Kuukauden kirja: Koulu ja nyky-yhteiskunta

KUUKAUDEN kirjaksi olen valinnut teoksen: Wilenius, Reijo. (1964). Koulu ja nyky-yhteiskunta. Mitä yhteiskunta koululta vaatii ja mitä se ei vaadi. Helsinki: Weilin + Göös.

KIRJA on kirjoitettu juuri niihin aikoihin, jolloin perinteistä rinnakkaiskoululaitostamme alettiin toden teola takoa uusin muotoihin. Ymmärtääkseni Wilenius ei - steinerkoulumiehen leiman hankkineena- kuulunut  toimijoiden ytimeen. Mutta viisaasti hän hahmottelee omaa yhtenäiskouluajatustaan. Yhteiskunta oli isossa muutoksessa, ja koulun oli senkin muututtava.

Wileniuksen mukaan koulu on jäykimpiä yhteiskunnan laitoksia. Hän nostaa esiin rudimentteja, joista olisi päästävä eroon:

• Koulutyön lähes yksinvaltainen tavoite on edelleen (siis ainakin tuolloin MH)  tiettyjen muodollisten ja helposti kontrolloitavinen oppisaavutusten osoittaminen. Ja kasvatustuloksena saadaan aikaan oppilaiden enem-mistössä oppimisväsymystä ja - haluttomuutta. Tämä tavoite  on (oli MH)  kiteytynyt  oppikoulun sisäänpääsytutkinnon ja ylioppilastutkinnon kivijumaliksi.
• Alituiset kokeet tuottavat  lapsille ahdistusta ja pelkoa
• Lapsi ei ole oppimiskone 
• Jatkuvan karsinnan periaate
• Luokalle jättäminen on suunnaton kansantaloudellinen tuhlaus.
• Kansakoulu on tulkittu  lapiolinjaksi
• Ammattikasvatus alkaa liian varhaisin

Millainen koulu vastaisi nyky-yhteiskunnan vaatimuksiin?

Vaikka kirja on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, ei voi kuin ihailla Wileniuksen näköaistia.  Yhteiskunta muuttui hänen mukaansa yhtä aikaa monella eri tavalla.  Koulutusyhteiskunnaksi. Muuttuvan tiedon yhteiskunnaksi. Palvelualojen yhteiskunnaksi. Teollistuneeksi yhteiskunnaksi, johon kuuluu  automaatio ja rationalisointi.

Työ muuttuu. Koneet korvaavat vuosi vuodelta monipuolisemmin ruumiillisen työn ja sen sijaan tulee henkinen työ. Työelämästä häviää yhä enemmän aikaisempi henkisen ja ruumiillisen, teoreettisen ja käytännöllisen työn vastakohta. Ruumiillinen työ henkistyy.

Tämä haastaa koulutuksen. Tuotantoelämä muuttuu ennen näkemättömällä tavalla liikkuvaksi. Wilenius sireetaa Pierre Navillea, joka puhui ammattien lopusta. Ammattien ohjaamisen uusi tehtävä olisikin  kannustaa suurinta mahdollista kykyisyyttä ja samalla valmistaa nuoria työtilanteen vaihtamisen tottumukseen.  Yhteen osaamisalueeseen erikoistumisen  sijaan tulee kokonaistaminen , kyky jäsentää oma työ toisten työhön. Uusi ammattitaito vaati vaikeasti määriteltävää  näkemis-, ymmärtämis- ja kuvittelukykyä,  joka auttaa organisaation jäsentä jatkuvasti luovalla tavalla  sopeutumaan uusiin tilanteisiin.

(Hyväkään) myöhempään työelämään valmistaminen ei voi Wileniuksen mukaan olla ainut koulut tehtävä. Koululaitosta on alettu pitää vain yhtenä aseena kansakuntien taloudellisessa kilpailussa.  Kuitenkin työaika vähenee ja vapaa-aika lisääntyy. Elämä teknillistyy. Yhteiskunta monimutkistuu.

Koulutuksen monet keinot palvella yhteiskuntaa

Nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimukset  koululle Wilenius tiivistää:

• Yleisen kypsymisen tavoite: luonteen kehittäminen ja kypsyttäminen, sopusointuiseksi saattaminen. Koulu voi antaa vain tilaisuuden. Älyllisten suoritusten lisäksi taiteellisen tunteen kasvatusta
• Oppimisvireyden (säilyttämisen) tavoite. (Lapsihan tulee kouluun opinahaluisena)
• Sivistyksen välineiden omaksumisen tavoite:  Uutta, nyky-yhteiskunnan hyväksymää yleissivistyksen käsitettä ei valitettavasti ole muodostettu
• Sosiaalisen kasvatuksen tavoite.

