Minne koulu oli menossa vuonna 1989? Osa 2

JATKAN mainiosti 1980-luvun pedagogiikkapuhetta mieleenpalauttavan teoksen esittelyä. Kyseeessä on  siis kirja:

Lahti, Pirkko ja Keinonen, Mirja (toim.). (1989). Minne koulu on menossa?  Keskustelukirja. Suomen Mielenterveysseuran julkaiusuja.  Forum-kirjasto. Helsinki: Tammi.









Ensinnäkin kehuja kirjan dialogisesta rakenteesta. Siinä on noin 5 pääteemaa:

1. Koulun tilannekatsaus, 
2. Koulun toimintaedellytykset ( kasvatuksen ja opetuksen sisältö), 
3. Koulu työyhteisönä, 
4. Oppilashuolto  ja  
5. Koulutyön solmut, karikot ja utopiat.  

Kustakin teemasta on 1-2 pohja-artikkelia ja sitten 1-2 kommentoivaa esseetä ( kursiivilla). Pääosin kommentit ovat kannustavia, mutta osassa on kyllä reipasta kritiikkiäkin. Kirjoittajajoukkokin on komea. Aakkosjärjestyksessä:

Sirkka Ahonen, Terttu Arajärvi,  Matti Bergström, Juha Hiekkataipale, Taina Hietavuo, Kauko Hämäläinen, Martti Hölsä, Veikko Jurama, Alli Kantola, Pirkko Kantola, Olavi Ketonen, Leena Kurki, Erkki Lahdes, Pirkko Lahti,  Erno Lehtinen,  Reija Lehtomäki, Paavo Malinen, Annikki Mikkonen,  Kaarlo Multimäki, Veli Nurmi, Mikko Ojala, Sinikka Ojanen, Anita Olkinuora, Erkki Olkinuora, Raimo Pälviä, Olavi Räsänen, Markus Saari, Hannele Salminen, Markus Sauri, Ilkka Simolin, Kaarina Suonio, Matti Taalas, Kari Tuunainen, Ritva Uusitalo, Otso Vilhonen, Eila Wiegand,  Reijo Wilenius, Anneli Yrjänäinen  (Boldasin itselle aiemmin tutut). 

He ovat kaikki olleet mukana  Suomen mielenterveysseuran asettama koulun mielenterveyttä pohtineen työryhmän työssä.

Täman 2-osan aluksi hahmottelen  kirjan mieleenpalauttamaa kuvaa 1980-lukua pedagogisen keskustelun teemoista.

Kultaiset vuodet

ELIMME  tuolloin ripeän koulunuudistuksen aikaa. Kaikki vuosiluokat olivat siirtyneet käymään  peruskoulua vuoteen 1980  mennessä. Vuonna 1983 oli säädetty peruskoululaki ja seuraavana vuonna annettiin peruskouluasetus. Vuonna 1985 kouluhallitus julkaisi POPSin korvanneen uuden opetussuunnitelman. Moni asia muuttui.

Keskitettyä valtaa purettiin ja siirrettiin lääninhallituksille  ja kunnille. Kouluihin tuli johtokunnat.

Kaikille oppilaille taattiin jatko-opintokelpoisuus; tasokurssit poistettiin ja tilalle tuli tuntikehysjärjestelmä. Opetusryhmiä pienennettiin. 10-luokka tuli mahdolliseksi. Opettajat saivat lukea palkkaukseensa tunteja opetuksen suunnittelusta sekä  kodin ja koulun yhteistyöstä.

Alettiin puhua koulujen sisäisestä kehittämisestä. Haluttiin edetä  kohti itseuudistuvaa, ympäristön haasteisiin reagoivaa ja myös ympäristöä muuttavaa koulua. Haluttiin "omaleimaisia kouluja, jotka voisivat kokea joillakin alueilla olevansa  parhaita Suomessa, olkoon se sitten joidenkin tiedollisten tavoitteiden saavuttamisessa, urheilussa, taideaineissa,  musiikissa tai vaikkapa juhlien tai leirikoulujen järjestämisessä." Korostettiin opettajien vapautta.

Pedagogiikka pehmeni. Opettajat innostuivat eheyttämisestä. Sanallisen arvioinnin käyttöä laajennettiin. Oppilaanohjaus tapahtui   eri oppiaineiden opettamisen yhteydessä kolmannelta luokalta alkaen.  Osa-aikainen erityisopetuksen suosio kasvoi.

Rehtorien asema pedagogisina johtajina korostui. "Koulu seisoo tai kaatuu johtajansa mukana." Ja heille alettiin myös järjestää koulutusta.

Huomiota kiinnitettiin koulurakennuksiin fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina ympäristöinä. Moni uskoi yhä nimikkoluokkiin. "Oppilaiden tulee tuntea jokin luokka omaksi luokakseen". Kaikki eivät olleet innostuneita monitoimitila-ajattelusta. Uskottiin, että liian iso koulu hukuttaa lapset! Keksittiin käsite "pihapedagogiikka".

Oppilashuoltoryhmiä alkoi syntyä. (Niiden perustamista suositeltiin).  Opettajilla oli säädetty vaitiolovelvollisuus ja toivottiin, että  opettajat saisivat oppilaista sellaista tietoa, joka auttaa heitä onnistumaan kasvatus- ja opetustyössä heti alusta alkaen. Koulupolun saumavaiheissa alettin tehdä yhteistyötä.

Vaikuttaa niin  monella tasolla kultaisilta vuosilta, ja sellaisina ne itsekin muistan.  Mutta  ajassa- ja tässä kirjassa - oli myös kritiikkiä tuolloista koulunpitoa kohtaan.

Koulun kritiikkiä

Heti kirjan  alussa todetaan: koulu on merkittävä lapsen kehitystä tukeva tai haittavaa tekijä.  Ja myöhemmin: Yhä oli "liikaa oppiaitoksia, joissa oppilaiden rankaisemisesta  ja kurinpitoasioiden käsittelystä on tullut keskeinen asia."

Yksi vihaisimmista oli Matti Bergström. Hän muistutti: "Koulu ei ole elämälle välttämätön. Tämä on syytä ottaa lähtökohdaksi kaikessa koulua koskevassa keskustelussa." 

Kasvatuspäämäärä ja tavoitteet

Kritiikkiä esitettiin koulun kasvatuspäämäärästä: Bergströmin mukaan "kasvatamme lapsistamme arvoinvalideja... Koulu hyljeksii niitä aineita, jotka kasvattavat lapsen ja nuoren aivojen arvokapasitteettia: taideaineita, uskontoa, filosofiaa, psykologiaa, kaunokirjallisuutta, käsitöitä jne.  Näistä aineista on tullut hanttiaineita. Ne ovat itseasiassa ”arvoaineita”. Mistä johtuu koulukasvatuksen vinoutuminen: Ainoa selitys lienee, että  lapsi halutaan kasvattaa ”osaavaksi”, siis työelämään tekeväksi ja tietäväksi jäseneksi."

Erkki Olkinuora analysoi perinpohjin peruskoulun tavoitteita, ja päätyi paradoksiin: Opetussuunnitelman yhteiskuntapainotteisuus on kasvanut, vaikka puheissa on painotettu oppilaskeskeisyyttä (POPS I). Käytännössä  ihanteena oli  menestyvä, kilpaileva ihminen  ja tuottava ihminen. Syntyy piilo-opetussuunnitelma ja kätketty pedagogiikka: ristiriita ihannetavoitteiden ja  toteutuneiden asiantilojen välillä. (Palaan Olkinuoran artikkeliin yksityiskohtaisemmin osassa 3).

Myös Anja Kallio vaati enemmän tilaa ihmiseksi kasvulle: Koulussa " voitaisiin opastaa ymmärtämään itseään, toisia, tunteita ja asenteita eli yleensä ihmiselämää ". Hän  ehdotti ihmistuntemuskasvatusta  peruskoulun oppisisältöihin.

