Muutoksen menestystarinoita osa 1: AV-välineet

Tämän lastun innoittajana on Håkansonilta
vuonna 1966 suomennettu teos.

JOS halutaan kertoa tarinoita muutoksista, jotka ovat  tehneet läpimurron, kyllä kai puhutun sanan (tai luetun teksin) havainnollistamisen periaate av-välineiden avulla on  juuri sellainen.

Nils Häkansonin kirjan ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1953.  Tekijä toimi tuolloin ruotsalaisessa kouluhallituksessa av-erityisasiantuntijana.  Suomessa teos ilmestyi vuonna 1966, varsin vähin muutoksia, koska "AV-toiminta Suomessa on vielä varsin vaatimatonta". Kirjassa joudutaan vielä monella sivulla perustelemaan, miksi pelkkä "elävä sana" ei riitä - ja hyvin perustellaankin.

Elävä sana- riittääkö se?

Häkanson  esittelee amerikkalaisen "kokemuksellisuuden oppimiskartion". Sen mukaan elämme oikeasti todellisuudessa, jossa opimme asiat ilman abstrakteja käsitteitä.

Kouluopetus sen sijaan perustuu verbalismille: oppilaille käsittämättömien sanojen käytölle:  abstrakteille käsitteille, sanoille, joille lapsilla ei ole ymmärtämiseen  tarvittavaa kaikupohjaa- vaikka opettaja niitä kuinka suullisesti toisilla sanoilla selittäisi.

Voisi väittää- ja jotkut väittävätkin, että kaiken oppimisen pitäisi perustua omaan kokemukseen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Julkisen koulun on oltava tehokas- retkiin tuhraantuu liikaa aikaa. Eikä kaikesta esim. historiasta edes voi saada omakohtaista kokemusta.

Oma yksinkertaistukseni kirjassa esitetystä kartiosta. 

Tässä av-opetus tulee apuun kuvin, äänin, esinein, kartoin jne. Se helpottaa käsitteiden muodostamista. ja "tekee muutoin kuolleet sanat eläviksi".

Av-välineet ovat tehokkaita. Aikaa säästyy. Tieto on selektoitua. Turha on karsittu pois. Oppilaat voivat kokea asioita, joita muutoin ei voisi kokea. Ne eivät saa korvata opettajaa tai oppilaiden omatoimisuutta opetuksessa. Niiden funktio on olla osa käsitteen muodostamisprosessia.

AV-välineiden kirjo ja sen kehitys

1960-luvun lopulla elettiin tekniikan osalta mielenkiintoista aikaa. Kuvataulut, episkoopit, rainat, kuultokuvat, koulu-tv, nauhamagnetofonit, kaitafilmit  jne. olivat vielä tuoreita keksintäjä. Uusinta uutta olivat mm. lehtiötaulu (nyk. fläpit), kielistudiot ja yliolanheittimet.

KUVA kirjan sivulta 140: "Nykyaikainen opetus edellyttää oppilaiden
myötävaikutusta. Useimpia AV-välineitä voidaan käyttää myös täten
hyväksi. Yksi ryhmä voi  esim. kuunnella  antiikin näytelmää ääni-
levyltä, toinen ryhmä voi seurata radiosta nauhoitettua kuunnelmaa tai
esitelmää, joka käsittelee antiikin murhenäytelmää, kolmas ryhmä
tutkii antiikin taidetta kuultokuvanheittimen avulla, neljäs katsoo
elokuvaa arkeologisista kaivauksista, viides selvittelee Kreikan taiteen
historiaa riippulehtiötä käyttäen."

Yksittäisten välineiden ja niiden toimintaperiaatteiden osalta kirjan teksti vääjäämättä on museotavaraa- mutta samalla se osoittaa, kuinka valtavasti tekniikka on kehittynyt ja kehittänyt opetusta.  Liitutaulu ("opettajan näkyvä ääni") taitaa olla niitä harvoja välineitä, jotka vaikuttavat ikuisilta.

Häkansonin teoksessa on yksityiskohta, joka saa sattuneesta syystä minut hyvälle tuulelle, niin että hymy leviää korviin saakka.  Löysin nimittäin kirjan sivulta 225 Oph:n tämänviikkoisen johtamisfoorumin teknisen vempaimen viestiseinä alkuaihion. Häkanson oli kehitellyt ns. mentometriä. Se on yksikertaine laite "jota voidaan käyttää mielipidetutkimuksissa, kypsyyskokeessa tai myös yksilöllisessä tietojen tarkistamisessa.

Mentometri

Jokaisella oppilaalla on käytettävissään painonappi. Opettaja, esittää väitteitä, ja jos se on oikea, oppilas painaa nappia ja päälaitteessa syttyy lamppu.  Monitoriltaan opettaja näkee, kuinka moni osasi oikein. Hän ei kuitenkaan näe, ketkä.

TÄNÄÄN opettaja voi ottaa  nappia painamalla värikopioita, skannata kuvia, käyttää clipsejä, tehdä itse elokuvaa.  Tekniikka on helpottanut arkea ja monipuolistanut opetusta. Teknisestä muutoksesta on selvästi  ollut kaikille  hyötyä.

Tietotekniikan läpimurto on tehnyt kaiken vielä monipuolisemmaksi ainakin teoriassa. Älytaulujen tehoisesta havainnollistamisesta ei 50 vuotta sitten osattu nähdä  edes unia.

Jotain outoa onkin siinä, että  uuden teknologian ja esim. sosiaalisen median käyttöönotto   ei ole edennyt   samanlaisella riemuvauhdilla kuin tekniikan kehitys  aikaisemmin. Arvaukseni on, että  (1) uusi media ei kytkeydy riittävästi  opettajan johtamaan käsitteenmuodostusprosessiin. Itse asiassa olemme taitaneet hukata koko käsiteidean.  (2) Uuden teknologian  informaatio ei ole enää selektiivistä, keskittävää vaan avointa ja siksi hallitsematonta.  (3) Vanhan teknologian välineet olivat opettajakeskeisiä, joukkomuotoisia. (4) Opettaja ei pysty kontrolloimaan, mitä kokemuksia oppilaat läppäreiltään saavat, koska kyse ei ole enää yhteiskatselusta tai- kuuntelusta. (5)  Oma syynsä voi olla myös se, että toisin kuin aikaisemmin, 2000-luvun teknologia onkin paremmin oppilailla hallussa kuin opettajilla.  Se nakertaa opettajan opetuksen kannalta välttämätöntä  tilanteen hallinnan tunnetta ja auktoriteettiaseman kaipuuta.