 |
Harva, U. ( 1976). Suuria ajattelijoi- ta.Suppea filosofian historia. Helsinki: Otava. |
Tänä aamuna luin Urpo Harvan hauskan, 80-sivuisen - siis hyvin suppean- esityksen suurista ajattelijoista. 15 suurelle on kullekin varattu aukeama, parikin. Ensimmäinen heistä on Sokrates ja viimeinen Nietzsche.
Harva kirjoittaa taitavasti. Tekstissä on riittävästi kiinnostavia trivialiteetteja, jotta jaksaa paneutua myös isoihin oivalluksiin. Luin tekstiä ennen muuta ymmärtääkseni paremmin filosofisten aatteiden yhteyttä suomalaisen pedagogiikan kehitykseen. Otin koppia tekstistä ja annoin oman ajatteluni tehdä vapaalentoja, joita joudan tarkastelemaan kriittisesti myöhemmin. Tässä muutama poiminto.
Sokrates
Jako tietoon tiedon itsensä (sivistyksen vuoksi) tai tietämisen välineellisen hyödyn vuoksi näyttää syntyvän jo antiikissa. Sokrates halusi tietää, koska uskoi sen tekevän ihmisen hyväksi. Välineellinen motivaatio on siis vanhempi. Tietäminen on saavutettava itse ajatellen, itsenäisen ajattelutyön avulla.
Sokrates näyttäytyy pedagogisen kysymyksen isäksi. Ehkä koko pedagogisten metodien historia on vain erilaisia muunnelmia kysymyksen ja vastauksen suhteista - näin ymmärsin mm. Kansasen Pertin ajattelevan.
Platon
Platon oli Sokratesin oppilas, ja heidän ajatuksiaan on vaikea erottaa toisistaan- hieman samaan tapaan kuin Jeesusta ja Paavalia. Osaksi siksi, että kumpikaan oppi-isä ei itse kirjoittanut. Paavali tosin ei koskaan tavannut Jeesusta, Platon oli oman Sokratesinsa oppilas. Ja sitä paitsi Paavali kai nimenomaan muunsi oppia Jeesuksesta platonilaiseen suuntaan (Platon etsi totuutta, Jeesuksen kerrotaan kertoneen, että hän on se totuus).
Poimin muistiin ajatuksen kahdesta eri maailmasta: varjojen ja ideoiden. Tämäntapainen kahtiajako näkyy hieman eri muunnelmina myös pedagogiikan historiassa. Maallinen elämä- tuonpuoleinen (tosi) elämä jne. Arvokas, tosi tieto koski Platonilla vain ideoiden maailmaa. Elämme nykyään aikaa, jossa mm. koulussa näyttää korostuvan päinvastoin vain tuon varjojen, arkisen hyödyn maailma? Emme usko pysyvään tietoon tai totuuteen?
Platoniin palaa myös jako sieluun ja ruumiiseen. Ajatus siitä, että ruumis on alempiarvoinen, vain sielun vankila, siirtyi hienosti kristinuskoon, joka liitti ruumiiseen myös perisynnin idean. Sillä oli suuri vaikutus mm. kouluissa 1900-luvulle saakka käytetyn kurituksen perusteluna.
Aristoteles
Aristoteles korosti järkeä ja loi logiikan, keinon luoda tietoa ajattelemalla. Aristotelen mielestä ihmisen elämän päämäärä on onnellisuus. Korkein onni löytyy ikuisten totuuksien mietiskelystä. Korkein järkiolento on jumala. Ajatukset kelpasivat mainiosti kristinuskolle, joka kesytti järjen uskolle Jumalaan.
Tuomas Akvinolainen
oli mies, joka otti aristotelisen logiikan torjumaan järjen ja uskon ristiriitaa. Tietoa on eritasoista. Ihmisen tieto ei ylety Jumalan tiedon tasolle. Siksi järkemme näyttäisi olevan ristiriidassa uskottavien asioiden kanssa. Uskon totuudet ovat ylijärjellisiä mutteivat järjenvastaisia. Hieno retorinen oivallus. Skolastiikassa vaarallinen järkitieto betonoitiin kuin ydinvoimala Tsernobylissä. Betoni murtui sitten asteittain uuden ajan alkaessa.
Descartes
oli merkittävä järjen mies- vaikka toki täysin uskonmies. Totuus ei löydy auktoriteeteilta eikä Raamatusta. On uskallettava epäillä kaikkea. Descartes löysi kaksi asiaa, jota ei voi epäillä. Itsen, joka epäilee ja Jumalan. Ainut, mikä on varmasti olemassa on tajunta (ei siis realimaailma). Tämä ajatus elää eri muunnelmina yhä mm. tieteen paradigmoissa. Kiistelemme, voimmeko saada luotettava tietoa maailmasta vai vain subjektiivisia tulkintoja siitä.
Spinozan
kohdalla huomaan pohtivani, kuinka itsestään selvä Jumalan olemassaolo oli kaikille vielä 1600-luvulla. Ehkä asiaan vaikutti se, että toisin uskovat tapettiin. Spinoza kuuluu niihin, jotka etsivät perustelua Jumalalle järjen avulla- ei Raamatusta. Jumala oli kaikki. Jumala oli kaikkialla.
Spinozan jumala-käsitys on minusta askel eroon Jumalasta. Spinozan jumala ei välittänyt ihmisestä samalla tavalla kuin perinteisessä kristinuskossa. Hänen jumalansa ei rakasta ihmistä, ei palkitse eikä rankaise. Ihminen voi rakastaa jumalaa. Tämän Jumalan älyllinen rakastaminen oli ihmiselämän korkein onni. Onni on siis totuuden löytämistä, sen että löytää oman olemuksensa, oman olemisensa. Tällainen ihminen pääsee eroon pahasta. Kristitylle totuus oli Jeesus. Spinozalle hieman abstraktimpi. Spinoza on tärkeä askel kohti hegeliläistä historian henkeä ja Nietzcheä, jonka viesti oli: Jumala on kuollut.
Leibniz
Tämä miljonääri-yleisnero loi hänkin huikean metafyysisen mallin maailmalle. Maailma koostui voimakeskuksista: monadeista, jotka olivat kuin kellokoneisto. Monadeita oli eritasoisia, korkein oli Jumala kaikkien monadien monadi. Joka tasolla monadien tajuisuus kasvoi. Ihmisellä oli jo itsetajunta.
On olemassa totuuksia. Totuudet ovat sielussa. Jumala on olemassa, koska ikuinen totuus voi olla vain ikuisessa sielussa. Leinziz ratkaisi myös järjellä kysymyksen, miksi maailmassa on pahaa. Pahaa on, jotta voisi olla hyvää. Vatsa ei voi olla täysi, jos ei ole olemassa nälkää. Jumala on luonut vapaan tahdon. Vapaata tahtoa ei voi olla, jollei voi valita myös pahaa. Maailmamme ei siis ole täysin hyvä, mutta se on paras mahdollinen maailma.
Locke
Euroopan mantereella filosofit spekuloivat. He uskoivat saavansa asioista riittävästi tietoa ajattelemalla. Englannissa uskottiin enemmän tietoon, joka syntyy kokemuksesta. Ensin oli Francis Bacon, joka kehoitti tutkimaan luontoa sen hallitsemiseksi. Tieto on valtaa! Toinen oli lääkäri John Locke, joka halusi tutkia tietämistä. Hänen mukaansa kaikki tieto on peräisin kokemuksesta. Jumala ei ole istuttanut ihmiseen tietoa eikä sitä ole ihmisessä valmiiksi ennen syntymää. Syntyessään ihminen on tyhjä taulu, tabula rasa, johon kokemukset piirtävät jäljet. Kokemuksia on kahdenlaisia: aistihavaintoja (ulkoisesta) ja refleksioita (sisäisestä, esim. tunteista). Emme tiedä tosiolevaisesta. Ihmisen tietokyvyllä on ylipääsemättömät rajansa. Korkeammat olennot tietävät enemmän.
Locke tunnisti aistien rajallisuuden. Siksi tietomme ei ole koskaan varmaa. Siksi myöskään moraalimme ei ole varmaa. Ihmiselle kuuluu ajattelunvapaus. Lockea rakensi rohkeasti perustaa demokraattiselle katsomuskannalle. Ihmiset syntyvät vapaina, yhdenvertaisina ja riippumattomina. Hän mm. kiisti sen, että kuninkaan valta perustuisi jumalalliseen oikeuteen. Yhteiskuntajärjestys on käsitettävä kansalaisten keskinäiseksi sopimukseksi. Lainsäädäntöoikeus kuuluu kansalle.
Locke on vaikuttanut monin tavoin kasvatukseen ja kouluun. Hän murtaa perisyntisen lapsikuvan. Hän luo uskoa kasvatuksen mahdollisuuksiin. Häneen ulottuvat ideat kouludemokratiasta, oppimisympäristöstä, aktiivisuuspedagogiikasta jopa monikulttuurisesta kasvatuksesta.
Kant
Koviten tämän teoksen sankareista minuun kolahti monilahjakas Immanuel Kant, jonka oli herättänyt dogmaattisesta unesta Hume pohtiessaan tietämistä. Kant löysi uudellen kahtiajaon a priori ja a posterioiri- tietoon. Hän uskoi a posterioiri-tietoon. Tietoa syntyy kokemuksesta. Kun Locke kiisti ennen kokemusta olevan tiedon, Kant uskoi myös siihen. Ymmärryksessämme on valmiina rakenteita, jotka eivät synny kokemuksesta. Näitä valmiita ideoita Kant kutsui kategorioiksi.
Locke oli esittänyt, että on kaksi maailmaa: substanssien maailma, josta emme voi tietää. Ja kokemusten maailma. Kant antoi näille maailmoille nimet: ilmiömaailma (fenomenaalinen maailma) ja olioiden (noumaneaalinen) maailma. Tuosta maailmasta emme saa tietoa. Katsomme sitä kuin värillisillä silmälaseilla. Todellisuus ei ole sellainen, kuin millaisena me näemme sen. Voimme tiedostaa vain ilmiömaailman. Kantin kopernikaaninen oivallus oli, että ihmisen tajunta ei jäljennä todellisuutta (an sich).
Kahden maailman idea ei ole uusi. Uutta on, että katse pitää kääntää tähän meidän maailmaamme.
Harva osaa kuvata hienosti Kantin tietokäsitystä, mutta varsinaisesti "kolahduksen" aiheutti kuvaus Kantin sivellisyyskäsityksestä. Ennen Kantia oli ajateltu, että siveellistä (siis eettistä) on a) kaikki sellainen toiminta, joka tähtää onnellisuuteen (antiikissa) tai b) jumalan ilmoittaman hyvän mukainen toiminta. Kant määrittelee siveellisyyden kolmannella tavalla: c) velvollisuudeksi.
Siveellistä on vain sellainen toiminta, jolla ei tavoitella mitään muuta. Sen syynä ei osaa olla sääli tai rakkaus. Tekoa ei tee siveelliseksi sen seuraus. Teon tekee siveelliseksi pelkkä hyvä tahto, se, että teko tehdään velvollisuudesta siveellisyyttä kohtaan. Siveellisessä teossa ihmistä ei koskaan käytetä pelkkänä välineenä.
Myös Kant päätteli, että Jumala on olemassa. Hyvän ja pahan on saatava palkkansa. Siihen tarvitaan Jumalaa. Hän siis perustelee Jumalan siveellisyydellä, kun muut tekevät päinvastoin.
Kant on vaikuttanut varmasti monin tavoin kasvatukseen. Minulle tärkein on hänen ideansa eettisestä toiminnasta. Opettajan tehtävä on edistää hyvää kaikkien oppilaitten osalta -ei vain niiden joita hän rakastaa. Opettaja käyttää lahjansa lasten hyväksi siksi, että kokee siihen velvoittavan kutsun- kutsmuksen. Opettajan työn arvo ei ole sen tuloksissa- vain tuossa hyväntahtoisessa pyrkimyksessä.
Hegel
Hegel oli huikea metafysiikko. Hän kiisti, ettei tosiolevaista voisi tutkia. Tosiolevainen on henki, kansallishenki, järki. Järki paljastuu historiassa. Yksilöt ja valtiot toteuttavat tietämättään historian tarkoitusta. Yksilön on alistuttava valtiolle. Harva kuvailee Hegelin filosofiaa suurisuuntaisimmaksi ja nerokkaimmaksi harharetkeksi, minkä ihmisajatus on saavuttanut.
Snellmanin kautta hegeliläinen filosofia välittyi Suomeen. Se osui meille tärkeän kansallisen taistelun aikoihin, ja antoi mm. koulutyölle ylevän funktion.
Marx
2000-luvulla Marx vääjättömine luokkataisteluineen kuuluu toisella lailla historiaan kuin vielä Harvan teoksen julkaisuajankohtana. Mutta marxilaisen ajattelun ideoita tunnistaa yhä. Koulu ei ole itsestään selvästi tasa-arvoinen kaikille. Ihmistä ei tule kaventaa vain taloudelliseksi välineeksi.
Comte
Sosiologian ja positivismin isän Comten olin unohtanut. Hänen mukaansa ihmiskunnan kehityksessä on kolme vaihetta 1) teologinen 2) metafyysinen ja 3) positiivinen. Viimeisessä luonnonilmiöitä ei enää selitetä jumalilla tai abstrakteilla ideoilla vaan tieteen havaintoihin perustuvilla lainmukaisuuksilla.
Schopenhauer
oli metafyysikko. Hänestä ihminen voi tavoittaa tosiolevaisen. Tosiolevaisen ytimessä on elämisen tahto, joka tuottaa kaikille kärsimystä. Kaikkialla on suunnatonta elämännälkää.
Hänen hyvin pessimistinen filosofiansa ei juuri ole levinnyt kasvatukseen.
Kierkegaard
oli kristinuskon filosofi, joka pohti järjen ja uskon jännitettä. Hän näki niiden välissä ammottavan kuilun, jonka yli on uskallettava hypätä. Ihminen seisoo yksin Jumalansa edessä ja ratkaisee suhteensä jumalaan. Kierkegaard on askel kohti eksistentialismia (jossa jumalaa ei ole).
Nietzche
oli kristinuskon syvä vihaaja. Hän arvosti yksilöä, joka uskalsi tehdä mitä halusi ja nautti elämästä. Hänssä oli samaa jaloutta kuin leijonassa. Hän halveksi laumaihmisiä, jotka olivat pelkureita. Kristinusko oli hänestä orjamoraalia. Hän ei uskonut demokratiaan eikä tasa-arvoon. Tarvitaan yli-ihminen.
Nietzchen filosofia vaikutti natsien kasvatusjärjestelmään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti