 |
Bell ja Lancaster kehittivät 1800-luvun taitteessa vuoro-opetukseksi ja monitoriopetukseksi kutsutun menetelmän. Kuva on lainassa italiankie- lisestä Wikipediasta. Itse kuva on Torinon kansallismuseon omaisuutta. |
”Opettajan ääni ei ole kuin ateria, joka riittää vain tietylle määrälle syöjiä, vaan muistuttaa aurinkoa, joka suo saman määrän valoa ja lämpöä kaikille.” Quintilianus
SUOMALAISEN peruskoulun opetusryhmien kokoja säädeltiin tarkasti 1980-luvulle saakka. Aluksi alakoulun luokkien koko oli 32, ja 70-luvun lopulla alkuopetusluokille määrättiin maksimiksi 25. Lisäksi luokka saatiin jakaa kahtia eräiden aineiden (mm. englannin) tunnilla.
80-luvulla luovuttiin tarkasta sääntelystä, ja tilalle tuli ns. tuntikehysmalli. Koulu sai tietyn määrän tunteja, ja se itse päätti, kuinka suurissa ryhmissä mikäkin asia opetettiin. Samalla lainsäädännöstä poistettiin luokkien maksimikoot.
Kolme tapaa toteuttaa pariopettajuutta
PARIOPETTAJUUTTA on mm. Espoossa toteutettu kolmella tavalla: (1) Muodostamalla tiivis yhteistyöpari pienestä erityisluokasta ja isommasta yleisopetuksen luokasta. Tämä malli on meillä käytössä EkaMix-luokassa. (2) Toinen tapa, jota käytetään paljon Espoossa Opetushallituksen ns. POP-rahan turvin on sijoittaa ylimääräinen opettaja ns. resurssiopettaja isoon luokkaan tietyillä tunneilla. Meillä tätä mallia on käytetty usean vuoden ajan mm. musiikin, teknisen työn ja liikunnan tunneilla. (3) Kolmas tapa on kahden normaalikokoisen luokan yhteiseen kotiluokkaan asti ulottuva tiivis yhteistyö. Ensimmäinen tällainen luokka oli meillä SixMixI.
Suurryhmä vaatii erilaista pedagogiikkaa
Monesta eri syystä yhtä oppilasta, pienryhmää, perusluokkaa ja suurryhmää opetetaan kaikkia hieman erilailla. Pienryhmässä on yleensä muutama oppilas, ehkä 3-5. Pienryhmässa jokainen puhuu vielä kaikkien kanssa. Suurryhmän tunnistaa siitä, että siellä jokainen puhuu kuin joukoille, tai sitten vain muutamalle.
Kotiopetus
Yhden oppilaan opetuksen juuret ovat kotikasvatuksessa, jossa isä kasvattaa poikaansa ja äiti tytärtä. Eliittiperheet "ulkoistivat" jo keskiajalla kasvatusta kotiopettajille, informatööreille. Kotiopettajat opettivat heille uskottuja lapsia lempeän tutorin tavoin. Opetus oli kotiopetuksessa ystävällistä ja keskustelevaa, kun samaan aikaan kirkon koulujen ryhmäopetuksessa olleita opetettiin pänttäämään kovassa kurissa. Kotiopetus oli dialogista, kouluopetus tiedon yksisuuntaista siirtämistä. Keskusteleva opetusoteen juuret ulottuvat antiikin Kreikkaan ja Sokratesiin. Kotiopettajalta odotettiin ehdotonta esikuvallisuutta ja kykyä luoda lapseen lämmin mutta ei-hemmotteleva suhde. Oleellista oli tuntea oppilas, hänen luonteensa ja kiinnostuksen kohteensa. Ehkä kuuluisin yksityisopetuksen (tosin fiktiivinen) kuvaus on Rousseaun "Emile". Monet menneiden aikojen suuret filosofit ovat toimineet kotiopettajina/yksityisopettajina, mm. John Locke.
Eräs mielenkiintoinen muunnelma kotiopetusta on ollut 1700-ja 1800-luvuilla ns. papinkoulu, jossa pappi otti lahjakkaan pojan ja koulutti tätä itse apulaisekseen.
(Pien)Ryhmäopetus
VÄLIMUODOKSI varakkaiden perheiden piirissä kehittyi pienryhmäopetus; jossa yksi kotiopettaja opetti useita perheen lapsia tai useiden perheiden lapsia- jo rahasyistäkin. Elokuva Mary Poppins on tuttu esimerkki tästä. Ehkä ensimmäisiä tällaisia kouluja, joissa lapsia opetettiin näin, oli Kaarle Suuren hovikoulu jo ensimmäisellä vuosituhannella.
Pienryhmässä annettavan opetuksen ideassa yhtyivät lasta kunnioittavan yksityisopetuksen ja kovan kurin ryhmäopetuksen edut. Pehmeyden malli otettiin yksityisopetuksesta. Opetus oli hyvin yksilöllistä, ja järjestelyt joustavia. Ehkä ensimmäisiä, jotka hahmottelivat tällaistä koti- ja kouluopetuksen välimuotoa, olivat Erasmus Rotterdamilainen ja hänen oppilaansa Luis Vives. Ensimmäisenä modernina ihmisenä pidetty Michel de Montaigne piti parhaana kasvatuksen muotona pieniä ryhmiä, joita opettaisi koulumestari. Pienryhmäopetuksessa hyödynnetiin myös kouluopetukselle tyypillistä lasten myönteistä vaikutusta toisiinsa. Lapset pantiin auttamaan toisiaan. Pienryhmää opetettiin luonnollisesti, keskustellen, tehden retkiä jne. Pienryhmäpedagogiikkaa soveltavat tänään mm. ela-opettajat.
Luokkaopetus
Koulujen keskeinen piirre on aina ollut ryhmänä opetus. Ryhmässä ei voida samalla lailla ottaa huomioon oppilasta yksilönä kuin kotiopetuksessa. Opettajilta myös usein puuttuu samanlainen tunnesuhde oppilaisiin, joka vanhemmilla on. Koulujen vastustajat aina roomalaisesta Senecasta alkaen ovat lisäksi pitäneet koulun huonona puolena tovereiden turmelevaa vaikutusta. Koulun puolustajat (esim. Quintilianus) taas ovat tyytyväisiä paitsi koulukasvatuksen edullisuuteen, nimenomaan koulutovereiden myönteiseen vaikutukseen toisiinsa mm. kilpailuvietin vuoksi.
Suuremman ryhmän opetus on muuttunut vuosien varralle kovasti. Vielä uudella ajalla kirkon kouluissa samassa luokkatilassa oli suuri joukko oppilaita, joita opetettiin eri nurkissa. Kullakin osastolla saattoi olla oma opettaja; ja joskus omana opettajan toimi lahjakas vanhempi koulutoveri. Opetus oli pänttäystä ja kuulustelua.
Nykyinen luokka-astejakoinen opetus on varsin nuorta. Yksiläksyinen frontaaliopetus syntyi vasta uskonpuhdistuksen jälkeen Saksassa. Perusluokkaa ruvettiin opetettamaan luennoimalla ja kyselevän opetuksen keinoin. Luokkaa johdettiin käskyillä ja komennoilla. Luokka liikkui ja toimi kuin sotilasosasto. Nousi ylös. Istui liikkumatta. Viittasi. Jne. Pulpetit oli pultattu lattiaan.Tämän menetelmän kulta-aikaa oli herbartilaisuus.
Isossa ryhmässä ei ole mahdollista ottaa käsiteltäväksi oppilaita juuri silloin kiinnostavia asioita. Ryhmää on motivoitava ulkoisesti. Esim. 1600-luvun parhaissa kouluissa (lukio-aste) eli jesuiittakouluissa jokaisella oppilaalla oli oma pari, jonka kanssa hän kilpaili. Ryhmät, luokat jne. kilpailivat keskenään, ja palkinnot jaettiin fanfaarien soidessa. Jesuiittakouluissa keksittiin myös antaa arvosanoja.
Isoissa ryhmissä oleellinen kasvatuskeino on aina ollut tiukka kurinalaisuus, jota on tehostettu rangaistuksilla.