Tietokeskeisyys

Koulu oli lisäksi liian tietokeskeinen. "Tietokeskeinen ihmiskäsitys unohtaa  aivojen valinta- eli arvokapasiteetin kehittämisen". Opettavia asioita oli liikaa.  "Meidän koulumme suurimpia ongelmia lienee edelleen epämielekkään tiedon paljous… uskotaan, että pitäisi tietää kaikenlaista lähes kaikesta", kirjoittaa Jurama.

Mutta ei siinä vielä kaikki tietoon liittyvä moite.   Erno Lehtisen mukaan koulutyö painottui  liikaa irrallisten yksittäistietojen opettamiseen Yksittäisiä asioita opetetiin siten, kuin juuri niiden olisi tarkoitus jäädä muuttumattomina oppilaiden muistiin, vaikka  koulun päätyttyä oppilas muistaa vain hyvin pienen osan niistä erillisistä asioista, joita hän on 9 kouluvuoden aikana oppinut. Paavo Malinen komppasi: "Näinhän tilanne on. Olen myös itse tutkimuksissa todennut, että koulussa ei saavuteta paljonkaan pysyvää tietoa."

Pinnallisen irtotiedon pänttääminen on koulutyön keskeinen sisältö. Tekstiä ymmärretään, mutta ei sen takana olevaa todellisuuden ilmiötä. "Koulu palkitsee oppilaita, jotka automatisoivat mahdollisimman nopeasti  varman näköisiksi mekaanisia puutteelliseen ymmärrykseen perustuvia suorituksia. "

Syntyy kulttuuri, jossa opettajat opettavat asioita, joita eivät itse hallitse ja jossa oppilaan tärkeä menestymisstrategia on oppia nopeasti tietojen ja taitojen kulisseja. Syylliseksi Lehtinen nostaa myös oppimateriaalin: "1960/70 muotoutui aivan uuden tyyppinen oppimateriaali, joa vaikutti peruskoulun opetuskäytäntöihin: vanhat lukemistotyyppiset oppikirjat korvautuivat materiaalipaketilla, jonka sisään oli rakennettu… ns. opetusteknologiseen malliin perustuva didaktinen toimintaohjeisto. Tarkat tavoiteet, pieniin askeliin ositetut oppisisällöt. Välitön evaluaatio ja palaute. Oppikirjat esittävä luetteloita asioiden nimistä, työkirjat saattavat oppilaat itse  kontrolloimaan näiden luetteloidan muistamista ja formatiiviset valmiskokeet varmistavat tarkasti, objektiivisesti ja mahdollisimman välittömästi lopputuloksen. Koko tätä prosessia ohjataan opettajan oppaan yksityiskohtaisilla neuvoilla."

Lehtinen ei myöskään  uskonut , että "ajankohtainen pyrkimys eheyttää opetusta muodostamalla integroituja opetuskokonaisuuksia eri oppiaineiden sisällöistä olisi riittävä ratkaisu." Se ei hänen mukaansa syvennä oppilaille muodostuvia tiedon ja toiminnan rakenteita. Oppiaineiden oma struktuuri hajoaa. Toisaalta Olkinuora taas kannatti kokonaisuuksia: oppiaineiden erillisyys on kaavatuksen kahle, jossa kokonaisuudet pirstoutuvat.

Työtavat ja arviointi

Myös työtapoja kritisoitiin:  Koululaitoksemme oli "säilynyt hämmästyttävän opettajakeskeisenä." Opetusta tulisi uudistaa yksilöllisen opetuksen suuntaan. Lapset tarvitsevat toimintaa. (Muutoin työtapoja ei kirjassa juuri tarkasteltu)

Arvioinnista oltiin montaa mieltä.  Wileniuksen mukaan peruskoulun arviointi oli  1970-luvulta alkaen hiljalleen siirtynyt oppilasmyönteisempään suuntaan. Mutta hänkin ihaili enemmän
steinerkoulun sanallista arviointia.  Toisaalta vuoden 1985 oppilasarvioinnin ohjeet olivat epäselvät."Yksilöllinen  tavoitepohjainen arviointi antaa mahdollisuuden arvioida oppilasta lähes millaisin arvsanoin tahansa.  Käyttäytymisen osuutta korostetaan oppiaineidenkin arvosanaa annettaessa. Kuitenkin käyttäytymisestä ja huolellisuudesta  on omat arvosanansa- ei tosin päästötodistuksessa." Siitäkin muistutettiin, että peruskoulussa arvostelun keskeinen tehtävä näyttää olevan lukion oppilasvalinta. (Tarkastelen arviointia tarkemmin osassa 3)

Oppilashuolto ja erityisopetus

Oppilashuollon työntekijöiden roolia koulun kentässä haluttiin muuttaa.  Perinteinen oli yksilöön kohdistuva työote (oppilastapausten hoito).  Kohteeksi haluttiin koulun ihmissuhdeverkosto, jolloin työssä korostuisi enemmän oppilashuoltoryhmän kuin yksittäisen oppilashuollon työntekijän rooli.

Erityisluokkien ja -koulujen asemaa alettiin kyseenalaistaa.Integraation toisten joukkoon olisi viimeistään tapahduttava 10-luokan vaiheessa. "Kun oppilas siirettään sopeutumisvaikeuksien vuoksi erityisluokkaan, se palvelee tuon oppilaan etua. Vai palveleeko?  Suojellaanko ehkä enemm inkin muita  luokan oppilaita? Mikä on se ratkaisu, joka toteuttaa molempien edut", kysyi Markus Saari.  "Mielestäni erityisoppilaita ei pidä siirtää muista oppilaista eristettyyn kouluun", vastasi Olavi Ketonen. Vaikeavammaisille tuli mahdolliseksi saada koulunkäyntiavustaja.

Valta ja opettajankoulutus

Käsitykset siitä, kenellä on valta koulussa, vaihtelivat. Pirkko Lahden mukaan valtaa on jaettu myös opettajille. Toisten mielestä valtaa oli edelleen liikaa kouluhallituksella.

Tottakai kritisoitiin myös  opettajankoulutusta: "Tenteissä oksennetaan ulos sulamatonta tietoa, viisaat kirjat menevät hukkaan pintaliidossa.", syytti Sirkka Ahonen.

Parannusideoita

Kun esittää kritiikkiä, on korrektia esittää myös korjausliikkeitä. Tässä poimintoja:

• Lääke epälapsenomaisuuteen: Lisää toimintaa. "Aktiivisuus, passiivisuus ja aggressiivisuus ovat samaa psyykkistä energiaa. Toimettomuus kanavoituu  helposti levottomuuteen ja  pahantekoon", kirjoitti  Terttu Arajärvi. Hälsä ehdotti, että voitaisiin kehitellä 2-3-vuotista  luokatonta ala-asteen alkuvaihetta.
• Lääke huonoon motivaatioon: yläasteelle lisää valinnaksuutta ja vuosiluokattomuutta.
• Lääke irtotietoihin:  Suhteutetaan faktat  oppilaiden kokemusmaailmaan ja ympäröivään todellisuuteen.  Opiskelu on järkevää vasta kun uusi tieto ja kokemus kytkeytyvät  järkevään rakennelmaan kuten puolat tikkaaseen. Olkinuora korosti syvällisen ja oppilaiden näkemyksiin vaikuttavan tiedon merkitystä. Faktakeskeisyydestä  ongelma- ja  periaatekeskeiseen suuntaan.
• Lääke keskitettyyn valtaan: Koulun autonomia.
• Lääke kiireeseen: Koulupäivän ajankäytön uudelleen arviointi
• Lääke opettajakeskeisyyteen: ulkoapäin ohjautuvuudesta itsenäiseen toimintaan. Muutetaan opettajan roolia taitavaksi avustajaksi ja ohjaajaksi.  Sirkka Ahonen asetti Carl Rogersin apostoliksi: "Opettajan on lähdettävä siitä, että oppilas päättää itse, mitä haluaa tietää ja mitä apua hän tarvitsee opettajalta. Oppilaan on saatav tutkia asioita itse ja tehdä vapaasti virheitä. Opettajan tehtäväksi jää asiantuntemuksensa avulla  hankkia ja pitää oppilaan saatavilla hyvää opiskelumateriaalia  sekä sopia oppilaan kanssa työn järjestelyistä." Toinen idoli on Jerome Bruner:  "Opettaja ei siis anna  oppilaille valmiita jäsentelyjä ja malleja, vaan vastaa taustalla oppilaan ajatteluprosessien jatkuvuudesta ja laadusta." Wilenius komppaa: "Opettajan tuntee jo tien, mutta antaa oppilaiden kokea löytämisen, oivaltamisen, osaamisen ilon." Erkki Lahdes ei  oikein innostu heistä. "On olemassa oppilaskeskeisyyden suunta, jonka mukaan oppilaan oikeudet ovat pyhät. Opettaja on syrjässä niin paljon kuin mahdollista. Äärimmäisessä tapauksessa opettaja pyytää puhumislupaa  tilapäisesti tarpeen tullen. Opettaja ei istuta oppilaisiinsa minkäänlaisia käsityksiä, vaan vapaus on kaiken perusta. Kurinpidossakin vallitsee itsehallinto.   Eikä Otso Vilhunen: "Opettaja tuntee opetettavan asian olemuksen ja ytimen. Hän ei jaa irrallista tietoa. Hän pystyy antamaan oppilaille ajatuksen idean. "
• Lääke pinnalliseen tietoon:  Lisää teoreettisuutta. Opetetaan syvällistä tietoa ja ajattelun rakenteita. Tavoitteena mahdollisimman syvä ymmärrys niistä sisällöistä, joita opiskellaan. Luovutaan runsaan tietojenhallinnan tavoitteesta ja  keskitytään  enemmän tietojen käsittelyn taitoihin. 
• Lääke pänttäykseen: Muistamisesta ymmärtämiseen (Mutta Paavo Malinen muistuttaa: Oppilaalle on rasittavaan yrittää  ymmärtää kaikkea.)
• Lääke rangaistuskeskeisyyteen: Ilon pedagogiikkaa vaati Olavi Ketonen. Se  "syntyy iloa oppimisesta,  opettamisesta, auttamisesta, ahertamisesta, harrastamisesta, onnistumisesta, yhteistyöstä,  rauhan raentamiseen osallistumisesta,  ilmaisusta, luomisesta, oman isänmaan itsenöäisyyden vaalimisesta, naapurikansojen vuorovaikutuksesta ja ystävyydestä, työstä ja toiminnasta, toveruudesta ja kasvusta. Koulusta  todellinen ilotalo!"
• Lääke syrjäytymiseen:  yläasteelle siirryttäessä tulisi olla  rauhallinen perehtymis- ja kertaamisvaihe.
• Lääke tiedolliseen raskauteen: Asioiden oppimisesta oppimaan oppimiseen.
• Lääke  tietomäärään:  Opetettu tieto on lyhytikäistä, nopeasti muuttuvaa ja sitä on siksi paljon, että  vain osa siitä on yksilön omaksuttavissa. Siirrytään kohti jatkuvaa opiskelua. 
• Lääke yhteiskuntakeskeisyyteen ja työelämävalmennukseen: koulua varten opiskelusta elämää ja itsensä keittämistä varten opiskeluun. Aikaa kasvamiseen. Leena Kurjen mukaan  koulutyöskentelyyn olisi mahdollista liittää mm. erilaisia sosiaalipalvelu- tai kenttätyöohjelmia. "Nuoret ihmiset palvelisivat vanhuksia, sairaita ja vammaisia. Nämä palvelutehtävät eivät saisi olla  irrallisia ”hyviä tekoja” , vaan havaittuihin ongelmiin ja niiden suhteeseen koko yhteiskunnan tulisi todella paneutua.Tavoittena pitäisi olla   yhteiskunnan todellisuuden syvällinen ymmärtäminen siten, että oppilaat pyshähtyvät kysymään ”kuka sanoo, että asioiden on oltava näin?”

 " Kaikki nämä ja muutkin  kasvatuksen kahleet on lupa murtaa. Siihen kehottavat sydän, järki ja kouluhallitus." –  Kaarina Suonio