KUUKAUDEN kirjaksi olen valinnut teoksen: Wilenius, Reijo. (1964). Koulu ja nyky-yhteiskunta. Mitä yhteiskunta koululta vaatii ja mitä se ei vaadi. Helsinki: Weilin + Göös.
KIRJA on kirjoitettu juuri niihin aikoihin, jolloin perinteistä rinnakkaiskoululaitostamme alettiin toden teola takoa uusin muotoihin. Ymmärtääkseni Wilenius ei - steinerkoulumiehen leiman hankkineena- kuulunut toimijoiden ytimeen. Mutta viisaasti hän hahmottelee omaa yhtenäiskouluajatustaan. Yhteiskunta oli isossa muutoksessa, ja koulun oli senkin muututtava.
Wileniuksen mukaan koulu on jäykimpiä yhteiskunnan laitoksia. Hän nostaa esiin rudimentteja, joista olisi päästävä eroon:
Millainen koulu vastaisi nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin?
Vaikka kirja on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, ei voi kuin ihailla Wileniuksen näköaistia. Yhteiskunta muuttui hänen mukaansa yhtä aikaa monella eri tavalla. Koulutusyhteiskunnaksi. Muuttuvan tiedon yhteiskunnaksi. Palvelualojen yhteiskunnaksi. Teollistuneeksi yhteiskunnaksi, johon kuuluu automaatio ja rationalisointi.
Työ muuttuu. Koneet korvaavat vuosi vuodelta monipuolisemmin ruumiillisen työn ja sen sijaan tulee henkinen työ. Työelämästä häviää yhä enemmän aikaisempi henkisen ja ruumiillisen, teoreettisen ja käytännöllisen työn vastakohta. Ruumiillinen työ henkistyy.
Tämä haastaa koulutuksen. Tuotantoelämä muuttuu ennen näkemättömällä tavalla liikkuvaksi. Wilenius sireetaa Pierre Navillea, joka puhui ammattien lopusta. Ammattien ohjaamisen uusi tehtävä olisikin kannustaa suurinta mahdollista kykyisyyttä ja samalla valmistaa nuoria työtilanteen vaihtamisen tottumukseen. Yhteen osaamisalueeseen erikoistumisen sijaan tulee kokonaistaminen , kyky jäsentää oma työ toisten työhön. Uusi ammattitaito vaati vaikeasti määriteltävää näkemis-, ymmärtämis- ja kuvittelukykyä, joka auttaa organisaation jäsentä jatkuvasti luovalla tavalla sopeutumaan uusiin tilanteisiin.
(Hyväkään) myöhempään työelämään valmistaminen ei voi Wileniuksen mukaan olla ainut koulut tehtävä. Koululaitosta on alettu pitää vain yhtenä aseena kansakuntien taloudellisessa kilpailussa. Kuitenkin työaika vähenee ja vapaa-aika lisääntyy. Elämä teknillistyy. Yhteiskunta monimutkistuu.
Koulutuksen monet keinot palvella yhteiskuntaa
Nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimukset koululle Wilenius tiivistää:
Miksi laaja perussivistys? Ammattitieto ja -taito muuttuu yhä nopeammassa tahdissa. Peruskoulutuksessa on siksi pyrittävä antamaan pääasiassa vain sellaiset tiedot ja taidot, jotka tekevät kouluttavat kykeneviksi erikoistumaan myöhemmin joko täydennyskoulutuksen tietä tai suoraan työelämässä. Tietojen - ja ammattienkin- jatkuvasti vaihtuessa on turvallisinta hankkia laajat tekniikat perustiedot ja jättää erikoistuminen täydennyskoulutuksen varaan.
Laaja perussivistys vaatii aikaa. Perussivistyksen tulee Wileniuksen mukaan olla (kaikille) laaja. Ja samalla kaikille yhteinen. Kaikkien yksilöiden on saatava tilaisuus riittävän pitkän koulutuksen kautta kehittyä kykyjensä rajoissa yhteiskunnan työelämän palvelukseen. Näin jokaiselle löytyy oma vahva aineensa.
Koulutuksen kesto on siis tärkeää. Työelämän vaatimat taidot taataan riittävän pitkän ja perusteellisen koulutuksen avulla, ja koulutustien on oltava riippumaton vanhempien varallisuustasosta. Wileniuksen mukaan peruskoulun tulisi olla yhtä pitkä kuin nuorten koko aktiivinen kasvu- ja kehitysikä.
