Kohti yhtenäistä perusopetusta?

YSI-ryhmä koolla toukokuussa 2010.

MAANANTAINA ja tiistaina OAJ:n YSI-ryhmä pitää omat koulutuspäivänsä, joiden  aikana valmistaudutaan syysvaltuustoon. Maanantain pääteemana on löytää yleissivistävien oppilaitosten opettajien yhteinen näkemys siitä, miten yhtenäisissä peruskouluissa opettavien opettajien työehtoja tulisi kehittää. Lainsäädännön kannalta asiaa esittelee  erityisasiantuntija Riitta Sarras, VESsin näkökulmasta neuvottelupäällikkö Visa Pohjola ja arjen näkökulmasta yhtenäisen koulun rehtori Osmo Korhonen. Lounaan jälkeen minä olen luvannut vetää työskentelyosuuden. Työtavaksi olen valinnut tuomarimenetelmän (delphi) sovelluksen. Ei auta kuin perehtyä etukäteen teemaan. Näin aiheesta ajattelen, ennen kuin olen alustukset kuullut.

Taustaa

Peruskoulu syntyi 1972-77. Sitä pidetään Suomen tärkeimpänä sivistyspoliittisena ratkaisuna.
Suomi luopui kahdesta kouluväylästä ja valitsi yhtenäiskoulun. Peruskoulu oli alusta asti 9-vuotinen, mutta siihen jäi jako kuusivuotiseen ala- ja kolmivuotiseen yläasteeseen. Tämä jako  oli koulutuspoliittinen ja järjestöpoliittinen kompromissi, taustalta ei oikein löydy kasvatuksellisia tai pedagogisia perusteluja. Vanhan  rinnakkaiskoulujärjestelmän kolmenlaiset opettajat: kansakoulun, kansalaiskoulun ja oppikoulun opettajat täytyi sijoittaa uuteen kouluun. Uusi peruskoulu rakentui tutkijoiden mukaan siksi toimintakulttuuriltaan epäyhtenäiseksi: ala-asteella jatkui kansakoulun perinne, ylä-asteella oppikoulun.

1990-luvun lopulla tehtiin poliittisia päätöksiä, joiden avulla tuo kaksikultuurisuus haluttiin lopettaa. Syitä oli monia. Yksi oli kuntataloudellinen. 90-luvun alussa  alkanut pienten koulujen avohakkuu ei loppunut vaikka lama loppuikin. Toinen syy oli huoli yläkoulujen tilanteesta: talot olivat täynnä murrosikäisiä, joilla on "norsun voimat ja hiiren aivot". Kolmas syy oli huoli ylipäätään lasten hyvinvoinnista tilanteessa, jossa maailma on suuressa muutoksessa.  Ajateltiin, että lapsille sopisi paremmin koulu, jossa olisi eri-ikäisiä lapsia, jossa heidän  aikuiskontaktinsa olisivat pidempiä ja jossa saataisiin käyttöön kaikki erilaisten opettajien (ja muun henkilökunnan) osaaminen.

Eri-ikäisten yhdessä kasvaminen voi olla lisäarvo. Vanhemmat oppilaat voivat toimia nuorempiensa kummeina jopa opettajina. Oppilaat saavat näköalan kauemmaksi. He näkevät,  millaisia olivat pienenä ja mitä heistä kasvaa. Eri ikäluokkien yhdessäolo kasvattaa, ja erilaisten lasten kasvaminen yhdessä.

Ehyt, johdonmukainen ja turvallinen oppimispolku kohottaisi oppilaiden kokemaa opetuksen laatua. Samat säännöt olisivat voimassa pidempään (moraalin ja kasvatusympäristön yhtenäistäminen). Samat käytänteet jatkuisivat.  Murrosiän ongelmat  lievenisivät koulumuotojen eroa häivyttämällä. Pitkäaikainen kasvatussuhde ja syventynyt oppilaantuntemus auttaisivat "vaikeina aikoina." Samaa tukisi oppilaiden ja vanhempien tiiviimpi osallistaminen koulutyöhön. Oppimisen ja kasvun laatua  kohentaisivat koko koulun kasvatusvastuu, nivelvaiheiden  aleneminen, oppilashuollon jatkuvuus ja pitkäjänteisyys, luokanopettajien ja aineenopettajien osaamisen yhdistämisestä syntyvä laatu. 

Opetuksen laatu siis kohenisi.  Opetussuunnitelma toteutuisi paremmin, kun nyt piilossa olevat arkea ohjaavat olettamukset avattaisiin. Erilaisuus auttaisi paljastamaan tiedostamatonta toimintakulttuuria ja rudimentiksi jäänyttä perinnettä. Refleksiivinen työote tunnistaisi  työtä haittaavia vanhentuneita käytänteitä ja niiden taustalla olevia  uskomuksia opettajan työstä ja  oppimisesta. Maaseudulle yhtenäisen peruskoulu huokuttelisi lisäksi päteviä opettajia.

Yhtenäisellä perusopetuksella voidaan  tukea myös opettajien ammatillista kasvua. Oppilasaines muuttuu. Tänään tarvitaan uusia taitoja. Toisten asiantuntemuksesta voi saada apua ongelmiin. Yhteistyön lisääminen edistäisi myös hyvinvointia. Yksinopettava joutuu usein kantamaan myös huolensa liian yksin.

9-vuotista kokonaisuutta kokiessaan opettaja ymmärtää kokonaisuutta paremmin. Jos haluaa. Tavoitteena olisi toimintakulttuuri, jossa lasten pedagoginen hyvinvointi: sekä oppiminen että hyvä olo olisivat toiminnan keskiössä. Jossa kaikki aikuiset ymmärtäisivät perusopetuksen kokonaisuutena, ja jossa heidän osaamistaan voitaisiin käyttää joustavasti. Jossa syntyisi uusia pedagogisia innovaatioita  esim. ristiinopettaminen, yli asterajan opettamista, yhdessä opettamista, tiimit, jaettu luokanvalvojuus, eri aineita ja ikäkausia yhdistävät teemat, projektit, työpajatunnit, tutustumispäivät (TET), pitkittäisjohtaminen, yhteistoiminnallinen toimiminen, yhteiset ops-prosessit...

Synergiaetuja syntyisi, kun yksittäisten opettajien työ liittyisi tiiviimmin kokonaisuuteen, toisten opettajien työhön ja opetussuunnitelmaan. Hallinnon  ja johtamisen laadun koheneminen vaikuttaisi sekin hyvältä: koulu saisi  enemmän johtamisvoimaa, koska sillä olisi käytettävissä enemmän koulukohtaisia lisiä.

Mitä yhtenäinen perusopetus tarkoittaa?

Yhtenäisyydelle  ei  ole yhteistä määritelmää. Siksi on tärkeää yrittää jäsentää käsitettä. Yhtenäisyys voi tarkoittaa

- koulua, jota esim. 6- 15-vuotiaat käyvät saman katon alla. Nämä koulut kutsuvat itseään yhtenäiskouluiksi.

- tiivistä yhteistyötä esiopetus- alakoulu- yläkoulu-akselilla. Siihen voi kuulua niveltämistä, yhteistä kouluttautumista, yhteisiä tapahtumia, vierailuja ja vastavierailuita sekä opetussuunnitelmayhteistyötä.

- yhtenäistä, johdonmukaista ympäristöä oppia ja kasvaa yhden koulun sisällä tai verkostossa,

- yhtenäisesti toimivaa opettajayhteisöä, jolla on samat pelisäännöt, jaettu käsitys oppilaan ja opettajan roolista ja oppimisesta

- yhtenäistä  toimintakulttuuria, jonka ytimessä ovat yhteiset arvot. 

- oppilaan koulupolkua, jossa ei ole katkoksia, ei hankalia niveliä, ei isoja muutoksia tavassa toimia.

Reformaation eteneminen

Kouluhallinnon asiakirjoissa yhtenäisen perusopetuksen kehittäminen on määritelty  vahvaksi kansalliseksi tahdonilmaukseksi. Vuoden 1998/9 perusopetuslaissa luovuttiin hallinnollisesta jaosta ala- ja yläasteisiin ja lakiin kirjattiin idea yhtenäisyydestä. Vuoden 2001 tuntijako ja vuoden 2004 opetussuuunnitelman perusteet laadittiin niin, että ala- ja yläkoulut joutuivat väkisinkin pohtimaan paikallista opetussuunnitelmaa yhdessä.  Esim. tuntijaossa ns. nivelkohdat eivät enää osuneetkaan kaikissa aineissa 6. ja 7. luokkien väliin. Oppilasarviontia alettiin yhtenäistää jo 1990-luvun lopulla ns. kasin kriteereillä. Uusi askel yhtenäistämisessä on uusi kolmiportaisen tuen ajattelu.

Nyt eletään vuotta 2011. Laki yhtenäisyydestä on ollut voimassa 13 vuotta. 10 %:ssa  kouluja  toimi vuonna 2006  kaikki perusopetuksen luokat 1-9 saman katon alla.  Joka vuosi uusia yhtenäisiä peruskouluja syntyy noin 50. Tällä vauhdilla  muutosvaihe  vie tosi kauan, 60 vuotta, on Peter Johnson laskenut. Tuoreiden tilastojen mukaan yhtenäisiä peruskouluja on 323, ja sellaisia joissa on myös lukio 48. Moni on sitä  mieltä, että yhtenäisyys esi- ala- ja yläluokkien osalta toteutuu vain niissä kouluissa, joissa koulua käydään saman katon alla. Jos kaikissa niissäkään.  Tutkijat ovat esittäneet sivistyneitä arvauksia, miksi.

Miksi juttu ei oikein etene?

Ei kuulema  riitä että laki ja opetussuunnitelma on muutettu.  Jotta peruskoulusta tulisi myös sisäisesti yhtenäinen, sillä pitäisi olla yhtenäinen opettajakunta. Nyt kouluissa on kaksi työnsä ja perustehtävänsä eri lailla ymmärtävää opettajien pääjoukkoa. Luokanopettajat orientoituvat  yleisdidaktiikkaan, aineopettajat oman aineensa didaktiikkaan. Luokanopettajien tiedetaustana on kasvatustiede, aineenopettajien heidän oma aineensa. Luokanopettajat korostavat mielellään olevansa kasvattajia, aineenopettajat oman aineensa asiantuntijoita. Vuoropuhelu on kankeaa. Osa opettajista ei edes näe, että luokan- ja aineenopettajat tekevät samaa työtä, vaikka ulkopuolisin silmin opettajan työ näyttää hyvin samanlaiselta.

Nämä kaksi eri heimoa tulisi tutustuttaa toisiinsa, saattaa yhdessä pohtimaan koulun arkea, sen käytänteitä ja usein tiedostamattomia uskomuksia, joihin ne perustuvat. Ja sen jälkeen ottamaan yhdessä vastuuta kaikista lapsista.

Perusopetuksen yhtenäisyyden yhtenä edellytyksenä pidetään yleisesti,  että opettajilla olisi yhtenäinen käsitys koulun tehtävästä ja omasta roolistaan. Niinkauan kun  opettajien koulutustauta,  tiedeperusta ja työn ehdot ovat erilaiset, idea ei mene läpi.

MITÄ siis pitäisi tehdä? 

(1) Tarvitaan uutta opettajuutta. Suomessa kaikilla peruskoulun opettajilla on akateeminen loppututkinto. Koulutus on siis samantasoinen, mutta erilainen. Yksi tapa olisi kouluttaa kaikki opettajat samaa väylää myöten. Nythän luokanopettajat valitaan suoraan opettajankoulutukseen. Aineenopettajiksi valikoudutaan vasta yliopisto-opintojen loppuvaiheessa. Ratkaisuksi on esitetty kaksoiskelpoisuutta  (opettajalla on pätevyys opettaa sekä luokkaa että jotain ainetta) tai kokonaan uutta tutkintoa joka antaa laajan kelpoisuuden.  

(2) Hyvin monet ajattelevat, että idea ei onnistu, ellei kaikkien opettajien  palkkausperusteita saada kaikille samoiksi. Historiallisista syistä eri opettajaryhmillä on eri suuri opetusvelvollisuus (kuinka monta tuntia he opettavat viikossa). He saavat myös erilaista palkkaa sekä oppitunneista että muusta koulussa tekemästään työstä. Aineenopettajat saavat erilliskorvauksen tekemästään luokanvalvojan työstä, luokanopettajat eivät. Jne. 

(3) Tarvitaan avointa keskustelua yhtenäisen perusopetuksen vaatimuksesta. Kyseessä on lainsäätäjän tahto, jonka on  ulotuttava opetussuunnitelmiin ja koulun arkeen.  "Opettajien olisi tunnettava koulutuspoliittinen vastuunsa ja sitouduttava valtiovallan päätöksiin, vaikka valmisteluvaiheessa olisikin oltu vaikuttamassa  erilaisen päätöksen puolesta", muistutti Opetushallituksen entinen pääjohtaja Jukka Sarjala.

Kirjallisuutta

Johnson, P.(toim.). 2007. Suuntana yhtenäinen perusopetus: uutta koulukulttuuria etsimässä. Opetus 2000. Jyväskylä: PS-Kustannus.

Johnson, P. ja Tanttu, K. (toim.). 2008. Kestäviä ratkaisuja kouluun. Kokemuksia yhtenäisestä perusopetuksesta. Opetus 2000. Jyväskylä: PS-Kustannus.