Ensimmäisiä kouluja, joissa alettiin käyttää kotiopetukselle tyypillisiä humaaneja menetelmiä oli ilmeisesti Vittorino da Feltren perustama "Iloinen talo"jo 1400-luvulla. Mallia, jossa vanhemmat oppilaat veljellisesti auttaisivat nuorempia hahmotteli 1500-luvulla mm. Luis Vives.
Laajemmin perusluokan opetukseen alettiin omaksua kotiopetukseen kuuluneita vuorovaikutteisempia keinoja 1900-luvulla ns. uuden koulun vaihtoehtopedagogisissa luokissa. Erityisesti perheenomaista koulua kehitteli Peter Petersen 1930-luvun Saksassa.
Pienessä ryhmässä hyvin toimivat menetelmät eivät kuitenkaan aina toimi suuressa ryhmässä. Sopimattomuus näkyy sosiaalisena laiskuutena, passiivisuutena ja työrauhaongelmina. Opettajat ovat saattaneet unohtaa, että suurissa ryhmässä vaikuttaa toisenlaisen dynamiikkaa kuin pienessä ryhmässä. Suuri ryhmä vaatii mm. selkeitä rutiineitä ja käytänteitä.
"Ylisuuret" ryhmät
Suomalaiskouluissa ei ole ollut eräitä poikkeuksia lukuunottamatta "ylisuuria" luokkia. Suomalaisen kansakoulun alkuvaiheessa yhdellä opettajalla oli 60 oppilasta. Lukioissa saattaa yhä olla 40 oppilaan ryhmiä ja yliopistoissa luennoilla satoja.
Kautta aikojen suurissa ryhmissä oppilaita on jaettu osastoihin, joilla on oma kaitsija, ja jopa kaitsijoilla oma kaitsija. Näitä nimityksiä käytti mm. J.A. Comenius 1600-luvulla omassa Suuressa Didaktiikassaam, jossa hän etsi ihanteellista opetusmenetelmää. Ihannemenetelmään kuului rauhallisuus. Hänen aikalaisensa J.-B. de la Salle organisoi Ranskassa kouluja, joissa saattoi olla 100 oppilasta samassa luokassa. Hänen pedagogiikassaan korostui omatoimisuus ja hiljaisuus. Opettaja puhui mahdollisimman vähän. Ohjeet annettiin käsimerkeillä.
Kaikkien koneellisinta tapaa järjestää suurryhmän opetus on kutsuttu vuoro-opetukseksi. Bell ja Lancaster kehittelivät 1800-luvun taitteessa uudenlaista pedagogiikkaa; sadat lapset jaettiin osastoihin, joissa vanhemmat lapset opettivat pienempiä. Yhdellä opettajalla saattoi olla 1000 oppilasta. Osastot pänttäsivät suuren salin eri puolilla omien monitööriensä johdolla kuvatauluista asioita. Kun opettaja puhalsi pilliin, ryhmät siirtyivät seuraavaan pisteeseen. Tällaisia vuoro-opetuskouluja syntyi myös Suomeen ennen kansakoulua. Tämän toimintamallin alkujuuret ulottuvat kolmen tuhannen vuoden taakse spartalaiseen kasvatukseen asti.
 |
| Helen Parkhurst |
Ylisuurten luokkien pedagogiikka on kiehtova, lähes kirjoittamaton lehti. Muutama periaate voidaan kuitenkin esittää:
- suurryhmään sopii kirjallinen, itsenäinen työ. Eritasoiset tehtäväkortit ovat mainio väline. Tehtävien tulisi olla monipuolisia. Nopeille tarvitaan lisätehtäviä.
- suurryhmään sopivat myös yhteiset kuuntelu- ja katselutehtävät (esim. elokuvat).
- opettajan puhe ei voi kestää pitkään.
- ohjeet näkyviin kirjallisesti.
- prosessijana avulla (oppilaat siirtävät oman nimilappunsa janaksi muodostetussa osatehtävien ketjussa oikealle kohdalle)
- toimitaan ja liikutaan ryhmissä
- ryhmänjohtajat tarkastavat päivän päätteeksi, että läksyt on merkitty jne.
