Ruutu, Y. (1947). Uusi koulujärjestelmä. Helsinki: Tammi. |
Teoksessa heti toisen maailmansodan jälkeen toimineen koulujärjestelmäkomitean "malttamaton" puheenjohtaja kuvailee komitean keskeisiä linjauksia ikäänkuin varkain, kun itse mietinnön valmistumista saatiin jostain syystä odottaa.
87-sivuinen lyhyt esitys on vallan mainio. Se on ensimmäinen lukemani (jos unohdetaan Comenius), jossa yritetään hahmotella koko koulujärjestelmää kasvatustavoitteineen, hallintoineen, kuluineen, opettajankoulutuksineen jne. Ruutu esittää kuntien ja yksityisten toimijoiden vallan vähentämistä ja vahvempaa valtion hallinnollista rakennetta: kouluylihallitusta ja sen alle läänien kouluhallituksia, joissa toimisi useita opetusneuvoksia.
RUUTU määrittelee koulujärjestelmän eri asteisten ja eri tarkoituksia palvelevien koulujen keskinäiseksi järjestelyksi niin, että ne liittyvät luontevasti toisiinsa. Kirjoittajan mielestä tuolloinen koulujärjestelmä eri aikoihin syntyneine osineen oli vanhanaikainen. Erityisesti irrallisia olivat ammatilliset oppilaitokset. Ne piti liittää luontevasti pian syntyvään yhtenäiskouluun. Ruutu rakentaa kunnianhimoista systeemiä, jossa myös kansalais- ja työväenopistoilla ja kansankorkeakouluilla sekä opintokerhoilla olisi oma roolinsa. Kirjeopistoja hän piti epäpersoonallisina. Erityisen paljon painetta hän panee kirjastonhoitajien harteille. Heidän tulisi innostaa ja ohjata aikuisia itseopiskeluun. Lisäksi hän kirjoittaa erityisistä kansansivistysohjaajista ja ammatinvalinnanohjaajista.
Rinnakkaiskoulusta yhtenäiskouluun
Nykynäkökulmasta ehkä mielenkiintoisinta kirjassa on 1940-luvun lopun 4+4+4-ajatus tulevasta koulujärjestelmästä. Kaikki kävisivät ensin nelivuotisen pohjakoulun (opettajina kansakoulun opettajat), sitten nelivuotisen keskikoulun (jossa opettajina olisivat aineenopettajat) ja sitten joko ammattiin tähtäävän ammattikoulun/-opiston tai yliopisto-opintoihin tähtäävän lukion. Kumpikin tie olisi yhtä pitkä.
Lukioon olisi jonkinlainen pääsytutkinto. Lukiossa olisi kieli - ja matematiikkalinja. Ruutu ehdotti opetuksen keskittämistä: kunakin lukukautena luettaisiin vain paria kolmea ainetta kerrallaan. Tasa-arvoa edistämään käytettäisiin kompensaatiojärjestelmää. Improbaturin voiisi korvata menestysmällä muisaa aineissa. Ylioppilastutkinto ei olisi niinkään kypsyysnäyte yliopistoon vaan kouluopintojen loppukatselmus.
Perusideana oli, että nuoriso jakaantuisi tarkoituksenmukaisesti eri työaloille, ja että jako tehtäisiin iässä, jossa nuorella on edellytykset tehdä itse päätös. Kaikkien tulisi saada samat edut valita elämänuransa kyvyn, taipumusten ja harrastusten perusteella. Ammatinvalintaa ohjaamaan käytettäisiin ammatillisessa koulutuksessa mm. testejä, joissa tarkkailtaisiiin älykkyyttä, kestävyyttä, keskittymiskykyä, havaintokykyä, tarkkuutta, huolellisuutta, taipumuksia ja harrastuksia. Ammatinvalinnanohjaus olisi tehokasta.
Kaikessa - myös ammatillisessa -koulutuksessa tulisi olla yleissivistävää aineista, koska jokaisen ammattilaisen tulee samalla olla hyvä kansalainen. Ruutu uskoi suomalaisten kykyyn opiskella kieliä - kaikki aikalaiset eivät. Kielitaito ei saanut muodostua luokkajaon perustaksi.
Ylioppilaiksi ei tulisi kouluttaa liian suurta osaa nuorista. Ruutu vastusti tuolloista ylioppilastulvaa. Lisäksi kaikissa kouluissa olisi hyvä opettaa käytännöllisiä taitoja ja kätevyyttä kotitarpeiksi.
65 vuotta sitten eli vahva pyrkimys koko kansan yleissivistykseen ja koulutuksen tasa-arvoon. Jo tuolloin tunnistettiin koulutus investoinniksi ja elinikäiseksi prosessiksi (näitä käsitteitä ei käytetty) ja haluttiin mahdollistaa myös "myöhästyneiden" mahdollisuudet aloittaa/jatkaa opintoja. Niinikään oli tahtotilaa rakentaa ammatillisen linjan valinneille mahdollisuus päästä korkean asteen opintoihin.
Ruutu ei kuvitellut, että uudistus voitaisiin toteuttaa yhtäkkiä taikaiskulla. Aikaa tulisi varata 10-20 vuotta. Uudistuksen kustannuksia hän piti pieninä saavutettuun hyötyyn nähden. Kyseessä oli pääoman sijoittaminen nuoren polven kasvattamiseksi tuottavaa ja tehokasta aineellista ja henkistä työtä varten.
Ruudun johtaman komitean keksintö ajatus siirtymisestä rinnakkaiskoulujärjestelmästä yhtenäiskouluun ei ollut. Idea oli noussut ensimmäisen kerran esille Suomessa oppikoulukomitean mietinnössä (1932). Siinä esitettiin, että kaikille yhteinen oppivelvollisuuskoulu olisi kuusiluokkainen. Sen jälkeen olisi jakauduttu kansa- ja oppikouluun.
Toisen maailmansodan jälkeen koulu-uudistus nousi uudelleen agendalle. Ruutu oli tutustunut jo opetustoimen uudistamiskomitean (1937) puheenjohtajana eri maiden koulujärjestelmiin. Ruudun koulujärjestelmäkomitean mallia muistutti 1950-luvulla mallia, jossa maahan rakennettiin kunnallisia keskikouluja. Kuten tiedetään, peruskoulun rakenne muodostui kuitenkin lopulta toisenlaiseksi 6+3. Toisin kuin Ruutu suunnitteli, jopa kuuden vuoden ajan lapsia opetti yksi opettaja (luokanopettaja). Ruutu näytti kovasti arvostavan aineenopettajien osaamista opetuksen laadun takeena.
Ruudun tässä esitellystä kirjasta saa konkreetin tuntuman Suomeen, jota ei enää ole. Suomeen, joka jakaantui vain kansakoulun varassa sivistyvään maaseutuun ja paremman oppikoulusivistyksen parempien ihmisten kaupunkeihin. Aikaan, jolloin lapset olivat vielä maaseudulla myös tärkeää työvoimaa, ja se tuli ottaa huomioon. Aikaan, jossa oli hyväksyttävä, ettei syrjäseuduille voida saada yhtä hyviä kouluja kuin muualle maahan. Näiden alueiden lasten koulut olisivat lyhyempiä (vajaa keskikoulu) ja heitä tuli säilyttää oppilaskodeissa. Opetuksessa ehdotettiin käytettäväksi koneellista apua (mm. äänilevyjä ja radiota).
Yrjö Ruudusta
Ainut kuva Yrjö Ruudusta, jonka löysin netistä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti