Kasvatuskeskustelua 1960-luvulla osa 2

JATKAN siis poimintojen esittelyä 1960-luvun pedagogisen keskustelua. Tämän lastun materiaalina ovat Kasvatus ja koulu-aikakauslehden numerot vuosilta 1960-69.

Snellman, L. (1960). Piirteitä J.V.Snellmanista kasvatusfilosofina ja pedagogina. Kasvatus ja koulu (46)4, 251-258.

Ei pedagogi Snellman nyt ihan ole ollut unohduksissa, kun 1960-luvun alussa kuitenkin hänestä on kirjoitettu napakka artikkeli. L.Snellmanin mukaan J.V.Snellmanin ajatuksissa sivistys ilmeni yleisten asioiden harrastamisena ja edistämisenä. Yhteisön merkitys asettui yksilön yläpuolella.

Mielenkiintoisesti Snellman kuvaa toisen Snellmanin kasvatuskäsityksiä

• Snellman ei antanut suurtakaan merkitystä perinnöllisille tekijöille. Hänelle ihminen on sellainen, miksi hän itsensä tekee. Luonnolliset taipumukset eivät aseta kasvatukselle rajoja, vaan historia ja kulttuuri.
• Kasvatus ei ole luonnon kehittämistä vaan uuden luonnon istuttamista kasvatettavaan.
• Hän uskoi pakkoon- toisin kuin mm. J.-J. Rousseau. Pakkoa tarvitaan eläimellisen egoismin kukistamiseen.
• Tarvitaan rakkautta.
• Työn avulla työhön! ei leikin avulla. Lapsen on saatava leikkiä, kunnes hän jaksaa kestää työn rasituksia.
• Sukupuolikasvatus- pysyköön salaisuutena.
• Kasvatuksen edellytyson tottumus kuuliaisuuteen
• Kasvatus alkaa pakolla
• Tärkeintä opetuksessa opettajan sana.
• Kuri on tärkeää. Oikeamielinen opettaja on parempi kuin hellämielinen.
• Toverikurilla on tärkeä osuus koulukasvatuksessa.
• Snellman hyvksyi fyysiset rangaistukset.

Penttilä, A. (1961). Koulujen kevättutkinto vanha arvokas perintö. Kasvatus ja koulu (47)4, 245-237

Juuri, kun koulun kevätjuhlat ovat takana, oli lystiä uppoutua niiden historiaan. Penttilän artkkelissa kerrotaan, että lukuvuoden päätöstilaisuus liittyy siihen, että "kouluun on kuulunut jo varhain asteittain eteneminen, luokalta seuraavalle siirtyminen, sekä sitten aikanaan koulusta pääseminen. Nämä siirtymiset ovat edellyttäneet tutkintoja. Viekä 1910-luvulla kevätjuhlaa kutsuttiin kevättutkinnoksi." Kevättutkinto oli tiedon punnintaa.

Esmerkiksi Turun Gymnaasiossa vuonna 1828 kevättutkinto kesti kaksi päivää. 1800-luvulla sitä johdonmukausesti supistettiin. Tutkinto muutti enemmän näytteen luonteen. Vanhemmat jne. saivat nähdä, mitä koulussa tehdään (ja on saatu aikaiseksi).

Kajava, K. (1962). Kasvatuksesta ja toiminnallisuuden periaatteeesta. Kasvatus ja koulu (48)2, 183-190?

Kajava on siis kiinnostunut didaktisista periaatteista. Niin minäkin. Tässä ensimmäisessä artikkelissaan (toinen v. 1964) hän liittää yhteen oppisanat omatoimisuus- itsenäisyys-omintakeisuus- spontaanisuus- vapaus.

Omatoimisuuden asteita hän erottaa kolme:

1. aktiivisuuden aste

2. yksilöllinen tavoite (jo mukana tavoitteen asettelussa)

3. vapaa toiminta, joka on itse valittua ja itseohjattua.

Nurmi, V. (1963). Cygnaeuksen kansakouluehdotusten alkuperä. Kasvatus ja koulu (49)1, 1-10.

Veli Nurmen artikkelin peruskysymys oli, mistä Cygnaeus sai ideansa kansakouluun. Nurmi kokoaa mainiosti yhteen Cygnaeuksen ideoiman kansakouluidean piirteitä:

• kansansivistystä on edistettävä
• opettajanvalmistus on tärkeä
• opettajan taloudellisen aseman tulisi olla hyvä
• kansakoulu on pohjakoulu
• ei puolinaisisia suunnitelma kansakoulun hyväksi
• koulu on myös kasvatuslaitos
• lastentarha ja seimi perustettava (idea Fröbeliltä)
• käsityö on tärkeä oppiaine
• tyttöjen kasvatus on tärkeämpi kuin poikien (idea Amerikasta)
• kristillinen kotikasvatus on arvokasta
• periaate työn kautta työhön (idea Hampurista)
• ihmisen psyykkiset ja fyysiset voimat on kehitettävä (mm. Fröbel)
• pänttäysmetodi opetuksessa on hylättävä
• opettajakokoukset ovat tärkeitä (idea Sveitsistä)
• seminaarin on oltava asumalaitos, samoin mallikoulu
• seminaarin opettajien on oltava päteviä...
• .. ja heidät palkataan vain viideksi vuodeksi (idea Amerikasta).

Lisäksi ideoita olivat: havainnollisuus, geneettinen johdattelu, opettajan tulee rakastaa oppilaitaan, tulee vaatia mitä ankarinta tottelevaisuutta, järjestyksen henki, ei epäsiisteyttä, ”kouluelämän tulee olla sydämellistä yhteiselämää”, opettajan johdonmukaisuus..

Artikkelissa Nurmi löytää päälähteen: Kansakoulun peruspiirteet oli kuvattu hyvin samalla lailla Bernin kantonin reformeeratun primar-koulun eli alkeiskoulun opetussuunnitelmassa 1860. Cygnaeuksen omaksi ideaksi jää Nurmen mukaan kaksoisseminaari- siis se, että naisia ja miehiä opetettiin yhdessä.

Nurmi, V. (1963). Cygnaeuksen kansakouluehdotusten alkuperä II. Kasvatus ja koulu (49)2, 49-59.

Toisessa artikkelissa Nurmi pohtii, mistä Cygnaeus sai ideansa seminaareihin. Cygnaeuksen kantavat ideat löytyvät Wettingenin seminaarista:

• luonnonmukaisuus
• havainnollisuus
• eri aineiden sisällöt
• ei epäkäytännöllisiä teorioita kasvatusopissa.

Kajava, K. (1963). Omatoimisuuden periaatteen historiaa antiikin ajasta vuosisatamme alkuun. Kasvatus ja koulu (49)4, 248-258.

Olen siis hyvin kiinnostunut didaktisista periaatteista. Jo siksi K. Kajavan artikkeli omatoimisuuden periaatteesta innosti. Kajava toteaa käsitekirjon: omatoimisuus, työ, havainnollisuus, toiminnallisuus, teko, aktiviteetti jne. Sitten hän luo napakan kronikkamaisen katsauksen periaatteen historiaan:

• Sokratesilla oli heuristinen metodi: hän halusi saada oppilaat tekemään itse johtopäätökset moraalisista kysymyksistä
• Platonin mukaan oppilaiden oli tehtävä havaintoja
• (keskiajalla periaate unohtui: oppiminen oli passiivista ulkolukua)
• Uskonpuhdistus vapautti uskonnon holhouksesta ja humanismi teki saman työn tieteen alalla. Nyt omatoimisuus perustui vapauden arvolle.
• Luonnontiede edistyi, ja se perustui omiin havaintoihin.
• Filosofinen realismi otti tiedon lähtökohdaksi oman havainnon ja kokemuksen.
• Opetuksen painopiste alkoi siirtyä opettajasta oppilaaseen.
• Työpedagogikan ja omatoimisuuden apostoli oli J.-J. Rousseau. Hänelle lapsen luonto oli lähtökohtana (lapsella on toiminnan ja omien havaintojen tarve). Tietoa ei pidä antaa toisten välityksellä vaan luonnosta tehtävien havaintojen avulla. Tieto on omien havaintiojen ja lapsen oman harkintansa tulos.
• (Comenius ja) Pestalozzi antoi(vat) havainnoille opetustoiminnassa perustavan merkityksen.
• Fröbel puhuu toimintavietistä
• Puhutaan myös spontaanisuudesta

Seppo, S. (1968). Uskonnonopetuksen muuttuvasta asemasta. Kasvatus ja koulu (54)1, 18-23.

Sitkeä on uskonnon asema. 1960-luvullakin vaadittiin uskontoa poistettava ja ainakin vapaaehtoiseksi aineeksi. Sepon mukaan vaihtoehtoja olisi kaksi: korvata yleiseettisellä aineella tai muuttaa tunnustuksettomaksi kristilliseksi opetukseksi. Jälkimmäinen on jo toteunut. Uudessa tuntijakoesityksessä otetaan askelua kohti ensimmäistä.

Suomen Teiniliitto.(1968). Kasvatuksellisen perusnäkökulman uudistaminen. Kasvatus ja koulu (54)3, 174- 178

Muistatteko vielä Teiniliittoa? Myös se oli aktiivinen opetussuunnitelmauudistuksessa. Artkkelissa liitto muistutti, että vallitseva kasvatusnäkemys on sellainen, että lapset ja nuoret on muokattava kasvattajien ihanteiden mukaisiksi. Se tarjosi tilalle uutta näkökulmaa: rajoittamatonta kasvua. Poistetaan pakot ja kiihokkeet. Ei määritellä ihanneihmistä. Annetaan mahdollisimman paljon virikkeitä ja informaatiota. Oppilaiden on annettava suorittaa tarpeidensa mukaiset valinnat. On hyväksttävä oppilaan yksilöllisyys, itsenäisyys, ja henkinen koskemattomuus. Oi noita ihanteellisia aikoja!

Aho, E. (1969). Tukiopetus peruskoulussa. Kasvatus ja koulu (55)1, 66-68.

On hyvä muistaa, että tukiopetuksen asema koulun virallisena työmuotona tunnustettiin vasta peruskoulua koskevassa säännöstössä. Tukiopetus oli oppilaalle vapaaehtoista, ja sitä voitiin antaa useita tunteja viikossa. Tukiopetukseen tarvittiin huoltajan suostumus. Jokaiselle perusluokalle oli peruskouluun siirryttäeesä varattu kaksi tuntia viikossa.

Konsepti luotiin nimenomaan tilapäisiä oppimisvaikeuksia varten. "Tukiopetusta ei pidä tuhlata niiden oppilaiden opettamiseen, joiden  suoritustaso ja koulun vaatimustason välinen ero on luonteeltaan pysyvä", eikä " sitä "saa käytätä koko luokan preppaukseen." Aho myös muistuttaa, että "tarvitaan myös tehostettua kotona opiskelua." Tämä puoli täytyisi varmaan kaivaa esiin.

Muita havaintoja

Jännää, että vielä vuonna 1969 puhuttiin suojelukasvauksesta (nykyään erityiskasvatus). Tuon alueen oppisanastosta poimin "kouluvastenmielisyyden".

Neuvostopedagogiikkaa esiteltiin myös Kasvatus ja koulu-lehdessä.

Ikäkausipedagogiikkaan uskottiin. Annila Takala muistutti: " On tärkeää asettaa tavoitteet tärkeysjärjestykseen mutta myös saavuttamisjärjestykseen."

Lehdissä käytiin keskustelua käynnistyneestä opetussuunnitelmauudistuksesta. Annika Takala (1968) muistutti mm. lähtökohtiin kuuluu oppiaineiden tarpeet, tämän hetkisen yhteiskunnan tarpeet ja ennusteet tulevan yhteiskunnan tarpeista mutta lähtökohtana on myös, että lasta kasvatetaan hänen itsensä vuoksi, ei vain sitä yhteiskuntaa varten, joka tarvitsee hänet kansalaisena, työntekijänä, perheenhuoltajana jne.