Millainen muutos opetuksessa olisi radikaali?

Päivitetty 30.3.2012

JATKAN tässä blogilastussa  muutosteoreettista pohdiskelua, jota aloitin about viikko sitten kysymymällä, onko koulu aikuisten oikeasti muuttunut. 

Löysin vanhoista muistiinpanoistani  Juha Pohjosen esittämän nelikentän, jota hieman muokkailin. Nelikentässä on kaksi ulottuvuutta: muutoksen syvyys (radikaalisuus) ja muutoksen laajuus (kuinka moneen asiaan se ulottuu).

Nimitän pikkuruisinta muutosta säädöksi tai  hionnaksi. Taustalla on kaizen-ajattelu (litet bättre).  Aurorasta esimerkkeinä voisi olla vaikka ulko-ovien lukitseminen turvallisuuden lisäämiseksi  tai se, että käytäväpäivystäjien määrää vähennettiin kahdesta yhteen.

Objektimuutokseksi kutsun muutosta, joka on syvä, mutta rajattu. Tällaisesta esimerkkinä voisi olla  valinnaiskurssien käyttöönottaminen ja niistä luopuminen. Toinen esimerkki voisi olla starttiluokan sijoittamien fyysisesti ekaluokan sisään.  Tai Herttoniemestä lainaamamme katsomuspäivän idea. Objektimuutoksen taustalla on jotakin yksittäistä ainetta tai rakennetta koskeva reflekio.

Laaja-alainen on sellainen muutos, joka vaikuttaa koulussa moneen eri asiaan, muttei ravistele niitä perinpohjin.  Siestan käyttöönotto oli ehkä tällainen. Moni asia muuttui toisenlaiseksi (ruokailut, kerhotoiminnan mahdollisuudet, ulkonaoloaika jne.)

Todella radikaalia, syvää ja laaja-alaista  muutosta voisi kutsua transformaatioksi. Sanan juuret ovat mm perhosen eri kehitysvaiheissa. Koulussa se tarkoittaisi koulun aivan keskeisten elementtien ravistelua. Aurorasta ei ole esittää tällaista.

Millainen muutos on niin radikaali, että sitä voi kutsua transformaatioksi?

KÄYTÄN tässä työkaluna kehittelemääni muunnelmaa Herbartin didaktisesta kolmiosta: interaktiotetraa.
Erotan  opetuksessa neljä perustekijää: opettajan, aineksen, oppilaan ja ryhmän sekä  näiden väliset suhteet.

Tarkastelen muutosideoita, joilla voisi olla sekä laaja että syvä vaikutus opetukseen ja kouluun.

Opettajat

Koulun historiassa on ollut ainakin neljä merkittävää muutosta, jotka liittyvät opettajaan:
(1) Opettajan ammatin muotoutuminen tilapäistehtävästä  ja papin uran vaiheesta jopa koko työuran kestäväksi professioksi
(2) Erillisen koulutuksen ja sittemmin koulutusjärjestelmän luominen opettajiksi aikoville.
(3) Opettajan ammatin ja koulutuksen avautuminen naisille (mm. Fröbel).
(4) Opettajan koulutuksen muuttuminen opettajaksi valmistamisesta omaa opettajuutta tutkivasti kehittämään rohkaisevaksi.

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia? Suunta takaisin:

• Useat koulunuudistajat ovat alkaneet epäillä virallisesti koulutetun opettajan erinomaisuutta.  Heitä ovat olleet mm.  Krupskaja, Freinet, Freire ja Neill.  Krupskaja siirsi opettajan tehtäviä tehtaan työntekijöille, Freire eri alojen osaajille ja Neill ei paljon piitannut akateemisista ansioista. Steiner taas rakensi vaihtoehtoisen koulutusmallin
• Aivan uutta olisi järjestää opetus ilman opettajia (opettajia lomauttavat kunnat ajavat mallia sisään ;-). Tähän suuntaan opetusta on ideoinut mm. Jacotot ja Elsa Köhler. Oppilas kohtaa suoraan materiaalin ilman opettajan ohjausta ja tukea. Jacototin mukaan "jokainen osaa opettaa itseään". Ilman opettajia kouluista tulisi miljardien bisnes IT-alalle.

Paljon maltillisimpia ovat sellaiset opettajan asemaan liittyvät muutokset kuten  työharjoittelu ammattilaisten ohjaamana,  pariopettajuus, vertaisopettajat, yhteistoiminnallisesti oppiminen tai historiasta tuttu monitööriäjärjetelmä Bell-Lancaster-kouluissa.

Oppilaat

Koulun historiassa on ollut ainakin kolme merkittävää muutosta, jotka liittyvät oppilaisiin:
(1) Muodollisen koulunkäynnin laajentuminen eliitistä ja  kirkon palveluksen haluavista asteittain kaikkiin kansakerroksiin, tässä mm. Lutherilla, Mulcasterilla, Vivesilla, de la Sallella, Fröbelillä,Pestalozzilla, Basedowilla, Fichtellä, Lancasterilla  ja Harnischilla  oli iso merkitys.
(2) Tyttöjen pääsy oppilaiksi (mm. Ratke ja Fendon).  Suomessa suurmies tällä alalla oli Cygnaeus.
(3) Siirtyminen vapaaehtoisesta koulunkäynnistä oppivelvollisuuteen/koulupakkoon. Oppivelvollisuuden säätäminen ja laajeneminen koskemaan kaikkia - myös vammaisia ja vaikeasti kasvatettavia lapsia (Pestalozzi, Wichern, Decroly, Montessori, Neill, Makaenko, Lane, Seguin, Soininen)

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia? Suunta takaisin:

• Vielä 1900-luvulla ajettiin erilliskouluja tytöille ja pojille (mm. Krieck)
• Juuri kukaan ei ehdota erilliskouluja - paitsi ns. lahjakkaille. Inkluusio on laajalti hyväksytty.
• Erillisten esim, uskontopohjaisten koulujen perustaminen ja salliminen.

Oppiaines

Koulun historiassa on ollut ainakin 10 merkittävää muutosta, jotka liittyvät oppiainekseen:
(1) Opittavaksi tarkoitetun aineksen määrän jatkuva kasvu.
(2) Oppiaineksen muuttuminen ensin salatusta ja sitten kaikille avoimesta totuudesta, uskon asioiksi (Augustinus, Tuomas Akvinolainen)  ja sittemmin informaatioksi, josta jokainen muokkaa omat käsityksensä (konstruktivismi)
(3) Oppiaineksen opettelu omalla äidinkielellä (Luther ja Vives).
(4) Opittavaksi tarkoitetun aineksen laajeneminen peittämään koko inhimillinen elämänkenttä (mm. realiaineet, käytännön aineet (mm. Spencer)
(5) Opittavaksi tarkoitetun aineksen jäsentyminen loogisiksi  ja usein tiedepohjaisiksi oppiaineiksi.
(6)  Oppiaineksen järjestäminen niin, että se tukee oppimista (mm. Basedow) ja seuraa oppilaan kehitysvaihetta (mm. Steiner, Montessori)
(7) Oppiaineksen  jakaminen vuosiluokan oppimääriksi (Melanchton, Sturm).
(8) Suuntaus kaikille yhteiseen ja samaan oppimäärään (mm. Steiner)
(9) Luopuminen objektiivisen totuuden tavoittelusta ja vähittäinen siirtyminen oman subjektiivisen tietämisen rakentamiseen (vrt. Protagoras, ).
(10) Opittavan aineksen esittämismuoto on muuttunut ja monipuolistunut: kuunneltavasta ja mieleenpainettavasta puheesta, ensin ulkoa ja sittemmin ymmärtäen ja vielä myöhemmin kriittisesti luettavaksi tekstiksi, sitten kuvitetuksi tekstiksi ja viime vuosina multimediatyyppisesti esitetyksi ainekseksi sekä omiin havaintoihin pohjatuviksi kokemuksiksi (mm. Locke, Pestalozzi, Dewey,

Oppiaines-elementtiin liittyy tässä jäsennyksessä myös kysymys kasvatuksen päämäärästä. Sen kohdalla on ollut iso muutos tavoitteiston siirtyessä
 (11) hyveelliseksi jopa askeettiseksi kasvattamisesta  (vrt. Sokrates, Jeesus, ) hyödylliseksi kasvattamiseen (vrt. Platon, Spencer) Tämä on näkynyt mm. uskonnon osuuden muutoksena: aluksi kasvuna (vrt. Jeesus, Paavali, Augustinus)  ja sitten vähenemisenä (vrt   ). Samalla  huomioa on  kiinnittetty yhä enemmän maanpäällisessä elämässä tarpeellisiin taitoihin. Lisäksi iso muutos on ollut siinä, että kasvatus yhä vähemmään
 (12) sopeuttaa valtion tarpeisiin (vrt. Sparta, Platon, Krieck, Makatenko)  vaan yhä enemmän antaa tilaa yksilölisyydelle (Aristoteles, Luther, Neill, Steiner)

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia? Suunta takaisin?:

• Useat  koulunuudistajat omm. Dewey ja Freinet ovat ajaneet paluuta  oppiainejakoisesta opetuksesta kohti luonnollisia kokonaisuuksia (mm. Petersen) ja eheyttämistä.  Sisältöjen kurssittamista urakoikiksi ont kokeillut mm. Parkhurst
• Niinikään on haluttu keskittää opetusta joko yhdistämällä aineita tai opettamalla niitä vuorotellen jaksoina. Tätä on ajanut  mm. Comenius, Platon, Steiner ja Parkhurst.  Kokonaisopetusta on ehdottanut jo Decroly, Herbart ja Lighart
• Tässä suhteessa radikaali olisi myös rakenne, joka sallisi poikkeamisen eri vuosiluokkien oppimääristä (ns.kiihdytys- ja hidastuskaista). (Washburne, Pakhurst)
• Radikaalia olisi myös purkaa yleissivistävän aineksen valta-asemaa esim. ammattikasvatuksen sisällöillä (Pestalozzi, Petty, Francke)
• Radikaalia olisi luopua yhteisestä kasvatusihanteesta ja antaa kaikkien kasvaa sellaiseksi kuin haluavat (vrt. Rabelais: Tee mitä haluat).

Tämän elementin suhteen maltillisempia pyrkimyksiä ovat olleet mm. projektiopetus (Kilpatrick), aihekokonaisuudet ja teemapäivät sekä valinnaisaineet ja kerhotoiminta.

Ryhmä(t)

Koulun historiassa on ollut ainakin viisi  merkittävää muutosta, jotka liittyvät tapaan, jolla oppilaista on muodostettu opetusryhmiä:
(1) On ylipäätään alettu opettaa ja kasvattaa lapsia ryhmänä. Aluksi tätä vastustettiin kovasti toverien huonojen vaikutteiden vuoksi (mm. Locke).
(2) Pysyvästi yhdessä opiskelevan ryhmän/luokan idea (Fröbel)
(3). Pyrkimys homogenisoida luokka oppilaan iän mukaan (Herbart).
(4) Suuntaus yhteisopetukseen; tyttöjä ja poikia opetetaan yhdessä, erisäätyisiä ja erikielisiä yhdessä, helposti  ja vaikeasti kasvatettavia yhdessä.
(5) Suuntaus, jossa oppilaat voivat yhtä aikaa moneen ryhmään (vrt. VSOP, luokattomuus mm. Parkhurst, Washburne)

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia?  

• Useat  koulunuudistajat, mm. Steiner ja Peter Petersen ovat halunneet jakaa isoa perusopetusryhmää pienempiin kotiryhmiin, Steiner temperamentin perusteella, Petersen tietoisesti eri-ikäisistä koostuvia "perheitä" muodostaen. Radikaali olisi myös muutos, jossa eri-ikäiset: lapset ja aikuiset voisivat opiskella yhdessä. Radikaalia olisi myös järjestää opetus esim online-tyyppisesti niin, ettei oppilailla olisi enää pysyviä ryhmiä tai luokkia 

Opettajien pedagoginen suhde oppilaisiin

Hyvin pitkään opettajan ja oppilaan välillä on ollut syvä kuilu, kuten Neill sitä kutsuu. Opettajalla on ollut valta ja lupa käyttää jopa fyysistä väkivaltaa. Merkittävä muutos opettajan  ja oppilaan pedagogisessa suhteessa on ollut
(1) oppilaan ja opettajan kiintymyssuhteen merkittävyyden huomaaminen (jesuiitat, Quintilianus)
(2) ruumiillisen kurituksen kieltäminen (vrt. Quintilianus, Ascham, Miller, Neill)
(2) Samalla auktoriteetin käsite on muuttunut pelottavuudesta  lapsen pedagogiseen rakkauteen perustuvaksi. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla.