Wilenius nostaa esiin kaikille tärkeän taidon, jota hän nimittää oppimisvireydeksi. Onnistuminen työelämässä edellyttää ennen kaikkea itsenäistä oppimivalmiutta ja oppimisaktiivisuutta,valmiutta reagoida aktivisesti ja luovasti jatkuvasti uusissa tilanteissa; ja koulun täytyy tarjota todellinen tilaisuus näiden ominaisuuksien kehittymiselle. Tänään samasta asiasta taidetaan käyttää sanaa itseohjautuvuus. Jokseenkin samaa tavoitteli varmaan aikanaan Herbart puhuessaan harrastuksesta.
Työ ei ole koko elämä. Elämää ja toimintaa on myös työn ulkopuolella: mm. vapaa-ja loma-ajan käyttöä. Koulutuksen tavoitteena tulee olla myös sisältörikas elämä työn ulkopuolella,
elämää rikastavien harrastusten herättäminen.
Peruskoulun tulee antaa kasvatus ja henkiset välineet myös vapaa-ajan viettämiseen. Wilenius siteeraa Torsten Husénia:
Kolmas tavoite, jota nyky-yhteiskuntaa vaatii on osallistuminen yhteiskunnan toimintaan. Todellinen osallistuminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan edellyttää aivan toisen tason perustietoja ja yleissivistystä kuin vastaava osallistuminen 50 vuotta sitten (siis 1914); se edellyttää sivistyksen yleisten välineiden hallitsemista (= ylessivistys) ja yleistä kypsymistä, mihin pitkäaikainen peruskoulutus tarjoaa tilaisuuden.
Pedagogisia ratkaisuja
Wileniuksen tekstistä voi poimia myös kiinnostavia ideoita yhtenäiskoulun pedagogiikkaan. Nostin tähän muutamia:
Reijo Wilenius
Reijo Wilenius (* 1930 Helsinki - ) ) on Jyväskylän yliopiston filosofian professori emeritus. Tiettävästi hän elää yhä.
Wilenius on julkaissut useita kasvatusfilosofiaa käsitteleviä teoksia. Hän on myös antroposofisen liikkeen ja steinerpedagogiikan keskeisiä edustajia Suomessa. Hän on Kriittisen korkeakoulun ja Snellman-korkeakoulun perustajia.
Wilenius on toiminut Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun, Suomen Teatterikoulun ja Helsingin Työväenopiston tuntiopettajana, Helsingin Rudolf Steiner –koulun opettajana, Helsingin Kauppakorkeakoulun filosofian opettajana , Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian vt. professorina, käytännöllisen filosofian dosenttina, Jyväskylän yliopiston filosofian professorina ja filosofian laitoksen johtajana ja Snellman-korkeakoulun opettajana.
KIRJA on kirjoitettu juuri niihin aikoihin, jolloin perinteistä rinnakkaiskoululaitostamme alettiin toden teola takoa uusin muotoihin. Ymmärtääkseni Wilenius ei - steinerkoulumiehen leiman hankkineena- kuulunut toimijoiden ytimeen. Mutta viisaasti hän hahmottelee omaa yhtenäiskouluajatustaan. Yhteiskunta oli isossa muutoksessa, ja koulun oli senkin muututtava.
Wileniuksen mukaan koulu on jäykimpiä yhteiskunnan laitoksia. Hän nostaa esiin rudimentteja, joista olisi päästävä eroon:
- Koulutyön lähes yksinvaltainen tavoite on edelleen (siis ainakin tuolloin MH) tiettyjen muodollisten ja helposti kontrolloitavinen oppisaavutusten osoittaminen. Ja kasvatustuloksena saadaan aikaan oppilaiden enem-mistössä oppimisväsymystä ja - haluttomuutta. Tämä tavoite on (oli MH) kiteytynyt oppikoulun sisäänpääsytutkinnon ja ylioppilastutkinnon kivijumaliksi.
- Alituiset kokeet tuottavat lapsille ahdistusta ja pelkoa
- Lapsi ei ole oppimiskone
- Jatkuvan karsinnan periaate
- Luokalle jättäminen on suunnaton kansantaloudellinen tuhlaus.
- Kansakoulu on tulkittu lapiolinjaksi
- Ammattikasvatus alkaa liian varhaisin
Millainen koulu vastaisi nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin?
Vaikka kirja on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, ei voi kuin ihailla Wileniuksen näköaistia. Yhteiskunta muuttui hänen mukaansa yhtä aikaa monella eri tavalla. Koulutusyhteiskunnaksi. Muuttuvan tiedon yhteiskunnaksi. Palvelualojen yhteiskunnaksi. Teollistuneeksi yhteiskunnaksi, johon kuuluu automaatio ja rationalisointi.
Työ muuttuu. Koneet korvaavat vuosi vuodelta monipuolisemmin ruumiillisen työn ja sen sijaan tulee henkinen työ. Työelämästä häviää yhä enemmän aikaisempi henkisen ja ruumiillisen, teoreettisen ja käytännöllisen työn vastakohta. Ruumiillinen työ henkistyy.
Tämä haastaa koulutuksen. Tuotantoelämä muuttuu ennen näkemättömällä tavalla liikkuvaksi. Wilenius sireetaa Pierre Navillea, joka puhui ammattien lopusta. Ammattien ohjaamisen uusi tehtävä olisikin kannustaa suurinta mahdollista kykyisyyttä ja samalla valmistaa nuoria työtilanteen vaihtamisen tottumukseen. Yhteen osaamisalueeseen erikoistumisen sijaan tulee kokonaistaminen , kyky jäsentää oma työ toisten työhön. Uusi ammattitaito vaati vaikeasti määriteltävää näkemis-, ymmärtämis- ja kuvittelukykyä, joka auttaa organisaation jäsentä jatkuvasti luovalla tavalla sopeutumaan uusiin tilanteisiin.
(Hyväkään) myöhempään työelämään valmistaminen ei voi Wileniuksen mukaan olla ainut koulut tehtävä. Koululaitosta on alettu pitää vain yhtenä aseena kansakuntien taloudellisessa kilpailussa. Kuitenkin työaika vähenee ja vapaa-aika lisääntyy. Elämä teknillistyy. Yhteiskunta monimutkistuu.
Koulutuksen monet keinot palvella yhteiskuntaa
Nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimukset koululle Wilenius tiivistää:
- Yleisen kypsymisen tavoite: luonteen kehittäminen ja kypsyttäminen, sopusointuiseksi saattaminen. Koulu voi antaa vain tilaisuuden. Älyllisten suoritusten lisäksi taiteellisen tunteen kasvatusta
- Oppimisvireyden (säilyttämisen) tavoite. (Lapsihan tulee kouluun opinahaluisena)
- Sivistyksen välineiden omaksumisen tavoite: Uutta, nyky-yhteiskunnan hyväksymää yleissivistyksen käsitettä ei valitettavasti ole muodostettu
- Sosiaalisen kasvatuksen tavoite.
Miksi laaja perussivistys? Ammattitieto ja -taito muuttuu yhä nopeammassa tahdissa. Peruskoulutuksessa on siksi pyrittävä antamaan pääasiassa vain sellaiset tiedot ja taidot, jotka tekevät kouluttavat kykeneviksi erikoistumaan myöhemmin joko täydennyskoulutuksen tietä tai suoraan työelämässä. Tietojen - ja ammattienkin- jatkuvasti vaihtuessa on turvallisinta hankkia laajat tekniikat perustiedot ja jättää erikoistuminen täydennyskoulutuksen varaan.
Laaja perussivistys vaatii aikaa. Perussivistyksen tulee Wileniuksen mukaan olla (kaikille) laaja. Ja samalla kaikille yhteinen. Kaikkien yksilöiden on saatava tilaisuus riittävän pitkän koulutuksen kautta kehittyä kykyjensä rajoissa yhteiskunnan työelämän palvelukseen. Näin jokaiselle löytyy oma vahva aineensa.
Koulutuksen kesto on siis tärkeää. Työelämän vaatimat taidot taataan riittävän pitkän ja perusteellisen koulutuksen avulla, ja koulutustien on oltava riippumaton vanhempien varallisuustasosta. Wileniuksen mukaan peruskoulun tulisi olla yhtä pitkä kuin nuorten koko aktiivinen kasvu- ja kehitysikä.
Wilenius nostaa esiin kaikille tärkeän taidon, jota hän nimittää oppimisvireydeksi. Onnistuminen työelämässä edellyttää ennen kaikkea itsenäistä oppimivalmiutta ja oppimisaktiivisuutta,valmiutta reagoida aktivisesti ja luovasti jatkuvasti uusissa tilanteissa; ja koulun täytyy tarjota todellinen tilaisuus näiden ominaisuuksien kehittymiselle. Tänään samasta asiasta taidetaan käyttää sanaa itseohjautuvuus. Jokseenkin samaa tavoitteli varmaan aikanaan Herbart puhuessaan harrastuksesta.
Työ ei ole koko elämä. Elämää ja toimintaa on myös työn ulkopuolella: mm. vapaa-ja loma-ajan käyttöä. Koulutuksen tavoitteena tulee olla myös sisältörikas elämä työn ulkopuolella,
elämää rikastavien harrastusten herättäminen.
Peruskoulun tulee antaa kasvatus ja henkiset välineet myös vapaa-ajan viettämiseen. Wilenius siteeraa Torsten Husénia:
” Kaikki tarvitsevat sitä virittävää ja valveuttavaa kosketusta humanistisiin kulttuuriarvoihin, minkä teknokraattisen sivistyksen tavoitteet työntävät taka-alalle.”Ihmisellä on taiteellisen kokemisen ja hahmottamisen tarve. Hän tarvitsee monipuolisia kosketuksia kulttuurin eri alueiden kanssa. Tämä kosketus tarkoittaa koulussa:virikkeiden ja toimintatilaisuuksien tarjontaa, oppilaassa piilevien kykyjen ja harrastusten herättämistä. Keneltäkään ei saa kieltää tilaisuutta täyteen yleiseen kypsymiseen oman henkisen rakenteensa rajoissa, Wilenius vaatii.
Kolmas tavoite, jota nyky-yhteiskuntaa vaatii on osallistuminen yhteiskunnan toimintaan. Todellinen osallistuminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan edellyttää aivan toisen tason perustietoja ja yleissivistystä kuin vastaava osallistuminen 50 vuotta sitten (siis 1914); se edellyttää sivistyksen yleisten välineiden hallitsemista (= ylessivistys) ja yleistä kypsymistä, mihin pitkäaikainen peruskoulutus tarjoaa tilaisuuden.
Pedagogisia ratkaisuja
Wileniuksen tekstistä voi poimia myös kiinnostavia ideoita yhtenäiskoulun pedagogiikkaan. Nostin tähän muutamia:
- Murrosikään saakka karsimaton ja jakamaton luokkayhteisö, jossa tietoisesti suositaan yhteistyön tottumuksia, valmistaa oppilaita uuteen yhteiskuntaan. Harjoittelu pienryhmissä
- Sisäisesti mielekkäiden kokonaisuuksien etsiminen ja rohkeiden aukkojen jättäminen on tulevan opetusopin tehtävä.
- Kausiopetus (jakso-opetus: Touko Voutilainen MH) olisi vastaus opetussisältöjen hajoamiseen. Se mahdollistaa opetussisältöjen muokkaamiseen mielekkäiksi, oppilaissa kiinnostusta herättäviksi kokonaisuuksiksi (vrt. MOK MH). Oppilaat voivat siten saada yleiskuvan jostakin todellisuuden alueesta.
- Opetuksen tulisi olla vastausta kysymyksiin, joita oppilaat tekivät opettajan alustavan esityksen pohjalta.
- Oppilaiden keskinäinen neuvominen, auttaminen, yhteistyö ryhmissä, joissa on aina myös ”lahjakkaampia” oppilaita. Oppilastoverit osaavat ja ennättävät auttaa usein paremmin kuin opettaja, ja he tekevät sem mielellään. Lahjakkaat saavat tilaisuuden ylimääräiseen kykyjensä käyttöön, ja heikommat taas saavat sen merkityksellinen henkisen lisävirikkeen, minkä lahjakkaampien läsnäolo samassa luokkayhteisössä voi antaa. (Vrt Peter Petersen MH)
- Unohtamisen pedagogiikka (MH). Wilenius esittelee minulle aivan uuden tavan ajatell unohtamista. Unohtaminen merkitsee hänelle sitä, että kokonaisuutena vastaanotettu opetussisältö painuu tietoisesta tiedostamattomaan, missä se ei suinkaan pysy samanlaisena vaan kehittyy. Kun se seuraavan kerran… palautetaan tietoisuuteen, on pinnanalainen kypsyminen yleensä havaittavissa. Unohtaminen on inhimillisen sielunelämän hienoimpia ja nerokkaimpia järestelyitä; sen tietoinen hyväksikäyttämine opetuksessa… on tulevaisuuden pedagogiikan vallattavia alueita.
- Avaimet taiteen maailmaan
- Kasvatusta inhimilliseen ymmärtämykseen, arvostukseen ja yhteistyöhön.
- Lukioista hän haluaa pois yo-tutkinnon ja sinne lisää valinnaisia kursseja.Lukio olisi rauhoitettava perussivistyksen omaksumisen vaiheeksi.
- Opettajat tekemään yhteistyötä. ”Mistään kokonaiskasvatuksesta ei voida puhua, ellei opettaja ole selvillä toisten opettajien samoihin oppilaisiin kohdistuvasta opetys- ja kasvatustyöstä. Opettajien yhteistyön tavoitteina ovat oppiaineiden jäsentäminen toisiinsa niiden liittymäkohdissa, eri opettajien toimenpiteiden ja vaatimusten huomioonottaminen ja tasapainottaminen. Yhteisen pedagoginen työn mallina hän esittää viikottaiset konferenssit, joiden asialista rehtori valmistelee opettajakunnan työvaliokunnan kanssa. Ohjelmassa olisi
- Opettajan pitämä alustus kirjallisuuden pohjalta.
- Kukin opettaja pitää vuorollaan esityksen omasta opetustyöstöön.
- Poikkeavan oppilaan asioiden käsittelyä ja
- Käytännölliset asiat.
- Kodin ja koulun välille todellinen työsuhde. Opettajien ja vanhempien välinen muuri olisi purettava. Opettaja saisin kuvan kodin toiminnasta ja vaikutuksesta ja vanhemmat opettajan tavoitteista ja toiminnasta.
- Peruskoulujen tulisi saada olla erilaisia. Wilenius arvosti oma-aloitteista pedagogista harrastusta. Hänestä vanhempien kansalaisoikeus on valita minkälaiseen peruskouluun he lapsensa laittavat.
Reijo Wilenius
Reijo Wilenius (* 1930 Helsinki - ) ) on Jyväskylän yliopiston filosofian professori emeritus. Tiettävästi hän elää yhä.
Wilenius on julkaissut useita kasvatusfilosofiaa käsitteleviä teoksia. Hän on myös antroposofisen liikkeen ja steinerpedagogiikan keskeisiä edustajia Suomessa. Hän on Kriittisen korkeakoulun ja Snellman-korkeakoulun perustajia.
Wilenius on toiminut Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun, Suomen Teatterikoulun ja Helsingin Työväenopiston tuntiopettajana, Helsingin Rudolf Steiner –koulun opettajana, Helsingin Kauppakorkeakoulun filosofian opettajana , Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian vt. professorina, käytännöllisen filosofian dosenttina, Jyväskylän yliopiston filosofian professorina ja filosofian laitoksen johtajana ja Snellman-korkeakoulun opettajana.
1 kommentti:
Helena Rajakallion kommentti:
Kiitos mainiosta kuukauden kirjavalinnasta! Minulla on ko. kirja, mutta siitä on kauan kuin luin sen. Kirjoittamasi referaatti avasi kirjan uudelleen (nousi tietoisuuteeni vrt. Wilenius). Terävä ajattelija, joka tarkastelee ihmistä ja ihmisen kasvua kokonaisvaltaisesti. Hyvään ajankohtaan nostit Wileniuksen ajatukset esille. (Hänen poikansahan Markku Wilenius on tulevaisuuden tutkimuksen professori). Tälle ajalle leimallisesti koulutus, peruskoulutus mukaanlukien, on välineellistetty palvelemaan yhä voimallisemmin työelämää (talouskasvua). Kasvatus on intentionaalista toimintaa, sillä on suunta ja päämäärä ja päämäärän arvioiminen on (kasvatus) filosofinen kysymys ja kasvatusalan asiantuntijoiden tehtävä on vastata ”miksi”- kysymyksiin koulun kehittämisen suunnasta. Nyt keskustelua koulun kehittämisestä päsmäröivät (vrt. Arno Kotron kolumni Opettajassa 7/18) koulun ulkopuoliset tahot.
Lähetä kommentti