Muutospohdintaa pitkän viikonlopun kunniaksi

1a- ja starttiluokassa aloitettiin ART-tunnit. Opettajina Leila ja Marja.
Fiksu uudistus.

PITKÄ viikonloppu teki hyvää. Katkos ja ihan muut jutut auttavat usein ottamaan etäisyyttä siihen, mitä tekee.

Syyskuu on nyt voitettu kanta, ja kuten olen aikaisemmin marissut, se oli liian täynnä erilaisia työtehtäviä. Koska olen marissut siitä - enkä ainoana- jo pitkään, oletan, että asiaintila oikeasti muuttuu. On siis muutoksia, joita oikein odottaa: Parannuksia.

OLIN vuosilomapäiväni Kuopioissa. Itä-Suomen yliopisto on järjestänyt nuorille rehtoreille koulutusohjelman, jossa minun vastuullani oli puhua Muutoksen arkkitehtuurista ja muutosvastarinnasta. Muutosteema on minulle läheinen. Tein siitä kauan sitten väitöskirjani, ja olen saanut sen jälkeen perehtyä jopa teoreetikot henkilökohtaisesti tapaamalla mm. Michael Fullanin ja Andy Hargreavesin muutosteorioihin.

Lähes kaikilla muutosta ja reformeja tutkineilla on varsin sama näky siitä, kuinka reformit tulisi toteuttaa: Oikea vastaus on  humaanisti ihmisten tahdissa ja kaikki mukaan suunnitteluun ottaen. Harmi, että oikeassa elämässä reformit tehdään yleensä tasan nurinperin: pakottamalla, ylhäältä alas, ihmisten osaaminen ja itsekunnioitus laiminlyöden. Huomasin, että omien muutosluentojeni humaani ydin on kestävä, olen vain hieman hionut niitä. Muutos voi olla myös sellaista, kaizenia.

PIDIN Kuopiossa neljä tuntia luentoa pötköön. Osallistujat olivat aktiivisia  ja ystävällisiä. Uskon, että tavoitimme  yhdessä muutosilmiöstä paljon  oleellista.

Sain jakaa heille vuonna 2007 yhdessä Markku Pelkosen kanssa tekemämme "Muutoksen lokikirjan", josta olen edelleen tosi ylpeä.

Avaan luennoilla usein muutosteemaa paitsi teorioista käsin, myös kuvaamalla  casena Auroran koululla  vuodesta 1989 alkaen tapahtuneita asioita: kerron ideoista, jotka yhä elävät ja niistä, jotka  ovat sammuneet.  Ideoista, joita on kehitelty, korjattu ja paranneltu. Yhden palikan muuttaminen tuo usein odottamattomia häiriöitä, jotka vaativat korjausliikkeitä. Muutos on systeeminen, ja se on prosessi, kuten Pasi Sahlberg on korostanut. Oleellisinta on, että muutoksen ajovoimana   on energisoiva moraalinen imperatiivi: arvokas syy toteuttaa muutos.  Koulumaailmassa sen tulisi aina olla pedagogisen hyvinvoinnin kasvu,  oppiminen niin, että samalla hyvä olo lisääntyy.

HYPPÄSIN aamulla taksiin klo 5.55. Finnair vei ja toi turvallisesti. Takaisin kotona olin jo  klo 15. On maailma oikeasti pienentynyt.  Olisikohan kivaa olla  keikkaa heittävä konsultti?

Hetken huilailun jälkeen  nousin omaan autoon, ja nokka kohti Helsinkiä.  Nuorempi poikani muutti nuorikkonsa kanssa yhteen Leppävaaran komeaan Sello-taloon. Pesimme vanhan asunnon lattiat ja ikkunat. Minäkin apupoikana, mutta äitinsä tietysti oikeana työmyyränä. Kodin vaihto on iso juttu.

Uutta Leppävaaraa

SITÄ oikein pysähtyi. Kaikki kolme lasta ovat maailmalla. Niin se menee.