Mikä voisi olla yhtä radikaalia?  Paluu vanhaan?

• Nuoressa Neuvostoliitossa (Makarenko) ja kansallissosialistisessa Saksassa  (Krieck) yritettiin vimmatusti palauttaa tiukkaa kuria.  

Opettajien didaktinen suhde oppilaisiin

Siinä tavassa, jolla opettaja on oppilaita opettanut, on tapahtunut ainakin 7 merkittävää muutosta:
(1) Opettajan rooli opetuksessa on muuttunut.  Aluksi hän oli oppilaille oppiaineksen  lähde. Kun oppiaines oli tekstin muodossa, opettajasta tuli mieleenpainamisen drillaaja ja kontrolloija. Varsin myöhään opettajan tehtäväksi huomattiin "uuden läksyn valmistus" siis ymmärtämään auttaminen. Opettaminen syntyi (vrt. jo Aristotelesin muodolliset asteet, Herbart ja Ziller). Tuorein vaihe on oppilaan oman itseopiskelun puitteiden järjestäminen, opettajaa siiryy suorasta opetuksesta epäsuoraan. Hän mm. ohjaa lapsia oppimaan toisiltaan ei itseltään (vrt. Dewey, Kilpatrick, Makarenko). Hän pyrkii muovaamaan aineksen sellaiseksi, että se innostaa ja kiinnostaa oppilaita (vrt. Ratke, Comenius, Basedow, Herbart, Neill).
(2) Ja oppilaan kannalta opetustapahtuma on muuttunut pasiivisesta vastaanottamisesta, opettajan opetuksesta oppimisen kautta aktiiviseen opettajan ohjaamaan  itseopiskeluun, omien havaintojen tekoon (Vives, Locke) jopa opetuksen kritisoimiseen (Freire) ja hapuillen kokeilemiseen (Freinet). Tallentavasta oppimisesta dialogiseen (vrt. Freire)   (3) Opettajan tapa välittää oppiainesta on monipuolistunut sekä käytettävien aistikanavien että opetusta ja opiskelua auttavien välineiden ja materiaalien osalta.  Tässä merkittävä poiju oli kuvineen Comenius.
(4) Tämän päivän opettajalla on valittavanaan suuri joukko pitkälle kehiteltyjä opetusmenetelmiä ja opetusjärjestelyitä.  Eri-ikäisiä on opittu opettamaan eri tavalla, leikin, taiteen ja työn avulla perinteisen opiskelun rinnalla  (ns. ikäkausipedagogiikka, Quintilianus, Fröbel, Montessori, Steiner).
(5) Yhä useampi opettaja opettaa samaa asiaa omassa luokassaan monella tavalla, koska oppilaat ovat erilaisia. Lapset voivat myös päästä itse valitsemaan oman tapansa opiskella (Ferriére) ja opiskella omatoimisesti (Käis, Gaudig).
(6) Yhä useammin lapsille järjestetään mahdollisuuksia oppia muuallakin kuin oppitunneille (koulun koko elämä (Petersen), kasvattava arki (Reddie, Neill) retket, vierailut, oppimisympäristöajattelu).
(7) Yhä useammin myös oppituntityöskentely muistuttaa luonnollista oppimista  (vrt. Rousseau) (projektit, tehtäväkortit (Käis), työsalit (Petersen, Parkhusrst, Freinet), ongelmanratkaisutehtävät läksyjen sijaan (Dewey, Kilpatrick)
(8) Opettaja ei enää pakota vaan suostuttelee, jos sitäkään (vrt. Neill)

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia?  

• Useat  koulunuudistajat ovat esittäneet luopumista kouluissa vuosisatojen aikana kehitellyistä menetelmistä ja ehdottaneet tilalle jäjestelyjä, joissa opitaan luonnollisesti, siis samalla tavalla kuin arkielämässä. Mm. Dewey,  Montessori, Kilpatrick ja Freinet  kehittelivät  menetelmiä, joissa opettaja ei opeta välittömästi vaan välillisesti. Oppilaat kokoavat itse tiedon, joka tulee oppia. Uskon opetusmenetelmien merkitykseen  menetti kokonaan A.S. Neill.  Radikaalia olisi luopua oppitunneista ja järjestää opetustapahtuma toisin. Tämänsuuntaista yritettiin mm. Dalton-kouluissa.
• Radikaalia olisi luopua läksyistä. (B. Otto)

