Kasvatuskeskustelua 1960-luvulla osa 1

KASVATUS on monelle opettajalle tuttu aikakauslehti. Minullakin on tallessa lähes kaikki sen numerot. Lehti syntyi vuonna 1970 kahden aikakauslehden yhtyessä. Toinen oli Kasvatusopillinen aikakauskirja ja toinen Kasvatus ja koulu.

Tämän kesän hobbyni on käydä läpi noita aikakauslehtiä silmäillen ja sattumia (erityisesti kasvatuksen historiasta) poimien. Maanantain ja tiistain urakkana oli 1960-luku. Mitä mielenkiintoista löysin?

Kasvatusopillinen aikakauskirja 1960-luvulla

Aurola, E. (1960). Kansakoulunjohtajan uusi tehtävä. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica, 47(3), 125-127

Aurolan artikkelista opin, kuinka tuore nykyinen ajatus rehtorista koulunsa pedagogisena johtajana sittenkin on. 1960-luvun alussa kansakoulun johtajille tuli velvollisuus käyttää aikaa (vapaatunneista) työtovereidensa opetuksen seuraamiseen. Aikaisemmin työn olivat hoitaneet kansakouluntarkastajat. Kuinkahan selviävät, Aurora pohtii. Tuohon aikaan sitäpaitsi koulunjohtaja valittiin määrävuosiksi.

Isosaari, J. (1960). Olai Wallin kansakouluntarkastajana. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica, 47(1), 3-9

Isosaari nostaa esille Olai Wallinin merkityksen kansakoulun historiassa. Cygnaeus löysi Wallinin Eskon kansakoulusta, nappasi miehen ja lähetti opintomatkalle maailmalle. Wallinista tulikin menestynyt seminaarinlehtori, jonka nimissä ilmestyi mm. ensimmäinen suomenkielinen opetusoppi.

Monesta syystä Wallin kuitenkin alkoi pyrkiä muihin tehtäviin. Syinä olivat talous-ja terveyshuolet sekä kuormittavat riidat. Niinpä Wallin siirtyikin kansakouluntarkastajaksi (1885-1896), ja oli siinäkin tehtävässä taitava. Hän mm. kannatti eheyttämistä ("kun toinen aine tukee toista..."), ideoi läksytöntä maanantaita, kehitti opettajien lainakirjastotoimintaa ja edisti koulupuutarha-aatetta. Wallin kuului myös niihin, jotka kannattivat vapaaehtoista kansakoulua.

Sorainen, K. (1962). Rousseaun kasvatusopillinen kritisismi. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica, 49(4), 219-224

Sorainen kuvaa artikkelissaan, kuinka J.-J. Rousseaun hyvin lapsikeskeiset ideat (mm. Emilestä) otettiin Suomessa vastaan. Aluksi ne hylättiin. Mm. Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäinen kasvatusopin professori Lars Stenbäck tuomitsi Rousseaun vuonna 1855 vallankumoukselliseksi (eikä kai hän kovin väärässä ollutkaan).

Ymmärrystä Rousseau sai F. Peranderilta vuonna 1883. Rousseau edusti siirtymää kasvatusopillisesta dogmatismista. Hän ei suostunut kasvattamaan virkamiestä, ainoastaan ihmistä! Kasvatettavaa on ohjattava itse keksimään ja hankkimaan sellaista tietoa, mikä on hänen harrastuksensa mukaista. Tämä muuten johti F.J. Herbartin luomaan tasapainoisen harrastuksen käsitteen- ei pikku juttua. Muutoin Herbart ei oikein Rousseaun Emile-ideaa hyväksynyt. Hänestä Rousseau uhraa opettajan, tekee opettajasta lapsen alituisen seuralaisen.

Rousseau keksi lapsen.Tämä lapsen keksiminen aiheutti kopernikaanisen vallankumouksen pedagogiikassa, on W.Ruin kuulema sanonut. Lisäksi Rousseau keksi, että lapsi on yksilö.

Rousseau johti lapsen omista kehityslaeista kasvatusperiaatteensa: harrastus, havainto-, omatoimisuus- ja työperiaatteet.

Myöhemmin Rousseau harrasti itse asioita, joita tiesi paheellisiksi (mm. sävelsi). Hän puolustautui sanomalla, ettei välittänyt johdonmukaisuudesta! Soraisen mukaan Rousseaun ajattelu on auttamattoman ristiriitaista.

Somerkivi, U. (1964). Kappale koulurakennuksen historiaa. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica, 51(1), 97-101

Somerkivi pohtii artikkelissaan 1500-1600-lukujen yhtä pedagogista kysymystä: Olisiko luokat pidettävä samassa kouluhuoneessa, vaikka niillä olisi eri opettaja? Noihin aikoihin oppilaat jaettiin 3-4 ryhmään, mutta niitä opetettiin samassa tilassa. Joitain asioita opetettiin kaikille yhdessä. Tapana oli, että informatöörit opettivat yksilöllisesti nuorempia koulumestarin valvonnan alaisina.

Syy oli käytännöllinen: Usein vain yksi koulusali. 1600-luvulla kuitenkin esitettiin, että luokkahuoneita tulisi olla yhtä monta kuin luokkia. Melua riitti, kun monta opettajaa opetti yhtä aikaa. Jännästi tätäkin asiaa osaa selittää hyväksi: Järjestely opettaa keskittymään, koulumestari näkee koko koulun, opettaja ei unohda velvollisuuksiaan, rehtori pystyy valvomaan...). Se on kuitenkin muistettava, että tuohin aikaan koulunkäynti oli pääosin itsekseenopiskelua ja kuulustelua.

Harva, U. (1964). Kasvatuksen ideaalinen maailma. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica, 51(2), 121-126.

Harvan artikkelissa on pysäyttävä tulkinta 1960-luvun yhdysvaltalaisesta käänteestä pedagogiikassa. Venäläinen Sputnik kaatoi Harvan mukaan Deweyn aatteiden pohjalle luodun kasvatusjärjestelmän. Deweyn perusidea oli yhteiskuntaan sopeuttaminen. Nyt sen ajateltiin tukahduttaneen itsenäisen ajattelun ja luovan hengen. Harvan mukaan se esti eliitin syntymisen, jota ilman demokratiakaan ei pysy pystyssä. Oudon ajankohtainen ajatus (vrt. tuntijakoesitys).

Kasvatuksen päämäärästä minua viehätti Harvan oivallus: On arvioitava, mitä voidaan ja mitä ei voida saavuttaa. Humanistisen kasvatuksen tavoitteena on homo humanus- ei koskaan homo inhumanus, minkä sekä kreikkalaisuus että kristillisyys ovat ymmärtäneet. (Tässä tärkeä pointti kun hahmotetaan suomalaisen pedagogiikan ydintä

Lahdes, E. (1965). Yleisten didaktisten periaatteiden merkitysanalyysiä. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica. 52(2), 70-84.

Koska minua on pitkään kiinnostanut didaktisten periaatteiden käsite, innostuin tästä Lahdeksen artikkelista erityisesti. Siinä hän jäsentää mielenkiintoisesti yleisiä didaktisia periaatteita. Näiden pohjalle hän oivaltaa lapsinäkemyksen: siis havainnot lapsen psyykkisistä ominaisuuksista. Koskenniemen, Stöckerin ja Naeslundin hahmotelmista saan poimittua mainion kokonaisuuden:

Didaktisten periaatteiden ytimessä on lapsenomaisuus. Lapselle ominaisista piirteistä johtuu sitten, että opetuksessa olisi noudatettava seuraavia periaatteita (numerointi omani):

1. Havainnollisuus ( oppilaan kehitysaste mm. konkreettisuus, toki myös tiedon synty vrt jo Rousseau)

2. Elämänläheisyys (lapsen nykyhetken huomioonottaminen. vrt lapsi tässä ja nyt MH)

3. Aktiivisuus (toimintatarpeen tyydytys; fyysis-psyykkinen toiminta; harjoitus; Tähän liitty työn ja omatoimisuuden periaatteet MH)

4. Sosiaalisuus (sosiaalisen tarpeen tyydytys ja toisaalta koulun tehtävä ohjata ja hioa sosiaalista käyttäytymistä)

5. Kokonaisuus ( ei sirpaleisesti; tunti on kokonaisuus)

6. Tavoitteellisuus (motivaation merkitys; oppilaiden hyväksymä tavoite;

Motivaatio voi olla a) sisäinen (ajankohtaista, mielenkiintoista, tuttua) tai b) ulkoinen (kiitos, kilpailu, opettajan suhde oppilaaseen)

Itse lisäisin näihin vielä

7. Vaihtelevuus ( lapsen lyhytjänteisyys)

8. Eriyttäminen (lasten erilaisuus)

Iisalo, T (1969). Vanhan Turun akatemian pedagoginen seminaari. Kasvatusopillinen aikakauskirja. Acta Paedagogiga Fennica. 56(2), 81-88.

Iisalon artikkeli tarkastelee suomalaisen opettajankoulutuksen ensi askelia 1700-luvun lopulta. Tuolloin mm. Göttingenin seminaarin esimerkin innoittamana oivallettiin, ettei pelkkä yleisakateeminen koulutus riitä opettajalle. H.G. Porthan pitikin kuuluisat kasvatusopin luentonsa, joissa hän käsitteli sekä aineenhallintaa että pedagogista tietämystä.

Oli avartavaa taas huomata, kuinka opettajan ammatti on muuttunut. Vuonna 1806 aloittaneessa pedagogisessa seminaarissa kasvatettiin ja harjoitettiin taitavia koulunopettajia pedagogioihin ja triviaalikouluihin sekä kotiopettajia. Opettajat olivat noissa kouluissa luokanopettajia. Opiskeluun kuului luentoja ja ”omia opetusharjoituksia” sekä kuuntelua. Kuunteleva opiskelija oli nimeltään auskultantti.

Tuohon aikaan opettajan tehtävää ei kaavailtu pysyväksi elämänuraksi vaan muutaman vuoden kuluttua ikeestä vapauduttiin ja siirryttiin papin virkaan.

Muita pikkuhavaintoja

1960-luvun lopun lehden kirjoittajanimet ovat monesta tuttuja. Erkki Lahdes pistelee Matti Koskenniemeä. Pertti Kansanen esittelee kirjoja... Yllättävän vähän keskustellaan suunnitteilla olevasta peruskoulusta. Silmiin osuu artikkeli, jossa ideoidaan ns. runko-oppimäärää, joka sopisi kaikille (vrt. uusi tuntijakoesitys).

Neuvostopedagogiikan esittelylle annetaan tilaa. Sieltä löysin hauskan ilmaisun: Suomessakin on ns. puolipäiväkoulu. 2000-luvun kokopäiväkoulun idea löytyi siis 1960-luvun Neuvostoliitosta?