JO edesmennyt filosofi Martti Lindqvist  kirjoitti, että ihmiset voidaan työyhteisöissään jakaa kolmeen ryhmään: niihin, jotka tulevat, niihin, jotka ovat ja niihin, jotka ovat lähdössä. Tänään ollaan - aiheesta - huolissaan niistä, jotka ovat tulossa. Heitä on kunnolla perehdytettävä.  Se on tärkeää. Mutta entä se toinen nivel: siirtyminen niiden joukkoon, jotka ovat lähdössä. Mentorointi tarjoaa mahdollisuuden siirtää omaa osaamista uudelle polvelle. Mutta miten auttaa työstä luopujaa itseään?  Valitettavasti joudun jakamaan professori Juha Siltalan ajatuksen kurjistuvasta työelämästä useiden tuttujen osalta. Jo varsin keski-ikäiset ihmiset lähtisivät eläkkeelle heti, jos pääsisi. Muutos voi olla kurjistumista, olojen  pahenemista. Surullista.

EHKÄ PARAS  nuoruuden kaverini Rauno Haapaniemi kertoi juuri naamakirjassa, että 1.10 oli hänen ensimmäinen eläkepäivänsä.  Oli kuulema erilainen päivä. Aloitimme yhdessä opettajauran vuonna 1977.  Kiitävi aika, laulettiin ennen. Siinä se oli? Näinkö nopeasti?

KUULUN siis - haluan tai en - niihin, jotka ovat lähdössä. Vakituisen työelämän perälauta näkyy jo. Auroran koulun edessä oleva  saneeraus vielä  korostaa asiaa.  Mihin vaiheeseen olisi fiksua ajoittaa väistämätön rehtorin vaihto? Jos saneeraus alkaa 2013, se päättyisi vuonna 2015. Jos katsoo ihan kalenteria, rexi vaihtuisi keskellä remonttia. Täytyy maistella asiaa.

Muutos on aina luopumista itselle arvokkaasta. Siihen kuuluu kipua. Vasta kun uskaltaa lähteä, voi kiinnittyä uuteen. Muutos on 90 prosenttisesti tunnejuttu. 10 % on ratiota.

TYÖSTIN lauantaina seuraavan Luokanopettaja-lehden tekstejä. Numerossa 4/11 on mukana professori Juhani Hytösen artikkeli lapsi- ja oppimiskeskeisen kasvatusideologian katveista. Artikkeli pohjautuu hänen jäähyväisluentoonsa. Siinä hän tiivistää komeasti näkemyksensä, jonka pohjalta hän on julkaissut sekä 90- että 2000-luvuilla tärkeät  kirjat. Niin se OKL tyhjenee yksi kerrallaan niistä upeista vaikuttajista, joiden kanssa on saanut tehdä monenlaista yhteistyötä.

MUUTOKSEEN liittyvä haikeus, jota  varmaan tästä lastusta aistii, ei ohentunut, kun ajelin eilen illalla Ravintolalaiva Wäiskiin. Siellä  oli yksityistilaisuus. Kettutien Nuorisotalon pomo, Wilma Paltila jäi eläkkeelle. Kettiksen monen vuosikymmenen nuoret olivat järjestäneet hänelle yllätysbileet. Monesta syystä  en voinut viipyä pitkään, mutta kokemus oli pysäyttävä. Mukana oli jo alkuillasta entisiä nuoria, joille minä  ja Paltilan Pekan perustimme 1970-luvun lopussa nuorisoteatterin. Oli  häkellyttävää kuulla, millainen merkitys noilla touhuilla oli niihin osallistuneille ollut. Tuli tarve kaivautua uudelleen noihin vuosiin, etsiä mm. se 24- vuotias Martti. 

TÄLLAINEN  monologi  pitkän viikonlopun kunniaksi. Nyt on aika suunnata katse taas eteenpäin. Edessä on huikea ja tärkeä työviikko.