- toiminnalliset työtavat kannattaa keskittää tunteihin, joissa ryhmä on jaettuna osiin.
- toiminnalliset tehtävät kannattaa tehdä isossa tilassa esim. liikuntasalissa.
- kaikenlainen fyysinen liikenne on suunniteltava huolellisesti. On sovittava liikennesäännöt: kuinka luokassa liikutaan. tavaroilla on oltava helposti löydettävät paikat.
- tunnin sisäiset siirtymät vaativat selkeät käytänteet (valomerkki tms.) jottei melutaso nouse
- ryhmäytyminen etenee oman pienemmän osaryhmän kautta.
- luokan management kannattaa hoitaa ryhmänjohtajien kautta.
- keskustelu täytyy osittaa: ensin pienryhmä keskustelee, sitten kootaan.
- vuoropuhelussa täytyy osallistaa oppilaita käsiä nostamalla tms. Kuinka monen mielestä 2+2 = 4.
- yhteistoiminnallinen oppiminen saattaa nimenomaan sopia ylisuuriin ryhmiin.
- ohjeet täytyy antaa erittäin selvästi, ja mielellään panna ne esille myös kirjallisesti.
ERIKOKOISISSA ryhmissä pedagogiikan luonne siis vaihtelee. Mitä pienempi ryhmä on, sitä helpommin ote voi olla ohjaava ja joustava. Mitä suurempi ryhmä on sitä enemmän opetuksessa korostuu hallinnan ja suunnitelmallisuuden vaatimus. Pariopettajuus sopii erinomaisesti suurryhmään.
5 kommenttia:
Martti, miksi pohdit suurryhmäopetuksen filosofiaa? Ajattelemisen ilosta?
Suurryhmäopetus ei ole tätä päivää.
Pidän perusryhmän optimikokona sellaiset 20 oppilasta, oli luokassa sitten yksi luokanopettaja tai toinen, esim. erityisopettaja mukana.
Yksilö hukkuu pysyviin suurryhmiin. Tilapäisissä ryhmittelyissä suurryhmät voivat olla o.k.
Suurryhmät kuuluvat teollisen ajan historiaan, kun ihmiset olivat tehtaiden tai kaivosten tykinruokaa.
Pienen Suomen pitää panostaa yksilöön, ei massaan. Ketään ei saa hukata.
Raikas kommentti!
Itse ajattelen toisin. Sehän on rikkautta?
Parasta luokkakokoa on yritetty löytää vuosikymmeniä. Joissain empiirissä tutkimuksissa on päädytty siihen, että 16 oppilasta yhdellä opettajalla olisi optimaalinen. Ehkä koko kysymys on väärä. Ryhmäkokoon vaikuttaa mm. opetettava asia.
Yksi Aurorassa suosituista menetelmistä on pariopettajuus. Pariopettajuus tarkoittaa, että kaksi luokkaa on opetuksessa yhdessä. Silloin ryhmä on iso. Uskomme, että pariopettajuuden edut ylittävät kirkkaasti yhteisen oppilasmäärän tuoman vaivan. Mellä on siitä yli 15 vuoden kokemus.
Oleellista on ymmärtää, kuinka isoa ryhmää opetetaan. On kyse management-taidosta (joka ei tarkoita kireää ilmapiirä eikä komentelua), jota moni opettaja haluaisi vahvistaa.
Luulen, että useat opettajien koulutyössä kohtaamat ongelmat johtuvat siitä, että me osaamme opettaa nimenomaan ja vain pientä ryhmää. Pelkäämme isoa ryhmää, koska siinä on käytettävä eri keinoja.
Aurorassa kuten varmaan muuallakin, luokat tekevät työtä perusopetusryhmänä vain osan tunneista. Yhteisille tunneille tarvitaan suurryhmäpedagogiikkaa.
Pariopettajuus mahdollistaa yksilön kohtaamisen minusta jopa paremmin kuin esim. 20 oppilaan yhden opettajan luokka. Toinen opettajan voi kokonaan keskittyä yhteen, jolla on huolia tai joka tarvitsee apua. Yhden opettajan mallissa muu luokka saattaa jäädä heitteille.
Voisin jatkaa ajatustasi (teollisen ajan..)
- koulun alkumuoto on pientasoryhmä (kirkollisen koulun vaihe)
- eliittiä on aina koulutettu yksilö- tai pienryhmäopetuksen keinoin
- rahvasta on koulutettu suurryhmänä
- talouskasvun vuoksi myös rahvaan koulussa on pienennetty ryhmäkokoa (60:sta 25:een)
- 80-luvun upea oivallus oli, että eri asioita voidaan opettaa erikokoisissa ryhmissä. Myös suurryhmissä.
- 90-luvun laman aikana jouduttiin kokeilemaan pitkään aikaan ensimmäisen kerran suurryhmiä.
- Nyt 2010-luvulla pitäisi uskaltaa jakaa koulun resurssia jäykän ryhmäkokoajattelun sijasta joustavakokoisilla ryhmillä
- Tämä edelltyttää, että opettajat uskaltavat nousta "pienen oppilasryhmän mukavuusalueeltaan" opettelemaan uusia menetelmiä.
Perustelit hyvin suurryhmäopetukset edut. Yhdyn ajatukseesi, että toisinajattelu on rikkautta, Suomi on perinteisesti ollut "yhden mantran maa".
Arvostan kovasti, että Auroran koulussa on uskallettu kokeilla suurryhmäopetusta, ja että jaat avoimesti kokemuksia ko. opetuksesta.
Tulevaisuudessa erityisoppilaita tullaan integroimaan perusopetusryhmiin nykyistä enemmän. Erityisoppilaalle suurryhmään sopeutuminen voi tuottaa suuria vaikeuksia.
Itse olen ajatellut, että tulevaisuuden trendi tulee olemaan noin 20 oppilaan ryhmä luokan- ja erityisopettajalla ryyditettynä.
Mainitsemasi 16 oppilaan ryhmä olisi optimi, mutta pidän n. 20 oppilaan ryhmää realistisena. (vrt. talous)
Miten Auroran suurryhmissä on hälyn laita? Luulisi, että isoissa ryhmissä olisi paljon enemmän hälyä kuin pienissä.
Niin...ja mieleen tulee vanha sanalasku, "Joukossa tyhmyys tiiviistyy". Onko esiintynyt työrauha tms. ongelmia? Isossa ryhmässä ihminen tulee helposti aggressiiviseksi.
Olen opettanut 30 vuotta. "Ajankäyttökiilassa" kasvatuksen osuus suhteessa opetukseen on selkeästi kasvanut. Oletan, että pienessä ryhmässä esim. yhteishengen kehittäminen on helpompaa.
Miten on ns. tavallisen oppilaan laita suurryhmässä?
Todennäköisesti heikkoja oppilaita pystytään suurryhmässä opettaa hyvin, koska toinen maikka voidaan sitouttaa siihen. Mutta uhrataanko hyvät ja tavalliset oppilaat, riittääkö heille aikaa?
Kiitos hyvistä kysymyksistä.
1. Suurryhmään integroituminen tapahtuu oman 4-6 oppilaan kotiryhmän kautta. Ryhmien koostumusta vaihdellen esim. 4 kertaa lukuvuodessa, tuttu piiri laajenee.
2. Tässkin ryhmässä on lapsia, jotka tarvitsevat tehostettu tukea. He opiskelevat 10 t viikossa skidimix-pienryhmässä. muun ajan omassa luokassa. Tässä ryhmässä ei ole erityisen tuen oppilaita.
3. Hälyyn vaikutetaan totuttamalla toiset huomioivaan opiskeluun (vrt. hiljaisuus ennen vanhaan kirjastoissa). Opettaja ei huuda luokkaa hiljaiseksi. Liikutaan ryhmissä.
4. Yhteishenki syntyy yhdessä onnistumisesta. Kotiryhmille annetaan nimet jne.
5. Ketään ei uhrata. Aikaa on
Martti
Hyvä, että luotatte omaan systeemiin.
Lähetä kommentti