Työelämä vaatii tiedon tason nousua. Ammattikoulutuksen tasoa on nostettava, olen sitä mieltä minäkin. Tarvitaan vahvempaa matemaattista ja teknologista  sivistystä. Mutta se ei riitä;  ammattien yleinen henkistyminen edellyttää yhä laajempaa perussivistystä. Wileniuksen mukaan  on selvitettävä, mitä todella kuuluu aktiiviseen perussivistykseen esim. realiaineissa ja vieraissa kielissä ja mitä on hylättävä jäänteenä viime vuosisadan (1800-luvun) ensyklopedisesta  harhatavoitteesta. Tämä tehtävä taitaa yhä odotta tekijäänsä.

Miksi laaja perussivistys? Ammattitieto ja -taito muuttuu yhä nopeammassa tahdissa. Peruskoulutuksessa on siksi  pyrittävä antamaan pääasiassa vain sellaiset  tiedot ja taidot, jotka tekevät kouluttavat kykeneviksi erikoistumaan myöhemmin joko  täydennyskoulutuksen tietä tai suoraan työelämässä. Tietojen - ja ammattienkin-  jatkuvasti vaihtuessa on turvallisinta hankkia laajat tekniikat perustiedot ja jättää erikoistuminen täydennyskoulutuksen varaan.

Laaja perussivistys vaatii aikaa.  Perussivistyksen tulee Wileniuksen mukaan olla (kaikille) laaja. Ja samalla kaikille yhteinen. Kaikkien yksilöiden on saatava tilaisuus riittävän pitkän koulutuksen kautta kehittyä kykyjensä rajoissa  yhteiskunnan työelämän palvelukseen. Näin jokaiselle löytyy oma vahva aineensa.

Koulutuksen kesto on siis tärkeää. Työelämän vaatimat taidot taataan riittävän pitkän ja  perusteellisen koulutuksen avulla, ja  koulutustien on oltava riippumaton vanhempien varallisuustasosta. Wileniuksen mukaan peruskoulun tulisi olla yhtä pitkä kuin nuorten koko aktiivinen kasvu- ja kehitysikä.

Wilenius nostaa esiin kaikille tärkeän taidon, jota hän nimittää oppimisvireydeksi. Onnistuminen työelämässä edellyttää ennen kaikkea itsenäistä oppimivalmiutta ja oppimisaktiivisuutta,valmiutta reagoida  aktivisesti ja luovasti jatkuvasti uusissa tilanteissa; ja koulun  täytyy tarjota todellinen tilaisuus näiden ominaisuuksien kehittymiselle. Tänään samasta asiasta taidetaan käyttää sanaa itseohjautuvuus.  Jokseenkin samaa tavoitteli varmaan aikanaan Herbart puhuessaan harrastuksesta.

Työ ei ole koko elämä. Elämää ja toimintaa on myös työn ulkopuolella: mm. vapaa-ja loma-ajan käyttöä. Koulutuksen tavoitteena tulee olla myös sisältörikas elämä työn ulkopuolella, 
elämää rikastavien harrastusten  herättäminen.

Peruskoulun tulee antaa kasvatus ja henkiset välineet myös vapaa-ajan viettämiseen. Wilenius siteeraa Torsten Husénia:

” Kaikki tarvitsevat sitä virittävää ja valveuttavaa kosketusta humanistisiin kulttuuriarvoihin, minkä teknokraattisen sivistyksen tavoitteet työntävät taka-alalle.” 

Ihmisellä on taiteellisen kokemisen ja hahmottamisen tarve. Hän tarvitsee  monipuolisia kosketuksia kulttuurin eri alueiden kanssa. Tämä kosketus tarkoittaa  koulussa:virikkeiden ja toimintatilaisuuksien tarjontaa, oppilaassa piilevien  kykyjen ja harrastusten herättämistä. Keneltäkään ei saa kieltää tilaisuutta täyteen yleiseen kypsymiseen oman henkisen rakenteensa  rajoissa, Wilenius vaatii.

Kolmas  tavoite, jota nyky-yhteiskuntaa vaatii on  osallistuminen yhteiskunnan toimintaan. Todellinen osallistuminen nykyaikaiseen yhteiskuntaan edellyttää aivan toisen tason perustietoja ja yleissivistystä kuin vastaava osallistuminen 50 vuotta sitten (siis 1914); se edellyttää sivistyksen yleisten välineiden hallitsemista (= ylessivistys)  ja  yleistä kypsymistä, mihin pitkäaikainen peruskoulutus tarjoaa tilaisuuden.