Opettajien sosiaalinen (ja didaktinen suhde) (johtajuus) ryhmään

Koulun historiassa on ollut ainakin 4 merkittävää muutosta, jotka liittyvät opettajan ja oppilasryhmän suhteeseen:  Yhdessä opiskelevan ryhmän johtajuuden antaminen yhdelle opettajalle on ikiaikainen tapa järjestää johtajuus.
(1) Sen rinnalle syntyi vuosien aikana usean opettajan johtajuus samaan ryhmään nähden (aineopettajajärjestelmä).
(2) Ryhmän johtajuudessa on tapahtunut selvää ohentumista mm. opettajan aseman muutoksen myötä. Johtajuus haastetaan yhä useammin.
(3) Johtajuuden rakentamiseen ja ylläpitoon  käytettävä keinovalikko on pehmentynyt kovasta kurista lempeämpään (mm. jesuiitat, Basedow, Neill)
(4) Ehkä radikaaleimmin tässä suhteessa on toimittu Makarenkon kollektiveissa ja Neillin Summerhill-koulussa, joissa opettaja-kasvattaja siirsi päätösvallan yhteiskokoukselle.
(4) Opettajan tapa käyttää ryhmää on muuttunut. Aluksi ryhmä on ollut kuormittava tekijä. Sitten huomattiin, että toverit myös innostavat toisiaan. Syntyi idea käyttää kilpailua ja mm. väittelyä opetuksen tukena. Sitten alettiin käyttää ryhmää  apuopettajina ja hallinnan valineenä. Englantilaisissa sisäoppilaitoksissa syntyi fagging-perinne.  Monessa muussa maassa toverikuri  (vrt. Makarenko) ja sen virallisena muotona ns, kouluvaltion ja itsehallinnon idea (mm. Gill, Foerster, Dewey, Neill). Tuorein käyttötapa on yhteistyö, jonka menetelmällisinä muotoina ovat  perheryhmät (mm. Petersen), ryhmätyö (Dewey, Kerschensteiner, Petersen) ja yhteistoiminnallinen oppiminen. Huipentumana on luokan toiminta yhteisönä (vrt. Petersen).

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia?  

• Edelleenkin pääosassa kouluja johtajuus on opettajilla. Radikaaleja olisivat sellaiset uudistukset, joissa  oppilaat aidosti päättäisivät opetuksen keskeisistä asioista (eikä heitä vain "osallistettaisi).
• Radikaali olisi myös uudistus, jossa opettajat siirtäisivät arvostelutehtävän oppilaille tai luopuisivat siitä kokonaan. 

Tämän elementin suhteen sellaiset uudistukset kuin oppilasparlamentti tai yhteissuunnittelu ovat varsin maltillisia. 

Oppilaan/ryhmän suhde oppiainekseen

Koulun historiassa on ollut muutamia merkittäviä muutoksia, jotka liittyvät oppilaan /oppilasryhmän ja oppiaineksen suhteeseen:
(1) Oppimäärä on tullut kaikille yhteiseksi (pienin joustoin).
(2) Oppimäärä on tullut kaikille pakolliseksi  (pienin joustoin).
(3) Suuntaus eriyttää oppimäärää erilaisille oppilaille sopivaksi samalla tunnilla.
(4) Yhä enemmän on siirtymää objektiivisen tiedon vastaanottamisesta oman tietämisen rakentamiseen  ja oman ajattelutavan vahvisamiseen (J.S. Mill, Montaigne)

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia?  Paluu vanhaan?

• Monet opetuksen uudistajat ajattelevat, että oppilaan on koettava opetettavat asiat myös itselleen merkityksellisiksi.  Montessori antoi oppilaiden valita, mitä kulloinkin opiskelevat. Radikaalia olisi  antaa oppilaiden vapaasti, haluavatko ylipäätään oppia (vrt. Neill, Kilpatrick). 
• Suuri muutos olisi oppivelvollisuudesta luopuminen. Jokainen saisi esim voycherin, jolla saa ostaa haluamaansa opetusta (vrt. Freire).
• Varsin radikaalia olisi myös hyväksyä jo perusasteella koulun ulkopuolella opittu korvaavaksi suoritukseksi.
• Tai antaa oppilaiden edetä omaa tahtia vuosiluokista riippumatta (Francke, )
• Tosi radikaalia olisi luopua kokonaan etukäteen kirjoitetusta opetussuunnitelmasta (Kilpatrick)

Oppilaiden suhteet toisiinsa (ryhmään)

Siinä tavassa, jolla  yksittäinen oppilas on suhteessa muuhun luokkaan, on tapahtunut  muutama merkittävää muutosta:
(1) Alunperin kukin on opiskellut yksin tai yhtä aikaa toisten kanssa. Vuosien varrella oppilaiden keskinäinen yhteistyö on valjastettu opetuksen käyttöön: ensin apuopettajien avulla, sitten monitorijärjestelmänä, toverikurin avulla ja 1900-luvulla lisäämällä ryhmissä yhdessä työskentelyä.
(2) Samalla on pitkälti tehty oppilaiden piiloiset hierarkiat näkyviksi, luotu työtapoja joilla luokkaan voidaan luoda hallittu sosiaalinen rakenne (mm. ryhmäyttäminen, tiimit) ja  tuomittu mm. koulukiusaaminen.

Mikä voisi enää olla yhtä radikaalia?   

• On mahdollista, että koulu muuttuu online-tyyppiseksi, jolloin nykyisen kaltaiset pysyvät ryhmät katoavat.  Tällöin ei ole myöskään pysyviä vertaissuhteita.

Yhteenvetoa. So What?

Koulu on systeemi, jota on kuvattu vaikeasti muutettavaksi. Koulua hallitsee kuulema inertian, muuttumattomuuden laki.  Jään nyt pohtimaan edellisen pohjalta, millainen voisi olla  perinpohjainen, radikaali ja laajalti vaikuttavaa muutos, jota  kouluun voisi ajaa puuttumatta niihin perusratkaisuihin, joista en usko päättäjien  julkisesti rahoitettavan koulun osalta luopuvan. Näitä perusratkaisuja ovat mielestäni:
(1) Valtio määrittelee demokaattisesti, mitä kouluissa opetetaan. (Maksaja määrää).
(2) Opetuksen on oltava tehokasta.
(3) Oppivelvollisuuskoulunkäynnin on oltava turvallista. 

Löydän heti yhden  oikeasti radikaalin mallin 60-luvulta: Trumpin systeemin. 

J. Lloyd Trumpin metodiin kuului suurryhmäopiskelua jopa 600 oppilaan ryhmissä, pienryhmäopiskelua ja yksilöllistä opiskelua. Oppilaat vastasivat itse opiskelusta, toimivat luovasti ja tekivät töitä yhdessä. Opettajilla oli työnjako, ja rutiininomaisiin tehtäviin käytettiin vähemmän koulutettua henkilökuntaa. Päivä aloitettiin salissa suurryhmässä virittäytymällä teemaan. Kaikki olivat paikalla, ja heille esiteltiin eri ryhmät ja aikataulut. Oppilaat jakautuivat ryhmiin, joilla kullakin oli oma näkökulma yhteiseen teemaan. Ryhmä jakaantui pienempiin työryhmiin, jotka kukin saivat jonkin osatehtävän. Kukin työryhmä teki sitten oman tehtävänsä itseohjautuvasti. Opettajilta sai tarvittaessa apua. Kun kaikki työryhmät olivat valmiita, ryhmä kokoontui, työt tarkastettiin ja oppilaat valmistautuivat esittämään omat tuloksensa muille. Kaikki ryhmät palasivat saliin ja esittivät omat tuotoksensa kaikille muille. (Hellström 2008)

Trumpin mallissa opettajat tekevät yhdessä töitä (irtiotto) yksintekemisen kulttuurista. Oppilaat oppivat luonnollisesti, yksin ja ryhmissä.  He pääsevät valitsemaan oppiainesta ja jopa ohjaajiaan. Opiskelu ei tapahdu kiinteissä luokissa. Teemat ylittävät ainerajat. Menetelmät ovat monipuoliset. Oppilaat opettavat toisiaan. Jne.

Malliin sopisi mainiosti sosiaalisen median käyttö. Uuden tekniikan kouluun tuominen, jollei se kytkeydy  vastaavalla tavalla muutoksen muissa opetuksen perusedellytyksissä, on  huomattavasti maltillisempi muutos.