa se on mahdollista mm. valittavien tehtävien kautta.

YKSINKÖ OMATOIMISUUS JA YKSILÖLLISYYS?

Käis ei siis ollut fanaatikko. Hänen mukaansa kaikkia asioita ei voi jättää vapaan omatoimisuuden varaan. Se johtaa taantumiseen.

Niinikään tarvitaan myös yhteiskunnallisuutta, sosiaalista kasvatusta. Vain kokonaisuudeksi muodostunut yksilöllisyys on persoonallisuus. Hänellä on mm. itserajoituskykyä. Persoonallisuus vie yhteiskuntaa eteenpäin.

Yksilöllisyys ja yhteiskunnallisuus eivät ole tavoitteina ristiriidassa. Ihminen on aina yksilö, ihminen ei kertaudu missään. Jokainen käyttämättä jätetty yksilön kehittymismahdollisuus koituu myös yhteisön haitaksi. Yhteiskunnallinen näkökulma auttaa kasvattamaan luonnetta. Niinpä hän nostaakin esiin, että uudistuspolitiikan kaksi periaatetta ovat yksilöllisyys ja yhteiskunnallisuus.

Äärimmäinen yksilöpedagoginen virtaus, naturalistinien yksilöpedagogiikka panee arvoa ainoastaan ihmisen luontoperäisille psykofyysisille ominaisuuksille, joiden tulee antaa vapaasti kasvaa. Tämän kannan mukaan yhteiskunnalla ei ole oikeutta säänöstellä lapsen kehitystä ja kasvatusta. J.-J.Rousseau on sanonut ”Kaikki on hyvää, mikä lähtee Luojan käsistä, kun taas kaikki se, mikä kulkee ihmisten käsien kautta turmeltuu”.

Äärimmäinen yhteiskuntapedagogiikkaa on sitäki varottava. Siinä kasvatuskeinot palvelevat ennen kaikkea yhteiskuntaa ja ainoastaan sekundäärisesti yksilöä. Tällainen ajattelutapa vallitsi keskiajalla. Myös G. Hegel edustaa sitä. ”On pelkkää lörpöttelyä, kun väitetään, että opettajan pitää ottaa huomioon oppilaan yksilöllisyys ja että sitä pitäisi kehittää. Koulun mukana alkaa elämä yhteisen järjestelmän pohjalla. Siellä pitää hengen luopua erikosuudestaan a kehittyä yhteisön mukaiseksi.”

YHTEENVETOA

Käis halusi korvata vanhan koulun uudella.

Vanha koulu

• kasvatti tottelevaisia alamaisia, joilta ei toivottu aloitekykyä tai kykyä työskennellä itsenäisesti
• se oli koneelliseen yksipuolisuuteen pohjautuva passiivisuuden koulu
• sen ensimmäisenä puutteena oli luonnoton suhde opettajan ja oppilaan välillä. Opettajan liiallinen aktiivisuus haittaa oppilasta. Jo Comenius huomasi tämän kirjoittaeessaan ”oikea tie opettamisessa, nimittäin sellainen, missä opettaja opettaisi vähemmän ja oppilaat oppisivat enemmän”. Doseeraavat työtavat (opettaja luennoi, kuvailee, näyttää, tekee) ovat peräisin keskiajalta, jolloin ei ollut tarvittavia kirjoja, opetus oli mahdollista vain opettajan luennon avulla. Myös kysymys-vastaus-tapa on huono. Siinä ei esitetä oikeita kysymyksiä vaan ns. oppikysymyksiä. Oppikysymystä pidettiin 1800-luvulla opetuksen aurinkona. Johtavan oppikysymyksen idea ei kuitenkaan saa aikaan itsenäistä ajattelua (toisin kuin aito kysymys-probleemi, kysymys joka huvittaa ja jonka ratkaisemista oppilas etsii). Moni pitää hyvänä oppituntina sellaista, jossa opettaja on aktiivinen. Tällöin unohtuu mm. salattu tarkkaamattomuus. Oppilaat näennäisesti kuuntelevat, mutta ovat kilometrien päästä puheenolevasta asiasta (A.J. Lynch). Niinikään Käis ampuu alas muodolliset asteet. Ne eivät sovi kaikkiin aineisiin. Aikaa haaskataan turhaan johdantoon.
• Toinen puute on epäoikeudenmukainen suhde luokkayhteisön ja yksityisen oppilaan työn välillä. Vanhassa koulussa oppilas ei saa auttaa toveria. Syntyy luokan henki, joka oikeuttaa valehtelemaan ja pettämään, kun halutaan välttää koulutehtäviä ja opettajan vaatimuksia. Se on epäsosiaalista. Kaikessa vallitsee samankaltaisuus. Työ ei yhdistä oppilaita. Opetus sovitetaan keskinkertaisen oppilaan mukaan. Opetuksessa ei ole luonnollista tempoa. Opetussuunnitelma on kaavamainen.