Pedagogisia ratkaisuja

Wileniuksen tekstistä voi poimia myös kiinnostavia ideoita yhtenäiskoulun pedagogiikkaan.  Nostin tähän muutamia:

• Murrosikään saakka karsimaton ja jakamaton luokkayhteisö, jossa tietoisesti suositaan yhteistyön tottumuksia, valmistaa oppilaita  uuteen yhteiskuntaan. Harjoittelu pienryhmissä
• Sisäisesti mielekkäiden kokonaisuuksien etsiminen ja rohkeiden aukkojen jättäminen on tulevan opetusopin tehtävä.
• Kausiopetus (jakso-opetus: Touko Voutilainen MH) olisi vastaus  opetussisältöjen hajoamiseen. Se  mahdollistaa  opetussisältöjen muokkaamiseen mielekkäiksi,  oppilaissa kiinnostusta herättäviksi kokonaisuuksiksi (vrt. MOK MH).  Oppilaat voivat siten saada  yleiskuvan jostakin todellisuuden alueesta.
• Opetuksen tulisi olla vastausta kysymyksiin, joita oppilaat tekivät  opettajan alustavan esityksen pohjalta.
• Oppilaiden keskinäinen neuvominen, auttaminen, yhteistyö ryhmissä, joissa on aina myös ”lahjakkaampia” oppilaita. Oppilastoverit osaavat ja ennättävät auttaa usein paremmin kuin opettaja, ja he tekevät  sem mielellään. Lahjakkaat saavat tilaisuuden ylimääräiseen kykyjensä käyttöön, ja heikommat taas saavat sen merkityksellinen henkisen lisävirikkeen, minkä lahjakkaampien läsnäolo samassa luokkayhteisössä voi antaa. (Vrt Peter Petersen MH)
• Unohtamisen pedagogiikka (MH). Wilenius esittelee minulle aivan uuden tavan ajatell unohtamista.  Unohtaminen merkitsee hänelle sitä,  että kokonaisuutena vastaanotettu opetussisältö painuu tietoisesta tiedostamattomaan, missä se ei suinkaan pysy samanlaisena vaan kehittyy. Kun se seuraavan kerran… palautetaan tietoisuuteen, on pinnanalainen kypsyminen yleensä havaittavissa. Unohtaminen on inhimillisen sielunelämän hienoimpia ja nerokkaimpia järestelyitä; sen tietoinen hyväksikäyttämine opetuksessa… on tulevaisuuden pedagogiikan vallattavia alueita.
• Avaimet taiteen maailmaan
• Kasvatusta inhimilliseen ymmärtämykseen, arvostukseen ja yhteistyöhön.
• Lukioista hän haluaa pois  yo-tutkinnon ja sinne lisää valinnaisia kursseja.Lukio olisi  rauhoitettava perussivistyksen omaksumisen vaiheeksi.
• Opettajat tekemään yhteistyötä.  ”Mistään kokonaiskasvatuksesta ei voida puhua, ellei opettaja ole selvillä  toisten opettajien samoihin oppilaisiin kohdistuvasta opetys- ja kasvatustyöstä. Opettajien yhteistyön tavoitteina ovat oppiaineiden jäsentäminen toisiinsa niiden liittymäkohdissa, eri opettajien toimenpiteiden ja vaatimusten huomioonottaminen ja tasapainottaminen. Yhteisen pedagoginen työn mallina hän esittää viikottaiset  konferenssit, joiden asialista rehtori valmistelee opettajakunnan työvaliokunnan kanssa. Ohjelmassa olisi 

• Opettajan pitämä alustus kirjallisuuden pohjalta. 

• Kukin opettaja pitää vuorollaan esityksen omasta opetustyöstöön. 

• Poikkeavan oppilaan asioiden käsittelyä ja 

• Käytännölliset asiat.

• Kodin ja koulun välille todellinen työsuhde. Opettajien ja vanhempien välinen muuri olisi purettava.  Opettaja saisin kuvan kodin toiminnasta ja vaikutuksesta ja vanhemmat  opettajan tavoitteista ja toiminnasta.
• Peruskoulujen tulisi  saada olla erilaisia. Wilenius arvosti  oma-aloitteista  pedagogista harrastusta.  Hänestä vanhempien kansalaisoikeus on valita minkälaiseen peruskouluun he lapsensa laittavat.

Reijo Wilenius

Reijo Wilenius (* 1930 Helsinki - ) ) on Jyväskylän yliopiston filosofian professori emeritus.  Tiettävästi hän elää yhä. 

Wilenius on julkaissut useita  kasvatusfilosofiaa käsitteleviä teoksia. Hän on myös antroposofisen liikkeen ja steinerpedagogiikan keskeisiä edustajia Suomessa. Hän on Kriittisen korkeakoulun ja Snellman-korkeakoulun perustajia.

Wilenius on toiminut Helsingin Suomalaisen Yhteiskoulun, Suomen Teatterikoulun ja Helsingin Työväenopiston tuntiopettajana, Helsingin Rudolf Steiner –koulun opettajana, Helsingin Kauppakorkeakoulun filosofian opettajana , Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian vt. professorina, käytännöllisen filosofian dosenttina, Jyväskylän yliopiston filosofian professorina ja filosofian laitoksen johtajana  ja Snellman-korkeakoulun opettajana.