KUVA: Luukkaan kartanon alue on avoin kaikille.
MITEN upea suvilauantai! Aurinko paistoi kirkaalta taivaalta. Vaimon ja V.J. Ihalaisen kanssa Luukkiin. Lihapiirakkaa. Limpsaa. Kahvia ja pullaa. Iltapäivälehtiä. Uintia virkistävässä järvessä. Eikö tämä ole onnea!
ILTAPÄIVÄN päätteeksi ajelimme vielä Helsinkiin. Olen alkanut koota ylös yli 80-vuotiaan äitini muistitietoa oman sukumme vaiheista. Kai tällainen harratus kertoo, että sitä on itsekin tullut riittävän vanhaksi ja alkaa nähdä mielenkiintoisia asioita jossei tulevaisuuden sijasta niin ainakin sen rinnalla myös menneissä ajoissa. Tavoitteenamme on istua aluksi viikottain tunti-pari ja muistella asioita. Otin kotiläksyksi ison kassillisen valokuva-albumeita.
PÄIVÄN REFERAATTI: Ihalainen, V.J. (1962). Kasvatus nuoruusiässä. Helsinki: WSOY.
NUORISOKASVATUS on jostain syystä pitkälti laiminlyöty kasvatusopin osa-alue. Olikin ilo löytää Soklan kirjaston poistohyllystä Ihalaisen teos, jota kehutaan takakannessa: "koskaan vastaava yhtenäisesitystä ei ole meillä aikaisemmin julkaistu".
V.J. Ihalainen oli FT, kansanopiston johtaja ja sitten kasvatustieteen professori Jyväskylässä. Muistan lukeneeni kauan sitten hänen teoksensa neljäsluokkalaisista.
Kirjassa minua viehätti (jälleen kerran) 1900-luvun tarveajattelu. Minusta se selittää kauniisti kasvun ilmiötä. Ihmisellä on sen mukaan sisäiset tarpeet, jotka panevat kehityksen alulle ja ovat kaiken inhimillisen toiminnan käyttövoima. Kun pikku poika alkaa leikkiä autoilla, hän tekee sen Ihalaisen mukaan sisäisestä pakosta. Ajattelen, että jonkin asian harrastus kertoo, että jokin tarve on virittynyt.
Ajattelutapaan sopi hyvin ajatus, että "kasvatuksen peruslähtökohdaksi on otettava kasvatin moninaiset tarpeet siinä kehitysvaiheessa ja niissä ympäristöolosuhteissa , missä hän silloin on". Ja, että "kaiken kasvatuksen on mukauduttava yksilön sisäisiä tarpeita vastaavaksi ja niitä tyydyttäväksi."
Kasvatus- ja opetustyön korkeimpana päämääränä on kirjoittajan mukaan oppilaan omien sisäisten voimien sopusuhtainen kehittäminen päätavoitteena tasapainoinen ihminen. Kasvattajalla on kuitenkin liikuma-alaa vain perinnöllisten tekijäin suomissa rajoissa.
Nuorisokasvatuksesta
Ihalaisen mukaan "nuorison kasvatus on yksilössä piilevien kasvutendenssien, kasvuaiheiden, kasvamaan auttamista, se on persoonallisuuden kehittämistä ja muotoamista."... "Nuorison kasvattajan on mukauduttava luonnon ohjelmaan... (nuoruus on tärkeä herkkyskausi)."
Nuoruuskauden (puberteettivaiheen) alkupuoli on murroksenomaista, kiihkeää, negatiivista ja repivää kuohunta- ja uhmakautta. Loppuvaihe on seestymisen aikaa. Aluksi nuoren katse on kääntynyt sisäänpäin; Lopuksi katse on kohti omaa tulevaisuutta, se on positiivinen ja rakentava kausi.
Sitä, mitä nykypäivän lääkärit kuvaavat identiteetin rakentaistyöksi, Ihalainen kuvaa "vähittäiseksi heräämiseksi omaan tietoiseen elämään". Lapsen sielunelämä suuntautunut ulospäin. Kasvava nuori alkaa murrosiässä tarkkailla omaa sisintään ja "alkaa aavistellen huomata, että hän on oma maailmansa. Hän alkaa tajuta, että hänen on elettävä oma elämänsä, jonka kulusta ja suunnasta hän on ratkaisevalta osaltaan avstuussa. Edessä oleva aikuiselämä on on kuin uusi maanosa..."
Nuoruuteen kuuluu kokeileminen: Luonto panee nuoren kokeilemaan tarjolla olevia eri mahdollisuuksia. Nuorella on innostumiskykyä korkeille ihanteille."Pyrkimys ihanteiden muodostamiseen versoo spontaanisti nuoren omasta kasvuprosessista itsensäkehittämistarpeen pyrkiessä edistämään .. merkitykselliseksi muodostuvia taipumuksia mahdollisimaan suureen täytetyteen" Hänellä on mielikuvitusta.
Kuinka vastata nuoren kehitystarpeisiin?
MINUSTA Ihalainen johdonmukaisesti kritisoi kouluopetusta. "Oppiaineet eivät vastaa nuorten tarpeita." Heidän täytyy
opiskella aineita, jotka eivät kiinnosta ja joista ei ole mitään hyötyä (koska ne eivät liity oppilaiden tarpeisiin ja elämänkehään).
Tekstiä lukiessa jää pohtimaan, vastaako koulu nuoruuden herkkyyskauteen kuuluviin tarpeisiin? Tarjoaako kouluopetus nuoren tarvitsemia, kohottavia esikuvia? Vai rajataanko tämä tarve kouluopetuksen ulkopuolelle? Tarjoaako kouluopetus mahdollisuuksia etsiä itseä?
Nuoret eivät halua Ihalaisen mukaan opetella asioita he ulkoa. He haluavat toimintaa. He haluavat olla omatoimisia. Onko koulussa riittävästi tilaa tähän ikään kuuluvalle itseilmaisulle, ryhmätyölle ja esim. esitelmille, jotka tukisivat nuoren itsetuntemusta ja halua valloittaa itselleen aikuisen paikka?
Ymmärrämekö kunnioittaa nuoruutta? Kunnioitammeko tarpeeksi nuoren yksilöllisyyttä?
Hyvä kirja saa ajatukset liikkeelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti