Kannattaako kaikkia kouluttaa?

Teoksessa on 246 sivua hieman liian
pienrä pränttiä.  Kuvioita on säästeliäästi.

HANKIN Huutonetistä yhden 70-luvun klassikkokirjan: Häyrysen ja Hautamäen (1973) teoksen "Ihmisen koulutettavuus ja  koulutuspolitiikka".  Onhan siinä psykologian ja ennen muuta neuvostopsykologian saavutusten yli-ihailua ja nykysilmin ehkä lapselliseksi osoittautunutta uskoa rationaaliin suunnitteluun. Mutta kun aikuisena kirjoja saa lukea omat piikit auki (siis omiin tarkoituksiinsa itsekkäästi oppien), hieman harppovalla lukutyylillä teokselle saa oikein hyvän hinta-laatu-suhteen. Ennen muuta, jos on  kiinnostunut käsitteitä.

Mitä tästä teoksesta poimin?

IDEOITA OPETUSILMIÖN ymmärtämiseen. Häyrynen ja Hautamäki nostavat esiin ryhmän merkitystä opetuksessa mm. Makarenkoon vedoten. Lahjakkaammat oppilaat saattavat opettaa tovereilleen jopa enemmän kuin opettaja.

 Opettaja siis opettaa yksilöä suoraan mutta myös luokkayhteisön (kollektiivin) kautta. Oman tetramallini validiteetti sai vahvistusta: opettajalla on didaktinen suhde yksilöön  ja ryhmään (toisen asteen suhde), mutta myös didaktinen suhde yksilöön ryhmän  kautta.


KOULUN HISTORIASTA syntyy napakasti yleiskuva:

(1) Eliitin yleissivistyksen alkuaihiona oli keskiajan papeille ja feodaalille eliitille tarkoitettu kreikkalaisperäinen Arte-liberales, johon oli sulautettu kristillistä teologiaa. Oppimäärä oli ensyklopedistinen ja aines pyhä- sitä ei tarvinnut eikä saanut muokata.  Koska aikaa oli vaikka kuinka, menetelmiinkään  ei tarvinnut kiinnittää huomiota: ulkolukua ja esilukua, joihin liittyi myös rituaalisuutta. Jokainen opiskeli itsekseen. Yliopistoissa halutaan rajoittaa niiden määrää, jotka saavat opettaa, ja tutkinnot syntyvät. Aluksi maisterin, ja kun heitäkin oli liikaa lisensiaatin.

(2) Uudella ajalla maailmassa tapahtui isoja  muutoksia, jotka vaikuttivat kouluun.  Keskiluokka syntyi: ja sen ihanneihminen oli universaali, tiedonjanoinen  ihminen. 1600-luvun suuria nimiä oli Comenius;   hän halusi kehittää rationaalisia, aikaa ja vaivaa säästäviä menetelmiä. Sisällöiksi hän kaavaili kaiken oleellisen kattavaa pansofiaa. Ratke esitti samoihin aikoihin suunnitelman demokraattisesta koulutuksesta yhtä aikaa opetettavine luokkineen ja stipendijärjestelmineen. Hän esitti jo ennen Lockea , että ihminen on "tyhjä taulu", ympäristön tuote.

Tuolloin syntyivät käsitteet opetussuunnitelma, tavoitteet, oppitunnit ja luokka.  Uskonnon rinnalle ja sijaan tuli materiaalinen ajattelu maailmasta kellokoneena. 1700-luvun lopulla syntyi ajatus kaikkien oikeudesta sivistykseen- aluksi osin säälistä vähäosaisia kohtaan- joka konkretisoitui mm. kansakoululiikkeessä.  Pestalozzi tavoitteli toimintamallia, jossa pedagogisilla keinoilla minimiajassa ja minimiresursseilla saatettaisiin koulutus kansan suuren enemmistön ulottuville.

Samaan aikaan  Saksassa syntyi valtiokeskeinen ajattelu: koulutuksen tuli tähdätä hyödylliseen kansalaisuuteen.  1800-luvulla luotiin  kaikkialla perustaa laajoille joukoille tarkoitetulle koulutukselle. Samaan aikaan porvaristo loi itselleen oman koulun; oppikoulun, jossa omaksutaan Herbartin opetussuunnitelmateoria sekä siveellisen kasvatuksen korostus. Frontaaliopetus syntyi.

(3) 1800-luvulla koulutus nähdään myös uhkana yhteiskuntajärjestykselle, ja pedagogiseksi vastaukseksi  syntyi tekijöiden mukaan reformipedagogiikka.

KAIKKIEN KOULUTETTAVUUS ei ole enää Suomessa sellainen kiistakysymys kuin kirjaa kirjoitettaessa. Mutta on tosi tärkeää muistaa, että kaikille yhteistä  ja lähes ilmaista  koulutusjärjestelmää on aikoinaan  vastustettu rajusti- myös tieteestä  (älykkyyden käsite) käsin. Läpi historian on ajateltu, että tietyt väestönryhmät ovat kykenemättömiä omaksumaan koulutusta. Koulutettavuus on siten hyvin poliittinen käsite.

KOULUTUKSEN suhde sivistys- ja taitotasoon voi olla kohottava: jolloin saada käyttöön koko väestön luova kapasiteetti tai alentava, dekvalitatiivinen.

Myös koulutuksen ja pedagogiikan suhdetta sivutaan mielenkiintoisesti: käyttääkö politiikka hyväkseen ne mahdollisuudet, joita pedagogiikka (ja psykologia) tieteinä tarjoavat.  Opettajan  tehtävänä on viimeistellä koulutus- hauska ilmaisu, eikö.

MOTIVAATIOTA tarkastellaan teoksessa paitsi affektiivisena ja yksilöllisenä ilmiönä, myös laajemmin kollektivisena. Esimerkiksi otetaan neuvostopedagoginen sosialistinen motivaatio.

OPETUKSEN on ylitettävä luonnollinen kehitys, sen on viritettävä oppimistapahtumaa.

OPPIMISEN käsitteestä minua viehätti jako tason I ja tason II oppimiseen.  Taso I tarkoittaa mekaanista assosiatiivista oppimista, kykyä oppia ulkoa. Taso II tarkoittaa kykyä abstraktiseen oppimiseen, kykyä ratkoa ongelmia  (Husén).

Tason I oppimiseen löytyy pedagogisia sovellutuksia mm. kokonainen oppi muistamissäännöistä (mnemoniikka).  Tason II oppimisen pedagogisointi voi olla vieläkin vaiheessa (esim. pelit. simulaatiot).

YLEISSIVISTYKSEN käsitettä jäsennetään minua  kiinnostavasti.  Se ei ole vain  sitä, mitä tarvitaan ammatillisen koulutuksen lisäksi. Kirjan mukaan  yleissivistys on jakautunut aikanaan  eliitin akateemiseksi yleissivsitykseksi ja suurelle enemmistölle tarkoitetuksi kansansivistykseksi.  Yleissivistyksessä on erotettu myös kolme tasoa, kullekin säädylle omansa.

Yleissivistystä ei tekijöiden mukaan tulisi määritellä jollain oppiainekanonilla vaan rakenteellisesti, esim. kriteerien avulla. Sen kriteereiksi  esitetään (käytän myös omia termejä) mm:

• Demokraattisuus - se kuuluu kaikille
• Elämänläheisyys - se on myös hyödyllistä. Teoriaa ja käytäntöä ei pidä erottaa.
• Muuntuvuus- sisältö muuttuu mm. yhteiskunnan kehittyessä
• Perustavuus - luo perustan ammatilliselle ja erikoiskoulutukselle sekä omalle itsenäiselle elämälle
• Tieteellisyys- sivistys (vrt. spontaanit ja systemaattiset käsitteet; varoittavat maallikkotieteestä)
• Täysipainoisuus -  koko ihmisen kehittämistä
• Yhteiskunnallisesta tilanteesta määräytyvyys (omin sanoin) -
• Yleispätevyys - kattaa olennaisen tiedon elämän eri alueista.

Minusta tekijät korostavat aivan oikein, että kaikille annettavan koulutuksen tulee olla strukturoitua. Meidän tulee siirtää kaikille yhdessä kokoamamme älyllinen kokemus, sivistyspääoma, oppimamme tiedonrakenteet. (Pelkkä oman tietämisen rakentelu on minusta liian sattumanvaraista).

ÄLYKKYYDEN käsitettä avarretaan raikkaasti. Se liittyy eri luokkien kieleen (Bernstein puhui suppeasta ja laajasta koodista). Kyseessä on hyvin poliittinen käsite, jolla on perusteltu eri ryhmien jättämistä vähemmälle koulutukselle.  Testit ovat muka-objektiivinen keino luokitella työvoimaa. Kysymykset ovat kuitenkin kulttuurisidonnaisia.

Tekijöiden mukaan älykkyys on  sosiaalinen ja yhteiskuntasidonnainen käsite, ja älykkyyttä on monenlaista. Älykkyyden käsite liittyy ihmiskuvaan. Siirtomaavallan aikana uskottiin/uskoteltiin, että on kahdenlaisia ihmisiä: eurooppalaisia kulttuuri-ihmisiä ja luonnonkansojen edustajia. Molemmilla oli ns. älykkyys I:tä: kykyä oppia yksinkertaista ja konkreettista, mutta vain kultturi-ihmisillä oli myös älykkyys II:a eli kykyä abstraktiiin ajatteluun. Uutena mallina tekijät pitävät ideaa kollektiivisesta älykkyydestä.

Yhteevetoa

Teos vakuuttaa ainakin minut, että ihmiset pystyvät oppimaan- kun koulutus suunnitellaan ja toteutetaan oikein. Vakuutun siitäkin, että kouluttamattomuus syrjäyttää.  Ei voi kuin ihailla tekijöiden uskoa tieteellistekniseen kehitykseen,  ihmisten koulutettavuuteen, ympäristön osuuteen oppimisessa ja kouluttamisen vaikuttavuuteen on tosi vahva. Tai sitten hieman hymyillä sille jälkiviisaasti.