Peruskoulua kohti. Osa 2: Tavoitteet

TAPAHTUI edellisessä blogilastussa:

" 50 vuotta sitten, vuonna 1968 ilmestyi mielenkiintoinen kirja, joka oli osa  peruskoulu-pedagogiikan koulutuskokonaisuutta.  Kokonaisuuten kuului tämä Olavi Nöjdin toimittama teos: Peruskoulua kohti (ja muutakin luettavaa),  kymmenien radio- ja tv-ohjelmien sarja, sekä erilliset koulutuspäivätja tentti. Tarkoitus oli kouluttaa Suomen  kansa- ja oppikoulujen opettajat perinpohjin uuden koulumuodon: peruskoulun pedagogiikkaan."

ALOITIN pedagogisen kaivaustyöni tulosten esittelyn lyhyellä yleisesittelyllä tuohon kirjaan ja siihen liittyneisiin radio- ja tv-ohjelmiin. Lupasin palastella seuraavissa osissa  alkuperäistä peruskoulupedagogiikkaa tarkemmin. Tässä osassa 2 poimin itselleni muistiin 4  "pointtia": viisasta ajatusta didaktiikan yhdestä keskeisimmistä käsitteestä: Tavoitteista.

Pointti 1.Tavoitteita tarvitaan 

Hälinen (1968, 21) kysyy hämmentävän kysymyksen: Ovatko tavoitteet tarpeen opetussuunnitelmassa? Ilmeisesti noihin aikoihin oli vakavissaan esitetty, että tavoitteet kaavoittavat liikaa koulun työskentelyä ja johtavat edellytyksiltään hyvin erilaisten oppilaiden kehitysmahdollisuuksien supistumiseen sekä yhteiskunnan kehityksen hidastumiseen. Hmm.

Hälinen vastaa itse ylittämättömästi:

" Koulun työskentely ilman tavoitteita on mahdottomuus; Inhimillinen toimintahan on tavoitteellista, ja kasvatus erityisen selvästi tarkoitusperäistä toimintaa."

Kuitenkin (ainakin tuohon aikaan) tavoitteet olivat jääneet koulutyön arjessa oudoiksi. Miksi? Opettajilla ei  riittänyt Hälisen mukaan aikaa ja voimia laajempien linjojen pohtimiseen. Tavoitteet oli ilmaistu (liian?) laajoin yleiskäsittein. Opettaja toimi  työpaineessa tunnista toiseen. Tällainen tilanne sai aikaan torjuntaa (tavoitteiden  pohtiminen voisi johtaa nykyistä vaateliaampiin menettelyihin). Ehkä myöskään opiskeluvaiheessa ei  oltu ohjattu opiskelijoita  tavoiteajatteluun tai heillä ei ole ollut tuolloin tarvittavaa kypsyyttä, Hälinen pohtii. Emmekä tienneet tuolloin  tarpeeksi tavoitteiden  ja opetustilanteiden välisestä suhteesta.

Hälinen (1968, 23) pohtii, mitkä ovat tavoitteiden tehtävät opetussuunnitelmassa. Ja vastaa itse:

"Tavoitteita tarvitaan kriteereinä. Niiden avulla selvitetään kunkin oppiaineen sisältämien ainesten arvo eri tavoitteiden suunnassa." (vrt. Herbart). 

Tavoitteet ovat myös menetelmien valinnan kriteeri:  Räihän  (1968,123 ) mukaan opetuksessa käytettävät menetelmät  määräytyvät varsin ratkaisevasti opetuksen tavoitteiden perusteella. (Näin ajattelen itsekin)

Linnankivi (1968,67) kuvaa omassa esseessään  opettajan toiminnan kokonaisuutta. Siinä tavoitteilla on oma osuutensa. Opettajan tehtävänä on  määrittää ensin yleiset ja sitten konkreettiset oppimistulokset. Tavoite on siis oppimistulos.

Niinikään Linnankivi nostaa esiin kysymyksen tavoitteen selkeydestä oppilaalle. Sen lisäksi oppilalle tärkeä asia oppimisessa on tavoitteen arvovaraus (Nykyään puhutaan oppimisen merkityksellisyydestä).

Voutilainen (1968, 76 ) tarkastelee omassa esseessääm tavoitteita  hieman toisenlaisesta näkökulmasta.  Hän pohtii kysymystä tavoitteiden joustavuudesta. Ovatko tavoitteet liian vaikeita? Liian helppoja?  Voisiko niissä olla joustoa?

Samaa pohtii myös Röman (1968,118). Hän kysyy alkuopetuksen osalta:Vastaavathan  opetusmenetelmät lapsen kehitystasoa.

Karvonen (1968,130) määrittelee koulusaavutuksen koulun opetussuunnitelmassa lausuttujen tavoitteiden mukaisiksi  muutoksiksi oppilaissa. Muutos voi olla sitä, että tiedot ja taidot lisääntyvät. Se voi olla myös muutoksia  oppilaiden persoonallisuuden piirteissä ja asenteissa.

Hän nostaa esiin tavoitteiden merkityksen arvosanojen antamisessa.

"Arvosanojen antaminen lienee kouluopetuksemme…laiminlyödyimpiä vaiheita... Siinä on kaksi hankalasti ratkaistavaa ongelmaa: arvosanojen antamisen tavoitteet ja niiden priorisointi ja  miten arvosanojen antaminen voitaisiin yhdenmukaistaa niin, että  sama arvosana ilmaisisi suunnilleen samaa suoritustaosa (eri kouluissa, eri aineissa ) 

NYT ollaan MINUSTA ytimessä. Ei vain opetussuunnitelmassa vaan myös joka tunti opetuksessa opettajalla on oltava mielessään kirkkaasti tavoite; Mitä (uutta) oppilaiden on tarkoitus oppia. Jollei tavoitetta ole, opettajan toiminta ei ole tavoitteellista, intentionaalista. Opettaja saa palkkaa, mutta se mitä hän tekee ei ole opettamista.  Koska oppilaat ovat erilaisia, myös tavoitteissa tulisi olla joustoa.

Pointti 2. Kenellä on oikeus asettaa tavoitteet?

Hälinen (1968, 21) pohtii , onko ylipäätään muilla oikeus asettaa toiselle ihmiselle tavoitteita:

" Demokraattisessa yhteiskunnassa tulisi periaatteessa jokaisen saada  itse asettaa tavoitteensa."

Hän myös vastaa älykkäästi:

" ...mutta niin kauan kuin kasvatettava ei ole siihen kypsä, varttuneempi asettaa tavoitteet hänen puolestaan."

Teoksessa ei perustella valtion oikeutta asettaa kansalaisilleen tavoitteita, mutta se on varmaan oivallettu. Hälinen kuitenkin korostaa valtion rinnalla  opettajan ja oppilaiden asemaa tavoiteasetannassa.

Opettajan rooli on tärkeä, muttei helppo. Hän asettaa konkteetisti  avoitteet yksittäiselle opetustuokiolle. Hänen tulee ottaa huomioon myös oppilaiden omat tavoitteet - ja   niiden kehittäminen.

" Asettaessaan tavoitteet oppilaan sijasta kasvattajien olisi kuitenkin pidettävä  silmämääränään, että  oppilas myöhemmin hyväksyy tuon tavoitteiden asettelun omalta kohdaltaan."

Opettaja ei kuitenkaan itse keksi tavoitteita.  Opetussuunnitelman pohjana ovat laissa - tosin erittäin yleisluonteisesti-   ilmoitetut kasvatuspäämäärä.

Pointti 3. Tavoitteiden asettaminen on vaikeaa

Somerkivi (1968,19) nostaa ensimmäiseksi peruskoulun opetussuunnitelmatyön ongelmaksi (yhteensä niitä on 10) tavoitekysymykset.

Hälinen(1968, 22)  tarkentaa ongelmia:  Peruskoulun tavoitteista voidaan tuskin koskaan päästä kaikkien asianosaisten kesken täydelliseen yksimielisyyteen. Ideologiset yhtymät ja intressiryhmät pyrkivät vaikuttamaan tavoitteisiin. Varttuvilla ja kasvattajilla on  ristiriitoja tavoitteiden osalta.

Hälinen huomaa myös toisen ongelman: Kuinka tarkasti tavoitteet tulisi määritellä? Opettajat tarvitsevat muutostilanteessa riittävän yksityiskohtaisia ohjeita, toisalta olisi pyrittävä siihen, että opettajat yhä itsenäisemmin ottaisivat kantaa tavoitekysymyksiin.

Ja kolmannen. Maailma muuttuu kovaa vauhtia.

"Koulun tavoitteita ei pidä kaivertaa kivitauluihin."

Pointti 4. Miten  tavoitteet tulisi kirjoittaa/ilmaista?

Hälinen (1968, 23)  pohtii artikkelissaan myös, missä muodossa tavoitteet tulisi ilmaista kirjoitetussa opetussuunnitelmassa (esim. opettajan toimintana, prosessin piirteinä, oppilaan käyttäytymisen muutoksina MH) Hän asettaa useita kriteereitä: Muodon on tuettava käytäntöä. Muodon on oltava
selvä ja yksiselitteinen. Hälinen päätyykin behavioristiseen tapaan määritellä tavoite: oppilaiden käyttäytymismuotoina ja suorituksina, jolloin kuvataan myös olosuhteet ja suorituksen taso.

Summa Summarum

Älykästä. Jotenkin suloista, että uudessa perusopetuksen opsissa hyvän osaamisen kriteerit on nimenomaan määritelty selkeinä osaamis-/taito- /käyttäytymiskuvauksina.  Ihan samaa tavoiteltiin 50 vuotta sitten. 50 vuotta sitten tavoitelähtöinen opetus oli kuitenkin (minusta) kirkkaampaa kuin nyt. Opettajalla pitää (minusta) olla selkeä tavoite joka opetustuokiolle: mitä on tarkoitus oppia. Ja se tavoite kannatata määritellä niin koonkteerrisesti, että sen voi arvioida. Tavoite tulee laatia niin, että se vastaa oppilaiden lähtökohtatasoa. Lisäksi olisi upeaa, että tavoitteessa voisi olla erilaisia tasoja ja valinnan mahdollisuuksia. 1960-luvulla ei erikseen nostettu esiin, että tavoite täytyy sanoittaa oppilaille. Mutta näin on.

LÄHTEET: 

Hälinen, Kaisa. (1968) . Koulutyön tavoitteista. Teoksessa  Nöjd (toim.), ss. 21- 25.
Karvonen, Juhani. (1968). Koulusaavutusten mittaaminen ja oppilasarvostelu peruskoulussa.
      Teoksessa  Nöjd (toim.) ss.130-140.
Linnankivi, Jaakko. (1968). Opetustapahtuma. Teoksessa  Nöjd (toim.),  ss 67- 75.
Räihä,   (1968,123 ). Peruskoulun kielenopetuksen menetelmistä, ss. 123-126
Röhman, Kyllikki. (1968). Alkuopetuksen tavoitteista ja menetelmistä. Teoksessa Nöjd (toim.), ss.
    117-119

Somerkivi, Urho. (1968). Peruskoulun opetussuunnitelmatyön ongelmia. Teoksessa Nöjd (toim.), ss.      

   19-20. 

Voutilainen, Touko. (1968) .  Joustavuuden periaate opetuksessa. Teoksessa Nöjd (toim.)  ss 76-79