Millainen on sitten se uusi koulu, jolla vanha korvataa?

• Kuinka saadaan oikea suhde opettajan ja oppilaan välille? Avainsanoja ovat omatoimisuus ja yksilöllisyys. Tunnilla on oltava riittävästi tilaa omatoimisuudelle. Luennon tilalle enemmän vapaata keskustelua, opetuskeskustelua, jolloin tunti muodostuu luonnolliseksi keskusteluksi- toki ope reflektoi. Tarvtaan sekä yhteistä käsittelyä ja itsenäistä työskentelyä työohjeiden mukaan. Oppikysymysten rinnalle/jopa tilalle kysymysprobleemeja.

• Kuinka saadaan oikea suhde oppilaan ja luokan välille?Opetussuunnitelmaa tulee yksilöllistää oppilaitten voimien ja taipumusten mukaiseksi. Oppiaineita on nyt liikaa. Oppiaines on liikarunsasta. On opetettava löytämään tietoja ja käyttämään niitä hyväksi! Liitetään luokka työkunnaksi. Työryhmissä ja kerhoissa luodaan mahdollisuuksia omatoimiseen työhön. Jaetaan työtä, jotta voidaan keskittyä. Ei tehdä ryhmiä ystävyyspiireistä. Työryhmiin pitää koota oppilaat, joilla on yhteisiä harrastuksia! vrt intohimoryhmä. Annetaan osatehtävä kullekin. Koonnassa ei käytetä liikaa aikaa kirjallisiin referaatteihin. Kun näin tehdään, luokan sisäinen elämä ja kasvatuksellinen henki muuttuu.

Yksilöllisen työn hyviä puolia Käis kokoaa seuraavasti:

• salaisessa muodossa oleva passiivisuus katoaa, kun kaikki saadaan töihin
• työohjeet näyttävät päämäärän ja kehittävät päämäärätietoisuutta (tavoitteisuus)
• opitaan työskentelemään itsenäisesti
• töitä saa tehdä luonnollisessa tempossa
• työtehtävien valinssa voidaan ottaa huomion oppilaan kyvyt ja taipumukset (vrt.keskinkertaisuus)
• opettaja voi auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua
• oppilaat saavat apua toisiltaan ja oppivat tekemään töitä yhdessä
• luo pohjaa todelliselle työyhteiskunnalle ja sosiaaliselle kasvatukselle
• kehittää vastuuntunnetta
• saavutetaan luonnollinen työkuri
• kertaaminen tarkoituksenmukaista
• pitemmän poissaolon aikana oppilaalla on mahdollisuus haitatta työskennellä eteenpäin.
• työohjeiden avulla työ mielekästä myös luokan kertaajille
• kasvatustavoitteet saavutetaan paremmin. jne.

Käisin mielestä tarvitaan oikea tasapaino yhteistuntien ja yksilöllisen työn välille.Yhteistunti voi valmistaa yksilölliseen työhön. Se voi toimia yhteevetona. Lisäksi yhteistuntia voidaan käyttää tiettyihin erikoistarkoituksiin esim. draamaan.

Käis esittelee A.J. Lynchin hauskan vertailun Vanhasta ja uudesta koulusta. Se sopinee tähän loppuun, vaikka onkin tietysti karikatyyri.

Vanha koulu

1. Ole tarkkaavainen ja tottele

2. Jäljennä

3. Älä liiku luokalla luvatta

4. Älä puhu ilman lupaa

5. Älä naura tunnilla ilman lupaa

6. Pyri olemaan paras

7. Pyri ennättämään toisten edelle

8. Älä auta tovereitasi

9. Älä käytä toverisi apua

10. Älä riko koulun järjestystä

Uusi koulu

1. Ole kiinnostunut omasta työstäsi

2. Ole itsenäinen

3. Ole vapaa, tutki ja kokeile

4. Väittele

5. Tunne riemua työstäsi

6. Pyri työskentelemään esikuvallisesti

7. Pyri auttamaan koko luokkaa

8. Auta erittäinkin heikompaa

9. Ota vastaan kyvykkäämmän apu

10. Tee niin paljon koulun hyväksi kuin voit.